.

Suomi, torjuttujen kaappausten maa

(Otan taas käyttöön kotisivun päiväkirjan, kun vielä sattuu kohdalle yksi kaappausyritys ja sen torjunta.)

Suomen sanotaan usein olevan vakaa demokratia. Mutta yhtä usein unohdetaan sen johtuvan siitä, että täällä on torjuttu monia kaappauksia.

Heti itsenäistymisen jälkeen torjuttiin heväällä 1918 bolsvistinen vallankumous. Samana syksynä torjuttiin monarkistinen ja seuraavana kesänä militaristinen vallankaappaus.

Juuri 80 vuotta sitten oli alullaan Lapuan liikkeen fasistinen lapuan liike, jonka ensimmäisiä tavoitteita oli painostaa eduskuntaa mobilisoimalla yleistä mielpidettä sen - silloin vasemmistolaisten - edustajien oikeuksia vastaan - samaan tapaan kuin nyt tehdään nykyaikaisin keinoin. Sille annettiin vauhtia 7. heinäkuuta 1930 "talonpoikaismarssilla". Jatkoa seurasi syksyllä Ståhlbergin kyydityksellä ja talvella 1932 yritettiin Mäntsälän kapinaa. IKL:n jatkama suomalainen parlamentaarisen demokratian kaatamisyritys sai ratkaisevan vastaviomansa vuoden 1933 kesän tappiollisissa eduskuntavaaleissa.

Kylmän sodan huippukautena vuodesta 1968 alkaen yliopistoihin syntyi suuria marxilaisten opiskelijoiden solukoita ja niiden kontrollissa olleita vasemmiston ja keskustan k-linjan yleisdemokraatteja. Se oli aikansa sovellutus O.W. Kuusisen 1930 -luvulla suunnittelemasta ja Kominternin hyväksymästä kansanrintamataktiikasta. Itse asiassa O.W. Kuusinen ja hänen seuraajansa yrittivät Suomessa valtaan kolme kertaa: keväällä 1918, syksyllä 1969 sekä 1970 -luvun opiskelijamarxilaisuudessa - ja viimeinen yritys onnistui parhaiten. Se sai mukaansa ikäluokan lahjakasta joukkoa, ja jopa eduskunnan sisällä nuorestakin vasemmistosta löytyi allekirjoittajia lakialoitteeseen kriminalisoida Neuvostoliiton kritiikki. Kriittisinä vuosina Suomen opiskelija- ja nuorisojärjestöissä ainoa todellinen vastavoima oli parlamentaarista demokratiaa kannattanut alkiolainen keskusta, joka omassa puolueessaan voitti k-linjalaiset yleisdemokraatit.

Lasse Lehtinen on havainnut hyvin, että näiden kansaan vetoavien totalitääristen liikkeiden takana on aina ollut lukeneistoa, joka on aina löytänyt itselleen jonkun kansallisen parlamentin ja sen kansanedustajien yläpuolella olevan universalistien ideologisen teorian.

Kun kylmä sota päättyi Neuvostoliiton tappioon ja opiskelijamarxilaiset eivät pärjänneet politiikassa, he jäivät yliopistoihin - kuten myös mediaan ja kulttuurissa erityisesti teatteriin - opettamaan uusia ikäluokkia uusin nimin perusteiltaan monin tavoin samanlaisilla parlamentaarisen demokratian vastaisella universalistisilla ideologiolla. Nyt tämä näin muokattu post-marxilainen uusi ikäluokka on opettajiensa tuella edennyt mm. moniin oikeushallinnon johtaviin virkoihin ja tekee sieltä valtion ja kulttuurin sisäistä haltuunottoa mm. yrittämällä saada eduskunnan ja sen kansanedustajien puheen valvontaansa.

Kansanedustajien syytesuojan purkamisen estäminen oli ensimmäinen post-marxilaisen liikeen tappio, mutta selvää on että se jatkaa yritystään. Keskeinen osa on hävittää kulttuurista ja kielestä demokraattisen kansalaisen ja kansallisen parlamentaarisen demokratian identiteetin perustana olevat kansallinen, kristillinen ja sivistyshumanistinen aines.

Suomenkin historia kertoo, että parlamentaarisen demokratian vastaiset liikkeet etenevät siihen asti kun ne torjutaan. 

Ystäväni Gorbatshov

Yle lähetti 1. heinäkuuta Yle Areenassa jo olevan dokumentin "Ystäväni Gorbatshov", joka kertoo hänestä ja Neuvostoliiton hajoamisesta. Gorbatshovin avustajana oli pitkään monille suomalaisille tuttu Andrei Gratshov. Kuvissa on myös ikäpolven tuttavien tapaaminen hänen käydessään Suomessa 2008, mukana mm. Jarmo Mäkelä, Ulf Sundqvist ja Heikki Talvitie. Kolmas kuva on tapaamisestamme Pariisissa, kun siellä julkaistiin käännös Henry Kissingerin ”World Order” -teoksesta ja Andrei oli yksi sen kommentoijista.

Gratshov on vuoden1991 jälkeen asunut Pariisissa, ja olen seurannut hänen kirjallista toimintaansa. Suraavassa arviot kahdesta kirjasta, jotka antavat taustaa myös Gorbatshov -dokumentille.

Gratshovin muistelmassa on varsin tarkkaa ja kriittistä tietoa vuosien ajalta tapahtumien kulusta jouluun 1991. TÄSSÄ

Uusin kirja on ”Un nouvel avant-guerre? des hyperpuissances à l'hyperpoker”, vapaasti käännettynä ”Uusi sotaa edeltävä aika, supervalloista superpokeriin.” Siinä on myös sekä kirjailijan että arvioijan analyysiä kylmän sodan ajasta ja Suomen paikasta siinä. Arvio on valitettavasti vain englanniksi, mutta lienee paikallaan kääntää se myös suomeksi. TÄSSÄ

Henry Kissingerin World Order

https://www.academia.edu/8954040/Henry_Kissinger_s_World_Order_from_Ukraine_towards_Westphalia_II

Entinen ulkoministeri Henry Kissinger julkaisi runsas kuukausi sitten mahdollisesti pääteoksensa, World Order. Siinä hän yhdistää aikaisempaan geopoliittiseen tarkasteluunsa geohistorian, eli tutkii keskeisten suurvaltojen poliittista historiaa 200-2000 vuoden ajalta. Sen perusteella hän toteaa, miten niillä kaikilla on taipumus pitää omaan kulttuuriaan universaalina eli yleispätevänä koko ihmiskunnalle, kuten Yhdysvallat, Euroopan Unioni, Venäjä ja Kiina.

Euroopassa oli vastaava tilanne 1500 –luvulla. Silloin paavi ja keisari katsoivat edustavansa yleispätevää auktoriteettia, johon muiden tulee sopeutua. Kapinan tekivät reformaatio sekä silloiset riippumattomat valtiot. Seurauksena oli kolmekymmentävuotinen sota ja sitä seurannut Westfalenin rauha.

Tuosta 1648 rauhasta sai alkunsa suvereenien eli täysivaltaisten valtioiden Eurooppa, jonka malli sitten vähitellen levisi koko maailmaan. Nyt Kissingerin huoli on se, että suurvallat eli mm. Yhdysvallat, EU ja Venäjä eivät enää aina kunnioita valtioiden itsemääräämisoikeutta vaan yhä useammin sivuuttavat sen. Jos näin jatketaan edessä on hänen mukaansa laaja kansainvälinen kriisi.

Rajallisista lähtökohdistani olen aikaisemmin pohtinut samoja kysymyksiä, ja siksi kirjoitin Kissingerin kirjasta laajahkon kommentaarin. Kissinger myös rohkaisee siinä, että hän 91 vuotiaana julkaisee teoksen, joka jää eturiviin poliittisessa kirjallisuudessa.

Otsikko

Tuntuipa hyvältä lukea Suomen kannalta asioita katsova puheenvuoro kansainvälisestä politiikasta.

(TÄSTÄ:) Matti Vanhanen Hämeenlinnan Paasikivi-Seurassa.

”Vastuu alueen vakaudesta on ensi sijassa täällä olevilla valtioilla. Kun Itämeren alueen karttaa katsoo, muodostuu vaikutuspiiri Venäjästä ja sen liittolaisesta Valko-Venäjästä, EU-maista, Natomaista, sotilasliittojen ulkopuolella olevista Suomesta ja Ruotsista. Suomen ja Ruotsin roolia ei todellakaan kannata vähätellä. Meidän valinnoillamme on suuri merkitys ja vaikutus alueen vakauteen. Valtiolliseen ja sotilaalliseen karttaan kannattaa piirtää mielessään myös pohjoiset energiavarat, valtioiden väliset energiariippuvuudet ja Itämeri eräänä maailman tärkeimpänä kaupallisten kuljetusten reittinä. Länsi on Venäjän tärkein kauppakumpani.

Alue on ja se voisi olla tulevaisuudessa eräs maailman kehittyneimmistä kulttuurin ja talouden toimijoista - mutta tällainen edellyttää myös turvallisuuspoliittisesti ennakoitavaa ja turvallista aluetta. Muutoin investoinnit karttavat aluettamme. Tässä veneessä yhteiset edut ovat valtavat ja vastaavasti myös menetykset suuret.

Kaikkien edun mukaista on se, että Ukrainan jälkeen löydämme tien suojasäähän. Tuo tie vaatii tässäkin ajassa ymmärrystä realiteeteista - vaikka itse mielisimme enemmän idealismia.”

TÄSTÄ

Apulaisulkoministeri Nuland Suomessa

On tavallinen tapa, että oman maan ministerit kertovat kansalaisille käymistään keskusteluista muiden valtioiden edustajien kanssa. Nyt ainoastaan vieraana ollut Yhdysvaltojen apulaisulkoministeri Victoria Nuland antoi sinänsä sympaattisen haastattelun Yleisradiolle. Miksi hän siis juuri nyt Kiovan ja Berliinin jälkeen tuli Helsinkiin?

Nuland oli aikaisemmin maansa Nato –lähettiläs. Uuden tehtävän saatuaan hän ei peitellyt aktiivista tukeaan Ukrainan presidentti Janukovitshin kaatamiselle. Tavoite toteutuikin, mutta alkoi Ukrainan aseellinen kriisi venäjämielisten ja Venäjän kanssa.

Kevään mittaan ulkoministeri Kerry ja ulkoministeri Lavrov neuvottelivat ratkaisun, joka annettiin pöydän yli uudelle presidentti Poroshenkolle syyskuun alun Naton ja Minskin kokousten yhteydessä. Koko prosessin pääsisältö oli Yhdysvaltojen sotilaallinen jarrutus, ukrainalaisten jääminen maassaan yksin, talouspakotteet ja Ukrainan tosiasiallinen jako eli osan miehitys.

Samaan aikaan Yhdysvaltojen ja Saksan välejä on rasittanut vakoilutapaus ja EU:n osalta rasitteena on ollut Nulandin julkisuuteen vuotanut sanavalinta.

Yhdysvaltojen suurimmat ongelmat eivät ole tällä suunnalla, mutta riittävästi niitäkin on: itse Ukraina vaaleineen ja itäosan ongelmineen, uskottavuus itäisessä Euroopassa, suhteet Saksaan ja EU:iin sekä Venäjä.

Ukrainan ja Venäjän osalta on edessä tärkeä viikko, kun ulkoministerit Kerry ja Lavrov tapaavat Pariisissa. Sen osalta on jännittävää nähdä, oliko Nulandin puhe Berliinissä neuvottelutaktiikkaa vai lopullinen kanta:“Mitään pakotteita ei saa helpottaa ennen kuin kaikki ulkomaiset joukot ja kalustot ovat poistuneet Ukrainasta, kunnes Ukrainan suvereenisuus kansainvälisillä rajoillaan on palautettu ja kunnes kaikki vangit on vapautettu.”

On mahdollista, että Nulandia kiinnosti ulkoministeri Tuomiojan tuoreeseen tapaamiseen perustuva arvio Venäjän lähestymistavasta. Mutta jos jää voimaan, että pakotepolitiikasta luovutaan vasta kun Venäjä on poistunut myös Krimiltä, pientä rajanaapuria Suomea sietääkin vähän rohkaista pitkään piinaan.

Mutta Yhdysvalloilla on Euroopassa myös pienempi uusi ongelma, johon sekä sen että Suomen viralliset tiedotteet Nulandin vierailusta viittaavat. Niiden mukaan vierailulla käsiteltiin myös alueen eli pohjoisen Euroopan turvallisuuteen liittyviä kysymyksiä.

Jo vuosia ennen Ukrainan kriisiä Yhdysvallat on edistänyt pohjoisessa Euroopassa Pohjoismaiden-Baltian ryhmittymää, joka vähitellen eri tavoin lähentyy Natoa. Tämä hanke on saanut paikallista liikevoimaansa Baltian maista Ruotsin edellisen hallituksen ulkoministeri Carl Bildtistä ja Suomen nykyinen hallituskin on myötäillyt.

Viimeistään Ukrainan kokemusten jälkeen Yhdysvallat joutuu pohtimaan, onko täällä nyt vakaassa pohjoisessa järkevää ottaa riskejä haastamalla Venäjää sotilaallisesti pyrkien laajentamaan Natoa pitkälle Suomen ja Venäjän rajalle? Vastaavassa tilanteessa se on usein ennenkin tiukan paikan tullen lyönyt jarrut päälle.

Ja kun Ruotsi ilmoittaa, ettei se liity Natoon voidaanko tällä suunnalla enää siitäkään syystä edetä vanhalla tulevaisuudenkuvalla? Kun Ruotsin uusi hallitus myös alleviivasi asennettaan amerikkalaisille herkällä Palestiina valtion tunnustamisella, on tietenkin mahdollista että myös Yhdysvallat teki ohimennen sen suuntaan samoin.

Mitä siis apulaisulkoministeri Nulandilla oli ajatuksena, kun hän halusi kertoa suomalaisille julkisesti miten hyvä puolustusvoimien malli meillä nyt on – ja että se sopii malliksi myös muille rajavaltioille?

Kun Yhdysvaltojen apulaisulkoministeri tulee nykytilanteessa varta vasten Suomeen ja tapaa pääministerin, ulkoministerin ja puolustusministerin keskustellen alueen turvallisuudesta, olisi kohtuullista, että myös joku suomalainen ministeri kertoisi kansalaisille keskustelun kulusta.

Moninaamainen Stubbin hallituksen ulkopolitiikka.

"Miksi ette erottanut Tuomiojaa?" kysyi BBC:n toimittaja Stephen Sackur pääministeri Stubbilta.

BBC puhui nyt Suomen pääministerille samasta kahdella tuolilla istumisesta kuin Yle ja Mtv3 jokin aika sitten tulevaisuuskatsausten yhteydessä.

Pääministeri Stubb puhuu jatkuvasti kotimaassa ja ulkomailla Nato –jäsenyydestä ristiriidassa oman hallituksensa ohjelmaan sekä ohi ja yli Tasavallan presidentin muotoilujen. Ei ole yllättävää, jos ulkoakin katsoen on erikoista puhua innokkaasti  EU:n yhtenäisyydestä energialinjauksissa ja samaan hengenvetoon puolueen elinkeinoministeri Vapaavuoren esityksestä venäläisesestä Rosatomista Suomeen.

Ulkoministeri Tuomioja elää Stubbia paremmin reaalimaailmassa, mutta jatkaa hallituksen vastuuministerin tehtävästä huolimatta ”kriittinen kyllä” tai ”historiaa varten” asenteella. Presidentti Niinistön on pitkään odotettu kokoavan ja argumentoivan kotimaiseen ja ulkomaiseen julkisuuteen Suomen linjan, kuten perustuslaki antaa odottaa.

Muissa maissa tämä ei olisi mahdollista, ja siksi se myös vie niissä Suomen uskottavuutta, minkä nyt myös BBC:n tähtiohjelma kuuluttaa globaaliin julkisuuteen. Meilläkään se ei olisi mahdollista, ellei keskeinen media viime aikoihin asti olisi pitänyt pystyssä kulisseja – ja Helsingin Sanomat vieläkin.

Kun pääministeri Stubb ja osa mediaa pyrkivät julkisuudessa ylläpitämään Ukraina –nostetta Natoa varten, menetetään myös näkymä ulkoisen maailman muutokseen. Suurvallat yhä vastustavat oikeudellisesti ja julkisesti Ukrainan jakoa, mutta ovat keskenään tosiasiallisesti päästäneet asiat siihen.

Kansainvälinen keskustelu pohtii nyt Afganistanin, Irakin toisen sodan ja Ukrainan Minskin sopimuksen jälkeistä aikaa sekä lännen ja idän tulevia suhteita. Meillä poliittisessa johdossa kommentoidaan varsin yksioikoisesti Ruotsin uuden hallituksen linjaa, joka vaikuttaa suoraan myös Suomen ympäristössä.

Kuitenkin Ruotsin hallituksen linjaukset ovat jo tulevaisuudessa yhtä paljon kuin pääministeri Stubbin amerikkalaista ja suomalaista uusoikeistoa yhdistävä retoriikka menneisyydessä.

Ruotsistakin katsoen Stubbin kokoomuksen politiikka vaarantaa pohjoisen Euroopan vakautta ja alueen ihmisten turvallisuutta. Samalla on ilmeistä, etteivät suurvallat halua pohjoiseen Eurooppaan turvallisuuspoliittisia ongelmia, kun niistä on saatu tarpeeksi etelässä.

Viime vuosikymmenellä neokonservatiivien tukema Baltia-Puola -lobby sai ylisuuren vaikutuksen EU:n ja Yhdysvaltojen Eurooppa –politiikkaan samaan tapaan kuin Israel –lobby Yhdysvaltojen Lähi-Idän politiikkaan. Yksi kansainvälisen keskustelun teema on nyt sen vaikutus. Pääministeri Stubbin hengessä toiminut ulkoministeri Bildt oli mukana, ja siksi Ruotsin uuden hallituksen linjaukset ovat sekä linjaus pohjoisen vakauden puolesta että viesti Washingtoniin että Brysseliin. Puolassakin ulkoministeri vaihdos on johtanut samaan pohditaan.

Suomen hallituksen ja johtavan hallituspuolueen monella tuolilla istuminen muistuttaa vuoden 2003 vaaleja edeltänyttä aikaa. Jokin aika sitten Osmo Soininvaara kertoi blogissaan, että elokuussa 2002 pääministeri Lipponen kertoi ulkopolitiikkaan tulevan muutoksia eli Nato –hankkeen etenevän.

Siihen suuntaan tarjoutuikin tilaisuus Yhdysvaltojen tiedusteltua Suomen mahdollisuutta osallistua mahdollisen Irakin sodan jälkihoitoon. Pääministeri Lipponen kannatti aktiivisuutta, ulkoministeri Tuomioja vastusti ja presidentti Halonen oli sillä välillä vedoten YK:n turvallisuusneuvoston toisen päätöslauselman tarpeeseen.

Kuten tunnettua, tuo istuminen monella tuolilla johti viime kerralla johtavan hallituspuolueen putoamiseen niiden väliin. 

Julkisuus ja reaalimaailma

Viikon aikana valtamediat ovat raportoineet ulkoministeriön tulevaisuuskatsauksesta, pääministeri Stubbin vierailusta Berliinissä ja Pariisissa ja ulkoministeri Tuomiojan matkasta Moskovaan.

Kaikilla on ollut taustanaan Ukrainan kriisi ja siihen liittynyt suomalainen keskustelu. Tällä kotisivulla niitä on seurattu tammikuusta alkaen perinteisestä suomalaisesta Realpolitik –lähtökohdasta, joka tunnistaa kansainvälisessä politiikassa kansainvälisen oikeuden ja suurvaltojen politiikan jännitteen.

Tältä kannalta Ukrainan sisäistä kriisiä seurasivat lännen ja idän kilpailu sekä Venäjän kansainvälisen oikeuden rikkomukset. Kriisin purku taas alkoi 14.3. ulkoministeri Kerryn ja ulkoministeri Lavrovin tapaamisesta Lontoossa ja konkretisoitui syyskuun alun Naton ja Minskin kokouksiin. Niissä presidentti Poroshenkolle enemmän tai vähemmän annettiin lännen ja idän saavuttama tosiasiallinen käsitys tilanteen rauhoittamisesta ja Ukrainan tosiasiallisesta vaikka ei hyväksytystä jakautumisesta. Historialliselta kannalta se ei periaatteessa poikennut niistä suurvaltasopimuksista, joista Suomikin on päässyt aiemmissa vaiheissaan osalliseksi.

Sen jälkeen sekä lännen suurvalloilla että Venäjällä ongelma on ollut tähän päivään asti ja on jatkossakin toisaalta reaalinen kehitys Ukrainassa ja toisaalta, miten keskinäiset suhteet jatkossa järjestetään.

Suomalaisella julkisuudella on ollut vaikeuksia tunnistaa tai myöntää suurvaltojen reaalista toimintamallia, ja kriisin edetessä erityisesti Kataisen-Stubbin kokoomus ja Helsingin Sanomat ovat ottaneet asian voitokkaan läntisen arvoyhteisön ja Suomen Nato –jäsenyyden kannalta. Kriisin kärjistyessä iltapäivälehdet ja välillä Ylekin alkoivat seurata.

Suurvaltojen vaikean mutta reaalisen asetelaman edetessä suomalaisten poliittisten toimijoiden ja median on ollut yhä vaikeampi kiertää sitä julkisuudessa.

Eniten vieraantunut on nyt pääministeri Stubb, joka retoriikkaansa jatkaen ei Saksassa ja Ranskassa tunnistanut noidenkin maiden johdon reaalista kysymystä, eli miten tämän Ukraina –prosessin jälkeen jatketaan Euroopassa ja Venäjän kanssa. Paradoksaalisesti Stubbin kokoomus näyttää valmistautuvan Nato –vaaleihin aikana, jolloin vakauden horjuttaminen pohjoisessa Euroopassa vähiten sopii läntisillekin suurvalloille kuten ei sovi Ruotsillekaan.

Pitkään tunnistaen, mutta viimein julkistaen ulkoministeri Tuomioja taas lauantain Ylen ykkösaamussa kuvasi Euroopan tilanteen varsin realistisesti ja myös eilen nähtynä lähestymistapanaan keskustelussaan Moskovassa.

Läksiäisiksi Tuomioja Moskovaan lähtiessään moitti suomalaista mediaa, juuri silloin kun se oli tunnistanut ja julkistanut konkreettisen esimerkin hallituksen sisällä olevasta Nato- ja muustakin jännitteestä. Tottahan se on, että laatujournalismi on niukkaa, mutta niin on laadukas poliittinen puhekin.

Vaikka Ukrainan kriisissä on toimittu pääministeriä lukuun ottamatta suomalaisella profiililla hyvin EU:n valtavirrassa, maan ulkopoliittiselta johdolta ei ole kuultu yhtään laajempaa ja syvempää puheenvuoroa Suomen paikasta ja roolista Euroopassa. Ainakaan se ei ole helpottanut suomalaista journalismia. Tältä saralta historiantutkijat saavat turvautua aikakauden dokumeteista komentaja Puheloisen ja puheenjohtaja Vanhasen teksteihin.

Eilisen illan ja aamun uutisointi kertoo yhtä paljon medioiden päivityksestä kuin itse asioista. Mtv3  tunnisti kärjessä, että Venäjä näyttää saavuttaneen tavoitteensa ja koettaa niitä turvaten osaltaan rauhoittaa – kuten länsikin omalta kannaltaan ja puoleltaan. Yle kysyi oliko Tuomioja sovittelemassa Ukrainan kriisiä, vaikka katse on läntisten kollegojen taustan varmistaen myös suuntautumassa jatkoon. Helsingin Sanomissa hihna pyörii tyhjää ja aamun numerossa meidän Erkki kävi Moskovassa vain sanomassa suorat sanat.

Sote, ei onnistu

Järvenpäässä on tänään kaupunginvaltuuston kokous, jossa päätetään lausunnosta Sote –lakiluonnokseen eli luonnokseen laiksi sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä.

Ryhmäpuheenvuoron valmistelu ei ole kovin vaikeata, sillä täällä maan hallituspuolueiden hallitsemassa kunnassa kaupunginhallituksen esitys lausunnoksi on lähellä sitä, mitä itsekin olen jo pitkään ajatellut ja sanonut.

Eteläisessä sotealueessa kyse olisi järjestää sosiaali- ja terveyspalveluiden noin 250 hyvin erilaista tehtäväkonaisuutta noin kolmasosalle suomalaisista eli 1,8 miljoonalle ihmiselle, noin 8 miljardilla eurolla ja noin 100 000 työntekijän voimin, mikä on enemmän työntekijöitä kuin koko Suomen valtiolla.

Kuten tunnettua, runsas puolet kuntien nykyisistä tehtävistä ja verorahoista menisi sotealueille. Kun täällä Helsingin läheisyydessä samaan aikaan tehtäisi myös mm. maan käytöstä päättävä metropolihallinto, kunnille jäisi jäljelle joitakin kouluun ja lähipalveluihin liittyvä tehtäviä – ja sotepalveluista verottaminen sotealueen päättämän tason mukaisesti.

Ydinasia on kunnilta sotealueelle menevät rahat ja järjestämisvastuu eli rahat ja valta sosiaali- ja terveyspalveluissa. Lakiluonnoksen mukaan tuo valta ulottuisi sotealueen johdosta takaisin kuntiin varsin operatiivisissa asioissa. STM kysyy onko tällainen vastuun sisältö oikein kuvattu? Mutta mistä maailmasta löytyy sotealueiden johtoon se yli-ihmisten joukko, joka nuo 250 tehtäväkokonaisuuden mammuttiorganisaatiot voisi johtaa keskitetyllä normiluontoisella tulosohjauksella? Oikea vastaus STM:n tähän kysymykseen on siis EI.

Lakiluonnokseen kuuluu, että kerran neljässä vuodessa tehtävät sotealueita johtavat järjestämispäätökset hyväksyisi viime kädessä sosiaali- ja terveysministeriö. Historiasta tällaisesta yrityksestä on huonoja esimerkkejä, tosin viisivuotissuunnietelmin. Vastaus vielä lisäkeskittämiseen on siis EI.

Päätöksenteko sotealueilla järjestettäisi kuntalain 10 luvun perusteella eli yhden suuren kaupungin enimmäismäärä päätösvaltaan olisi enintään puolet. Kuitenkin erikoissairaanhoitolaissa on valmis malli viidesosasta. Kun Kuntalehden laskelmat osoittavat tehottomien keskuskaupunkien hyötyvän muiden kustannuksella soten rahoitusmallista, Helsinki jopa 177 miljoonaa euroa, niitä siis palkittaisi vielä antamalla niille muiden kuntien rahan lisäksi myös valta järjestää niiden soteasioita.

Kokonaiskuva lakiluonnoksen rahoitusmallista olisi, että noin 2/3 kunnista maksaisi lisää, mukana myös Järvenpää ja Keski-Uudenmaan kunnat lähinnä Helsingille. Nyt keskimääräistä tehokkaammin toimivia kuntia siis puolestaan rangaistaisi siirtämällä sotealueelle sekä päätösvalta sotea koskevan kuntaveron tasosta että missä ja miten nuo verovarat käytetään. Tämä ei vastaa valmistelun aikana lupailtua normaalia johtamismallia, että rahoitus ja järjestäminen pysyisivät samoissa käsissä.

No ei siis olisi ihme, jos Järvenpäässä päädyttäisi illalla kriittiseen kantaan sekä rahoitus- että hallintomallista – itse asiassa koko sotesta vaikka sitä hallituspuolueisiin kuuluvat tuskin hennovat sanoa ääneen. Ja saattaa huumori olla kuivaa valtaosassa muitakin Suomen kuntia.

Kun kaupunginhallitusken esitys valtuustolle on julkinen, rohkenen siteerata sen tekstin lopusta: ”lakiluonnos on räikeästi ristiriidassa Suomen perustuslain kanssa”. Tätäkin kannatan. Eikä voi olla eri mieltä siitäkään, että sote –suunnitelman kokonaiskustannukset eivät ole kenenkään tiedossa, erityiskysymyksenä ICT –kustannukset.

Hallinnon tutkijana ja sen käytännön kokijana sekä yhden kunnan luottamushenkilönä voi päätyä vain siihen, ettei soteuudistys onnistu nykyisen lakiluonnoksen pohjalta. On toivottavaa, että seuraava hallitus ottaa asian omakseen kestävämmista lähtökohdista.

Nato kuin Sote

Ulkoministeri Tuomiojan Ukrainan kriisiä koskeviin tämän aamun arvioihin voi yhtyä, jotakin alleviivaten ja jotakin laajemmin taustoittaen.

Sen sijaan UM:n tulevaisuuskatsauksen osalta päätin eilen illalla päiväkirjamerkinnän: ”Mielenkiinnolla voi odottaa, mitä ulkoministeri Tuomioja huomenna aamulla TV:ssä sanoo”.

Ylen Pekka Ervastin, Mtv3:n Ilkka Ahtiaisen sekä Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtajan Markku Jokisipilän tavoin olin tunnistanut useita merkittäviä toimivaltaan liittyviä ja sisällöllisiä kysymyksiä. Ne Tuomioja kuitenkin nyt siirsi median syyksi.

On ymmärrettävää, että media ja tutkijat alkavat ihmetellä, miten nykyisessä hallituksessa ulkopolitiikkaakin hoidetaan. Itsekin pohdin, miten niin monissa asioissa olen ollut Tuomiojan kanssa samaa mieltä, mutta tämän hallituksen aikana monet hänenkin vastuullaan olleet käytännön asiat ovat valuneet ikäänkuin sormien välistä Nato -oikeiston vetämänä.

Toimivallan suhteen on perustava kysymys, voivatko virkamiehet myös jatkossa toimia vastoin valtioneuvoston toimivaltaa koskevia säädöksiä - esimerkiksi kuten nyt julkisuuteen tarkoitetussa virallisessa tekstissä se ennalta vuotaen, vastoin oman ministerin kantaa ja saada päälle Tasavallan presidentin tai pääministerin ymmärtämystä tai tukea. Jos tämä kaikki hyväksytään ulkoministeriö menee johtamattomaan tilaan.

Toinen kysymys on itse ulkoministeriön virkamiesteksti: ”Nato-jäsenyys selkeyttäisi monin tavoin Suomen asemaa”. Tähän on sanottava, että nykyinen hallitus peri erittäin selkeän Suomen aseman ja sitä on sotkenut vain Kataisen-Stubbin hallituksen oma epäselvyys.

Osaltani olen näitä kysymyksiä pohtinut tämän kotisivun blogeissa, kuten Rauha vai kriisi Suomelle?

Niinistö, Tuomioja ja Nato

Ylen 20.30 uutisista tuli esiin, että tilanne maan ulkopoliittisessa johdossa on kovempi kuin ensin näytti.

UM:n tulevaisuuskatsauksen mukaan ”Nato-jäsenyys selkeyttäisi monin tavoin Suomen asemaa”

Tähän ulkoministeri Tuomioja totesi 1.10. blogissaan: ”Todettakoon, etten ole tähän toimintamalliin koskaan ihastunut enkä sitä kannattanut. Minusta on politiikan ja puolueiden asia esittää tulevaisuuden visionsa ja virkamiesten tehtävä vastata näihin, ei päinvastoin.”

Tämän voin vahvistaa Tuomiojan todenneen, kun valmisteltiin vuoden 2006 tulevaisuuskatsauksia.

Itse asiasta Tuomioja totesi blogissaan: ”Pidän sananvalintaa onnettomana ja harkitsemattomana, sillä UM ei ole muuttamassa Suomen turvallisuuspolitiikan linjauksia mihinkään suuntaan.”

Nyt Ylen uutissivulla luonnehditaan kysymys presidentille, ”Erkki Tuomioja pohtisi ylipäätään tulevaisuuskatsauksen kaltaisten virkamiesraporttien mielekkyyttä. Tuomioja arvosteli virkamiehiä siitä, että poliitiikojen pitäisi esittää visiot eikä virkamiesten.”

Ja Yle jatkaa ”Niin, tämä nyt on noussut vähän itseään suuremmaksi asiaksi, presidentti Niinistö kuittasi nämä Tuomiojan lausunnot.”

Ulkoministerin toimivaltaan kuuluvasta ulkoministeriön virkamiesten toiminnasta ulkoministeri esittää eriävä kannan, mutta ulkopolitiikasta ylimpänä vastaava Tasavallan presidentti ei anna hänelle sisällölliseltä tai toimivallan kannalta tukea. Pääministeri Stubbin lausunnot ovat olleet Tasavallan presidentin kanssa samansuuntaisia ja jossain määrin vahvempia.

Perustuslain 93§:n mukaan ”Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.”

Perustuslain mukaan presidentin kanta on ensisijainen, mutta sen pitäisi syntyä yhteistoiminnassa valtioneuvoston eli sen jäsenten kanssa, käytännössä UTVA:ssa. Nyt eroa on ulkopolitiikan ydinkysymyksessä eli Nato –jäsenyyttä koskevassa muodossa ja sisällöllisessä muotoilussa pääministerin ja toimivaltaisen ulkoministerin sekä Tasavallan presidentin välillä. Perustuslain kannalta näin ei voisi olla. Mikä on ulkopolitiikassa toimivaltaisen valtioneuvoston jäsenen eli ulkoministerin asema tällaisessa tilanteessa?

Eli yhteenvetona: Kun presidentti ja pääministeri eivät anna ulkoministerille tukea hänen toimivaltaansa kuuluvassa ulkoministeriön asiassa, tullaan kysymykseen uuden perustuslain mukaisesta toimivallan jaosta toisaalta presidentin ja ulkoministerin ja toisaalta pääministerin ja ulkoministerin välillä. Jos tässä asiassa presidentti ja pääministeri voivat ohittaa ulkoministerin ja asettua hänen toimivaltaansa kuuluvien ulkoministeriön virkamiesten puolelle eli ulkoministeriä vastaan, missä kulkee raja muissa kysymyksissä?

Mielenkiinnolla voi odottaa, mitä ulkoministeri Tuomioja huomenna aamulla TV:ssä sanoo.

Tsunami, mitä tapahtui todella?

Tänään (1.10.2014) Mtv3:n Sudio55:ssä toimittaja Lauri Karhuvaara haastatteli toimittaja Kari Lumikeroa, joka koko vuoden 2004 tsunamin ajalta teki kansallisesti merkittävän journalistisen työn. Mielenkiintoisessa ohjelmassa oli kuitenkin yksi asiavirhe, joka sisältyi Karhuvaaran kysymykseen Mtv3:n Kymmenen uutisista 27.12.2004: ”Tiedätkö, että nämä sinun juttusihan avasivat suomalaisten silmät ja samalla myöskin meidän päättäjien silmät. Ja sitten yritettiin saada mahdollisimman nopeasti iso koneisto liikkeelle, Finnairin lentokoneet ja muut sinne sitten. Että näiden juttujen kautta tämä valkeni.”

Monista syistä tuo mielikuva jäi elämään vielä tsunamin jälkeen. Käytännössä kuitenkin päätös kaikkien suomalaisten evakuoinnista oli tehty pääministeri Matti Vanhasen valtuuttamana valtiosihteeri Risto Volasen toimesta valmiuspäälliköiden kokouksessa jo 27.12. aamulla noin klo 10.00. Tämän kokouksen taustana taas oli ollut Ville Volasen, ratkaisevasti Marjatta Volasen ja valtiosihteerin kokoama ja arvioima hyvin epävarma tieto samaan aamuun mennessä. Siitä merkittävimpiä olivat Ville Volasen viestien lisäksi yöllä Ylen TV:n tekstiuutiset ja aamun radiouutinen sekä aamun Helsingin Sanomat. Itse kokouksessa ratkaisevan tiedon esittivät matkatoimistojen edustajat.

Kun tapaninpäivä 2004 tsunamin vuosipäivä saattaa herättää laajempaakin mielenkiintoa tähän aiheeseen, päivitin kotisivulleni asiasta tietoa kokoavan (TÄSTÄ:) Tsunamiarkiston. Se sisältää alkuperäisä dokumentteja sekä varsin seikkaperäisen tutkimuksen asiasta.

Voi voi maamme Stubbin Suomi

Ensimmäistä kertaa vuosiin Helsingin Sanomat ei tänään anna ilmasuojaa kokoomuslaiselle pääministerille. Joku on ilmeisesti lukenut eilisen Berliinin sekavan puheen ja tullut johtopäätökseen, että eihän tästä mitään tule.

Hesan pääkirjoitus kokoaa yhteen Ukrainan ja Stubbin tilannetta. Tekstistä kyllä näkee lehdessä tiedettävän, että lännen ja idän suurvallat Naton-Minskin kokousten yhteydessä sopivat Ukrainan jaon ja EU saa nyt varautua maksamaan länsipuolen talouden. Pääministeristä sanotaan kohteliaasti, että ”Stubbin puheessaan hahmottelema vastaus EU:n ja Venäjän kireisiin väleihin on vaikeasti sovellettavissa käytäntöön”.

Vähintään yhtä mielenkiintoisia ovat kommentit sisäsivulla.

Tietääkseni ensimmäistä kertaa pitkän virkamiesuran tehnyt Pertti Torstila purkaa sydäntään julkisesti: ”Tyyli on Stubbille ominaista. Näin hän puhui ulkoministeriäkin. Kielikuvat ovat lennokkaan amerikkalaistyylisiä… Kuulija jää pohtimaan mihin tällä välillä osuu Suomen linja….”

Saman toteaa myös Esko Aho: ”Stubbin puhe oli värikäs tilanteen kuvaukseksi. Jäin kaipaamaan, mitä tästä eteenpäin….”

Torstilan ja Ahon kysymys Suomen jatkosta on vakavista vakavin. Jos EU ja Venäjä jatkavat itäsuunnassa vielä puolessa tusinassa maita samalla mallilla kuin Ukrainassa, Suomella on edessä rankat 10-20 vuotta ideologisissa ja kauppasodissa – ja ehkä muissakin – EU:n rintamassa lännen suurvaltojen johtaman EU:mme ja Venäjän rajapinnassa. 

Stubbia tukee tietenkin Teija Tiilikainen. Kansalaisnäkökulman tiivistää blogissaan Panu Rajala: ”Eikö muuten pääministerimme pitäisi keskittyä koviin ratkaisuihin hiipuvan talouden kohentamiseksi sen sijaan, että hän kiertää Euroopan metropoleja haukkumassa Venäjää….”

Tilanne Suomessa on aika erikoinen. Kun lukee eilistäkin Stubbin puhetta, hän tuntuu ymmärtävän lähinnä EU:ta, mutta sitäkin väärin. Ei tähän historian vaiheeseen mitään patenttilääkettä ole, mutta ensimmäinen hoito varmaan on saada maahan hallitus, jonka johto katsoo asioita Suomen kannalta.

Mannerheim vai Stalin?

Keskiviikkona huomasin Helsingin Sanomista Jukka Tarkan arvion Hannu Rautakallion uudesta kirjasta Mannerheim vai Stalin, ja se tulikin ostettua. Tarkkakin näyttää yhtyvän Rautakallion ajatukseen kirjan ytimestä: ”Samanaikaisesti Washingtonissa väännettiin kättä siitä, pitäisikö Yhdysvaltojen olla itsenäisen Suomen vai liittolaistoveri Stalinin puolella. Neuvostoliiton myötäilijät ja Suomen tukijat kävivät omaa sotaansa.”

Rautakallio on löytänyt paljon mielenkiintoista materiaalia, joka kertoo suuren valtion hallinnon erilaisista virtauksia. Se kertoo myös, miten sota-aikaan Suomenkin keskeiset johtajat hankkivat tietoja ja pitivät yhteyksiä omia teitään.

Näin on aina ollut ja näin on aina oleva. Mutta perustaa vakavassa mielessä kokonaiskuva tällaisiin tietoihin on kuin kirjoittaisi sotahistoriaa laskemalla hylsyjä. Se muistuttaa vähän tämän vuoden suomalaista Ukraina –journalismia.

Rautakallio ja Tarkka korostavat, että Yhdysvalloissa sodan aikana oli voimia, jotka toimivat Suomen puolesta, eli Mannerheimin puolesta Stalinia vastaan. Vastaavasti oli heidän mukaansa tomppeleita, kuten Yhdysvaltojen Helsingin lähetystön asiainhoitaja, ”joka piti Stalinia ystävällisesti myhäilevänä Joe-setänä.

Ratkaisevaa tässä päivässä ja historiassa on kuitenkin, miten reaalisesti päätöksiä tekevät ajattelevat ja toimivat. Ja sodan aikana Yhdysvaltojen tapauksessa päättäjä oli presidentti Roosevelt. Ja itse asiassa hän pitkin matkaa antoi sodan aikana samansuuntaisen vaikutelman kuin tuo Yhdysvaltojen asiainhoitaja.

Rautakallio kyllä referoi joulukuun 1943 Teheranin konferenssia (sen keskustelu TÄSSÄ) Rooseveltin, Stalinin ja Churchillin  välillä, mutta ei tule todenneeksi, että Suomen kuten Baltian maiden kohtalo sovittiin siellä. Kun muuta ei sovittu, loppu oli asian juoksutusta traagisen sotahistorian kautta – eikä se enää ollut kiinni erilaisista hallinnon virtauksista.

Tuo presidentti Rooseveltin asenne Staliniin hermostutti Churchillin, monet aikalaiset ja myös monet historian kirjoittajat. Se tuli esiin myös Teheranin konferenssissa. Sen väliajalla Roosevelt lupasi Baltian maat Stalinille sillä ehdolla, että asia salataan amerikkalaisilta ja erityisesti balttiemigranteilta yli pian pidettävien vaalien.

Suomea koskevat kohtalokkaat puheenvuorot olivat seuraavat:

”Roosevelt: Arvioin, että Suomen nykyinen hallitus on natsimielinen. Olisi parempi, jos Moskovaan lähetettäisiin Suomesta toisia henkilöitä….

Churchill: Haluaisin silti tietää venäläisten ehdot rauhansopimukselle Suomen kanssa.

Stalin: Meidän ehtoihimme rauhan aikaansaamiseksi Suomen kanssa kuuluu Neuvostoliiton ja Suomen välisen rauhansopimuksen 1940 palauttaminen voimaan….

Churchill: Minut on tämänpäiväinen keskustelu saanut vakuuttuneeksi.”

Suuri paradoksi oli siinä, että vaikka Rautakallio asettaa vastakkain Mannerheimin ja Stalinin, Suomen ylipäällikön käsitys parhaasta mahdollisesta lopputuloksesta oli jo pitkään ollut paljolti sama kuin mihin Teheranissa ja siis lopulta päädyttiin.

Heti talvisodan jälkeen keväällä 1940 Mannerheim nimitti esikuntapäällikökseen kenraali Heinrichsiin, jolle hän heti alkuunsa kertoi näkemyksensä:

”Olen ollut jo kauan sitä mieltä, ettei se raja (vuodelta 1920) voinut olla pysyvä raja kahden itsenäisen valtakunnan välillä joista toinen on heikko ja toinen mahtava. Se oli suuriruhtinaskunnan ja varsinaisen keisarikunnan raja – Aleksanteri ei tietenkään ollut koskaan ajatellutkaan muuta – yhden ja saman valtakunnan sisäinen rajalinja. Kun se sitten Tartossa, bolsevikkien heikkouden aikana tunnustettiin valtakunnan rajalinjaksi, niin kysymyksessä oli tilapäinen ratkaisu.”

Voi vain onnitella meitä suomalaisia silloisesta herraonnesta, kun kyettiin näkemään jo etäältä paras mahdollinen lopputulos. Kesällä 1944 Neuvostoliitto eteni Mannerheimin ennakoinnin mukaisesti siihen, mitä Teheranissa oli sovittu. Jos se ei olisi onnistunut käytetyin voimin tai jos jotakin muuta olisi sovittu, lähettyvillä olisi ollut 1,2 miljoonaa miestä valmistautumassa hyökkäykseen Berliiniin.

En ehkä olisi palannut tähän teemaan, ellen juuri olisi saanut loppuun Henry Kissingerin uutta kirjaa World Order, Maailmanjärjestys. Vielä vuoden 1994 Diplomacy teoksessa Kissinger suhtautui kriittisesti presidentti Rooseveltin Joe –setä asenteeseen ja piti häntä sinisilmäisenä sotaa seuraavan kehityksen suhteen. Nyt Kissinger tuo esiin toisenkin tulkinnan.

Sen mukaan toisen maailmansodan kääntyessä Saksan tappion suuntaan presidentti Roosevelt pelkäsi voimakkaasti, että Stalin tekisi vielä kaupat ahtaalla olleen Hitlerin kanssa, ja siis antaisi tämän keskittää voimansa länsiliittoutuneita vastaan. Ja vasta kun nämä olisivat kuluttaneet keskenään voimansa Stalin olisi hyökännyt länteen. Olipa presidentti Roosevelt pohjimmiltaan Stalinin suhteen pehmoileva idealisti tai kuten osaltanikin ajattelen kovimman luokan realisti, tässä toisen maailmansodan asetelmassa pienten valtioiden kohtalot olivat korkeammissa kuin virkamiesten käsissä, kun kyseessä oli suurvaltojen suhteet, liittoutuneiden koossa pitäminen ja koko suursodan lopputulos.

Mitä opimme tästä? Ainakin sen, ettei sinisilmäisyys ole ollut hyväksi sen enempää toisen maailmansodan tutkijoille kuin Ukrainan kriisistä raportoineelle suomalaiselle medialle.

Totta sekä oikeaa…

Näin aikoinaan elokuvan Voittamaton ykkönen. Siinä amerikkalainen sotilas taistelee ensin nuorena ensimmäisessä maailmansodassa, sitten Normandian maihinnousun jälkeen toisessa. Taistelun tiimellyksessä hän heittäytyy tulitusta suojaan, katsoo ympärilleen ja sanoo, Hyvänen aika, sama paikka kuin viime kerralla.

Olen vuoden mittaan tullut samantapaisiin tunnelmiin. Nuorena tulin mukaan opiskelijapolitiikkaan ja se nuoruus meni taistelussa demokratian puolesta opiskelijastalinismia, yleisdemokraatteja ja k-linjalaisia vastaan. Tiukimmissa paikoissa toistelin mielessäni, mitä Kypärämäen pikkupojat olivat hoilanneet NMKY:ssä ja Reippaissa Pojissa: Totta sekä oikeaa…

Näin paljon kiiluvia silmiä ja sain myös lupauksen penkalle joutumisesta, kun vallankumous tulee. En kuitenkaan koskaan kokenut yhteen suuntaan sellaista hysteriaa kuin tänä vuonna valtamediassa toiseen. Kylmän sodan ja suomettumisen ollessa korkeimmillaankaan en kokenut sellaista yhteen propagandaan mukaan menoa kuin nyt.

Onnettomia ukrainalaisia kohdellaan nyt samaan tapaan kuin suomalaisia elokuun 1939 Molotov-Ribbentrop –sopimuksessa, mutta suomalainen valtamedia on kuin ulkoministeri Eljas Erkko, joka nieli ja toisti kaikki mitä suurlähettiläs Blücher ohjeidensa mukaisesti hänelle kertoi.

Monessa suhteessa hyvin toimineella maan ulkopoliittisella johdolla on oma vastuunsa, koska siltä ei ole kuultu laajemmin Suomen kansainvälistä asemaa ja roolia hahmottavia puheenvuoroja, kuten myös Jarmo Virmavirta toteaa.

Poikkeuksiakin on. Suurlähettiläs Alpo Rusi ei ole Helsingin Sanomien ja Ylen varassa, ja niinpä hän eilen twittasi: ”Ukrainan jako käynnissä. Euroopan turvallisuusjärjestelmä haurastuu”.

Ilahduttava yllätys oli Maanpuolustus.fi, joka esitti sellaisenaan blogin: ”Monissa liemissä keitetty valtiosihteeri Risto Volanen kirjoittaa inhorealistisen historiikin: Ukrainan jako ja pienet valtiot…”

Silloinkin meitä kriittisiä oli aivan aluksi pieni joukko; Olli Saarela, Tapio Rajavuori, Seppo Niemelä, Pentti Jussila. Nyt tekniikka antaa mahdollisuuden laajempaan. Meitä on ollut päivittäin tilannetta seuraava e-mailaava sotilas- ja diplomaattitaustainen ryhmä, facebook -kaverit ja blogin seuraajat. Kiitos kaikille yhteisestä pohdinnasta kotimaan ja Euroopan hyväksi.

Olavi Paavolainen, vapaa ihminen

Huomenna Panu Rajala ja Hannu Riikonen kertovat Bibliofiilien seurassa uusista Paavolainen-elämäkerroistaan. Taidan mennä paikalle.

Huomista varten etsin mieleen palautumaan hyllystä Kolmannen valtakunnan vieraana, Risti ja hakaristin sekä Synkän yksinpuhelun. Joskus olen tutustunut myös Nykyaikaa etsimässä tutkielmaan.

Matkan varrella Paavolaisesta on tullut rinnakkaishahmo Jouko Tyyrille, jossa kouluajoista alkaen näin vapaan ajattelevan ihmisen.

Risti ja hakaristi on lukemistani syvällisin natsismin ja fasismin analyysi. Sen ainutkertaisuus on siinä, että Paavolainen kävi ensin tutustumassa Etelä-Ameriikan vanhoihin kulttuureihin ja oivalsi, että eurooppalainen natsismi oli itse asiassa täkäläisen esiroomalaisen ja –kristillisen barbaarisen ajan kapina kristillistä kulttuuria vastaan.

Synkän yksinpuhelun luin kunnolla vasta, ennen syksyllä 2008 tehtyä matkaa Petroskoihin, ja se sävytti matkan tunnelmaa. Pääsin ajamaan matkan autolla ohi Paavolaisen ”kylien harmaasilmien” maaherra Eino Siuruaisen kyydissä. Koskettavasti tuli mieleen Olavi Paavolaisen sarkastinen kertoma sodan ajasta noissa kylissä.

Koen Synkän yksinpuhelun jatkuvasti läheiseksi, ja keväällä mukailin sitä yhdessä Ukrainan kriisin käänteessä blogin otsikossakin. On sanottu, että Paavolainen korjaili sodan jälkeen päiväkirjaansa ja mielenkiinnolla odotan, mitä dokumentointia Rajala ja Riikonen ovat tästä löytäneet.

Talvitien päivä

Tämän päivän mielenkiintoisin teksti oli Heikki Talvitieltä Etelä-Suomen Sanomissa.

Hän pohtii sitä, että ideologia sävyttää nyt Suomen ulkopolitiikkaa.

"Näin ideologia on jälleen tunkeutunut Suomen ja itäisen naapurin suhteisiin. Nl:n aikana vaade tuli idästä. Suomen tuli muuttua sosialistiseksi. Emme halunneet emmekä tulleet.

Nyt vaade tulee lännestä ja Suomesta. Venäjän tulee muuttua länsimaisten ihanteiden mukaisesti demokraattiseksi valtioksi. Siksi lännen pakotteet eivät ole ensisijaisesti Ukrainan kriisiin liittyviä.

Ne ovat ideologisesti asetettuja tarkoituksella näännyttää vastustaja taloudelliseen ahdinkoon.

Neuvostoliitto ratkaisi aikanaan oman turhan hegemoniapyrkimyksensä siten, että se kehitti opin erilaiset yhteiskunnalliset järjestelmät omaavien valtioiden yhteiselosta. Suuri hyötyjä tästä oli puolueeton Suomi.

Nyt pitäisi pikaisesti päästä siihen, että länsi vuorostaan luopuisi omista hegemoniavaatimuksistaan ja ottaisi käyttöön opin erilaiset yhteiskunnalliset järjestelmät omaavien valtioiden yhteiselosta. Tämä olisi nimenomaisesti Suomen etujen mukaista."

Luen juuri Henry Kissingerin uutta kirjaa World Order hän pohtii samaa kysymystä. Koetan saada aikaan kirja-arvion,

Talvitien jutun osoite: http://www.ess.fi/uutiset/kotimaa/2014/09/21/heikki-talvitie-ideologia-varittaa-jalleen-suomen-ja-venajan-suhteita

Ukraina, journalismin synkkä vuosi.

20.9.2014, klo 14.00

Varsin pian oli ilmeistä, ettei suomalainen valtamedia ota Ukrainan kriisiä  niinkään journalismin pohjalta vaan enemmän Nato –kysymyksenä ja siihen liittyvien asenteiden kannalta.

Ehkä parhaiten selvisi Mtv3, jossa on kokenutta väkeä eikä ilmeisesti ylhäältä tulevia odotuksia.

Kautta historian suuret maat ovat usuttaneet pieniä maita vihollisiaan vastaan, jättäneet yksin, sopineet pään yli ja lopuksi jakaneet, kuten nyt Ukrainassa.

Suomen Ukraina –politiikka EU:ssa on seurannut valtavirtaa. Mutta voi liittyä Jarmo Virmavirran toiveeseen kuulla ulkopoliittiselta johdolta - siis Tasavallan presidentiltä ja ulkoministeriltä - laajempaa hahmotusta Suomen paikasta omassa turvallisuusympäristössään - eikä jättää sitä katvealueeksi ja ideologisen median varaan.

Osaltani ole yrittänyt seurata kehitystä geopolitiikan tai Realpolitik kannalta. Kun Ukrainan kriisi on nyt tulossa yhteen vaiheeseen, päivitin tuon historian yhteen.

Ukrainan kriisin lyhyt historia: http://www.ristovolanen.fi/118302920

Pohjoisen Euroopan turvallisuuden lähihistoria: http://www.ristovolanen.fi/118302925

Miten pieniä maita höynätään

19.9.2014, klo 9.45

Eilinen meni laitellessa mökkiä talviteloille. Kotiin palattua ehti kuuntelemaan uutisia.

Pääkanavat ja Helsingin Sanomat menivät talvella täysillä mukaan lännen propagandaan, joka peitteli jo maaliskuussa tehtyä Kerry-Lavrov –sopimusta Ukrainan tulevaisuudesta. Se realisoitui viikko sitten Nato-Minsk –paketissa. Niin kävi myös ulkoministeri Erkolle, joka nieli mitä suurlähettiläs Blücher hänelle elokuussa 1939 sanoi ohjeidensa mukaisesti Molotov-Ribbentrop –sopimuksesta. No, vastaavanlainen tilanne oli syksyllä 2002 Lipposen hallituksella, joka uskoi Irakin joukkotuhoaseista "tiedustelutiedon", joka ei vakuuttanut edes presidentti Bushia.

Nyt Suomen päämedialla pyörii hihna tyhjää, eikä se näytä tietävän päivittäisikö vai hyppäisikö kokonaan yhden historiain vaiheen yli. Helsingin Sanomat sentään otsikoi talvisodan hengessä, että Poroshenko sai Washingtonissa lämmintä kättä.

Ukrainaa usutettiin, unohdettiin ja sovittiin pään yli. Näin pieniä rajamaita on aina käsitelty, Suomi on vain selvinnyt kohtuullisesti, kun Anjalan liitosta alkaen oivalsimme pelin hengen - lukuun ottamatta nykyisen hallituksen johtoa.

Illalla oli sitten A –studio. Erkki Tuomiojalla ja Paavo Väyrysellä oli selkeästi jalat maassa. Kokoomuksella ja Vihreillä on yhtä vaikea tilanne kuin valtamedialla. On eletty propagandassa ja propagandasta, mutta sitten tuli vastaan reaalimaailma Rosatomina. Vihreät päättivät jatkaa hysteriaansa ja kokoomus istumista kahdella tuolilla.

Entinen komentaja Kaskeala näyttää nyt markkinoivan avoimesti Nato –jäsenyyttä. Tilanne on hänellekin vaikea kuten kokoomuslaiselle Nato –lobbylle. Hän seurasi virassaan varsin rikkeettömästi muotoja, mutta niiden puitteissa hän muokkasi ministeri Häkämiehen tuella puolustusvoimia Nato –kuntoon. Siitä kärsii nyt koko puolustusvoimat.

Päivitin illalla yhteen Ukrainaa ja Pohjolan-Baltian turvallisuutta pohtineet blogit, siis Ukrainan kriisin ja Pohjolan-Baltian lyhyt historia.

P.S. klo 11.00

On taas aamu seurattu Ylen antia. Ei noin sotahysteerisä joukkoa ole siinä talossa ennen ollut.

P.S. klo 15.00

UTVA: "Venäjän on vedettävä sotilaansa ja kalustonsa pois Ukrainasta." Suomi siis esittää omin toimin Venäjälle luonteeltaan sotilaallisen ultimaatumin. Ei nyt tule heti mieleen edellinen kerta. Nyt alkaa vähän huolestua.

Poroshenko, Talvitie, Paavolainen

17.9.2014, klo 10.00

Eilen Euroopan ja Ukrainan parlamentit hyväksyivät käännekohtana sopimukset ja lait, jotka ovat osa Naton Walesin kokouksen yhteydessä ja Minskissä sovittua pakettia, eli lännen, idän ja Poroshenkon Ukrainan sopimusta.

Suomen päämedian näyttää olevan yhtä vaikea sulattaa Walesin-Minskin pakettia kuin Ukrainan oikean sektorin. Meillä mediassa on iso asia parilla palstalla sisäsivulla. Kiovassa on taas protestointia kaduilla, ja muutama rengaskin näyttää palavan.

Presidentti Poroshenko vierailee huomenna Washingtonissa ja saa varmaan sankarin huomiot osakseen. Voi vain aavistella, mitä hänen mielessään liikkuu. Onko hän Mannerheim, joka sodan alusta alkaen tiesi mikä hänen maalleen olisi paras mahdollinen tappio? Vai Erkko, joka uskoi suurlähettiläs Blücherin puheet elokuussa 1939 ja sai sitten sopeutua suurvaltojen päätöksiin?

Lähden tästä Keskustan yhteiskuntatieteilijöiden lounaalle, jossa alustaa suurlähettiläs Heikki Talvitie. Hän olikin kevään mittaan yksi niistä kolmesta, Matti Vanhasen ja Ari Puheloisen lisäksi, jotka pystyivät esittämään kokonaiskuvaa tilanteesta. Tälläkin kotisivulla yritettiin samaa.

Toivottavasti kauppaan on jo tullut Panu Rajalan kirja Olavi Paavolaisesta. Minulle Paavolainen on ollut Jouko Tyyrin rinnalla eräänlainen ajattelevan, vapaan ihmisen ihannetyyppi. Rajalan kirjan arvostelu Hesassa ei oikein istu tähän kuvaan.

Realpolitik etenee

Päivitys klo. 12.45

Ukrainan ja EU:n parlamentit ovat ratifioineet osapuolten solmiman assosiaatiosopimuksen. Sopimus ratifioitiin samanaikaisesti kummassakin parlamentissa.

Juuri tuli myös tieto, että Ukrainan parlamentti on hyväksynyt lain separatistialueiden itsehallinnosta. Presidentti Poroshenko antoi lakiesityksen tänä aamuna.

Separatistialueet Luhanskissa ja Donetskissa saavat rajoitetun autonomian kolmeksi vuodeksi. Alueiden asukkaat voisivat käyttää venäjän kieltä viranomaisten kanssa asioidessaan. Alueilla voitaisiin myös järjestää paikallisvaalit joulukuussa.

Tämä on siis osa Naton Walesin ja Minskin tulitaukosopimuksen muodostamaa pakettia. Ei siis ole myöskään ihme, että ulkoministeri Kerry kertoi eilisen keskustelun ulkoministeri Lavrovin kanssa sujuneen rakentavassa hengessä.

Suomalaisen median valtavirta on jo pietemmän aikaa ollut aika lailla pois kärryiltä.

16.9. klo 10.00

Eilen Prismassa taas näki, miten sotahysteria jatkuu lööpeissä, ja kansainvälisellä mediallakin on vaikeuksia tulkita. Donetskissa ammutaan, Natomaat ovat aloittaneet harjoitukset, liikkuu ristiriitaisia tietoja aseavausta Ukrainalle, Venäjän vastapakotteita vielä odotetaan.

Suomessa puolustusministeri Haglund sanoi eilen, että Ukraina on jätetty yksin, vaikka jätti mainitsematta miten tähän on tultu. Brysselissä Naton pääsihteeri Rasmussen kantoi huolta jäätyneistä konflikteista eli nykytilanteen vakiintumisesta. He eivät taida lukea kotisivua, mutta ulkoministerien Kerry ja Lavrov 14.3. Lontoon tapaamisen ja viimeistään Naton Walesin kokouksen ja Minskin sopimuksen jälkeen tämä suunta on ollut ilmeinen.

Siksikin odotti mielenkiinnolla eilistä Yhdysvaltojen ja Venäjän ulkoministereiden tapaamista eilen Pariisissa.

Kerryn mukaan “ Minulla oli rakentava keskustelu ministeri Lavrovin kanssa…. Se oli rakentavaa mutta ei konkreettista…. paitsi tunnustaminen, että olisi parempi yrittää löytää tapa ratkaista joitakin ongelmia.”

“Emme puhuneet sanktioista….  Meille ensisijaista ei ole asenne sanktioihin; se on rakentava tiekartta eteenpäin ongelmien ratkaisemiseksi: ratkaista Ukrainan haaste; käsitellä tulliliittoa, Eurooppaa, kaupan sääntöjä; kuten olen sanonut moneen kertaan, minulla on mielessäni Ukraina joka on vapaa, täysivaltainen ja jolla on kyky olla idän ja lännen portti sekä silta niiden välillä. Näin me olemme aina asian kuvanneet.  Ja saattaa olla niin, että siihen päästään seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana, kukapa tietää.”

Jatkuvasti siis näyttää siltä, että suurvaltojen linjaamasta ja Ukrainan nykyjohdolle joko selvinneestä tai annetusta Walesin-Minskin paketista pyritään pitämään kiinni. Asiaa auttaa sekin, että Yhdysvalloille ylivoimaisesti tärkein haaste on Lähi-Itä ja ääri-islamismismi. Siihen tarvitaan Venäjääkin mukaan, ja siihen ei tarvita uudelleen kärjistyviä huolia Ukrainassa.

Vaikka kuka tietää, miten tämä Ukrainan sisällä kulkee. Asian auttamiseksi Yhdysvallat panostaa torstaina vahvasti presidentti Poroshenkon arvovaltaan hänen Washingtonin vierailullaan. Mielenkiintoinen asia on, miten presidentti Obama käsittelee toiveen materiaalisesta aseellisesta avusta; ja veikata sopii, että sitäkin on sivuttu Pariisissa.

Saa nähdä, miten suomalainen media alkaa päivittää ajan tasalle. No, sodan jälkeiseltä ajalta en muista, että russofobiaa olisi käytetty Suomessa niin rankasti sisäpolitiikassa kuin Vihreät nyt.

Taas yksi tienhaara

15.9.14, klo 11.15

Tänään on taas yksi tienhaara Ukrainan kriisissä. Naton huippukokouksen ja Minskin sopimuksen jälkeen Yhdysvaltojen ulkoministeri Kerry ja Venäjän Lavrov tapaavat Pariisissa. Sen tapaamisen jälkeen ulkoministereillä on käsitys, haluaako toinen pitää kiinni Walesin-Minskin paketista.

Tullaan myös vanhaan aikaan, jossa Ukrainan asiat kietoutuvat suurvaltojen Lähi-idän ja islamradikalismin politiikkaan ja ne ovat osa samaa pakettia.

Kummallakin on haukkansa ja kyyhkynsä kotimaissa ja kumpikin tietää, että epäselvyys suurvaltojen käsityksissä johtaa myös Ukrainan sisällä presidentti Poroshenkon vaikeuksiin Walesin-Minskin paketin toteuttajana.

Johtopäätöksiä voi tehdä ulkoministereiden lausunnoista, miten Venäjä kommentoi tänään alkavaa läntisten maiden sotilaallista harjoitusta Ukrainassa, Venäjän viivytetyistä vastapakotteista ja ehkä ratkaisevimmin, lupaako Yhdysvallat Ukrainalle materiaalista aseellista apua, kun presidentti Poroshenko vierailee torstaina 18. Washingtonissa.

Vaihtoehtoja on kaksi. Pidetään kiinni Walesin-Minskin paketista tai otetaan kierros lisää sotimista Ukrainassa.