.

Nuori Suomi ja mitä sitten tapahtui Euroopassa?

”Kuten Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa” –kirjan esipuheessa mainitsen, aikomuksena oli ensin kirjoittaa Euroopan ja Suomen kertomusta ensimmäisestä maailmansodasta 1930 –luvun lopulle. Sen taustaksi tein myös ensimmäisen hahmotuksen läntisen Euroopan politiikasta 1920 –luvulla. Kun teksti tuli tehtyä mutta ei mahtunut kirjaan, julkaisen sen tässä tuosta Euroopan ajasta kiinnostuneille.

”Nuori Suomi” päättyy kansainväliseltä osaltaan kevään 1922 Genovan konferenssiin sekä Saksan ja Neuvosto-Venäjän Rapallon sopimukseen. Genovassa luotiin kyllä pohjaa sodan jälkeisten rahaolojen uudistamiselle, mutta poliittisesti Genova ja Rapallo olivat pahaenteinen epäonnistuminen Englannin pääministeri Lloyd Georgelle. Muutenkin Euroopassa alkoi viritä uusia tuulia.

Italia oli osaltaan pettynyt Pariisin rauhankonferenssin tuloksiin. Se oli siirtynyt sodasta suoraan sisäiseen kuohuntaan, joka kärjistyi vuoden 1922 aikana. Se johti lokakuussa Mussolinin ”marssiin Roomaan” ja vallankaappaukseen.  Samaan aikaan Englannin Münchenin konsuli raportoi uudesta nimestä, eikä se ollut viimeinen kerta: ”Kaikkien katseet täällä kääntyvät Herr Hitleriin… (hän) ei vielä katso olevansa tarpeeksi voimakas päättämään toiminnasta Mussolinin linjalla...”

Genovan ja Rapallon jälkeen oli vain ajan kysymys, milloin Englannin koalitiohallituksen konservatiivit hankkiutuisivat eroon liberaalista pääministeristä. Puuttui vain hyvä syy. Sellainen löytyi Dardanellien salmen länsirannalta Chanakista.

Ottomaanien valtakunnan jaosta oli sovittu voittajien kesken jo sodan aikana. Sille oli saneltu raskas Sevresin rauha 10. elokuuta 1920. Sitä vastaan kapinoitiin luonnostaan, ja kenraali Mustafa Kemalin johdolla se oli johtanut viimeisen sulttaanin syrjäyttämiseen. Seuraavaksi Kemal solmi liiton Leninin bolsevikkien kanssa. Liittoutuneiden edut olivat vaarassa etenkin Dardanellien ja Bosporin salmissa, ja ne lähettivät Turkkiin pienehköjä joukkoja varmistamaan etujaan.

Mutta myös Kreikka pyrki osille ja nousi suuremmalla joukolla maihin Smyrnassa. Seurasi Turkin ja Kreikan sota, jonka aikana Italia ja Ranska luopuivat Sevresin sopimuksen mukaisista vaatimuksista Turkille. Kreikkalaiset ajettiin mereen, mutta englantilaiset eivät hyväksyneet liittolaisten pehmoilua, ja he pitivät Chanakissa 300 miehen varuskunnan, jota piiritti noin 65 000 turkkilaista. Merellä oli kuitenkin suurehko brittilaivasto.

Syyskuun 29. päivänä 1922 Lloyd Georgen hallitus käski varuskunnan johdossa olleen kenraali Harringtonin esittämään Turkille uhkavaatimuksen, uhkana Englannin laivaston pommitus mereltä. Harrington toimi samaan tapaan Nelson Kööpenhaminan meritaistelussa vuonna 1801. Nelson oli kiikaroinut sokealla silmällään ja sanonut, ettei hän näe mitään liputettua käskyä. Harrington ilmoitti, että lennätinlaite on rikki. Lopulta päädyttiin lokakuussa Lausannen sopimukseen. Siinä sovittiin liikennejärjestelyistä Dardanellien ja Bosporin salmissa, ja ne neutralisoitiin.

Koko Turkin operaation takana oli sotaministeri Winston Churchill, mutta syyn sai Lloyd George. Tuossa vaiheessa työväenpuolue oli nousussa ja vanhoissa puolueissa eli konservatiiveissa ja liberaaleissa pohdittiin liberaali Lloyd Georgen aloitteesta yhteistä uutta puoluetta. Se ei kuitenkaan innostanut johtavaa konservatiivia Andrew Bonar Lawta. Lokakuun 19. päivänä 1922 konservatiivit päättivät Lontoon Carlton klubilla, että vanha pääministeri lähtee ja uudeksi tulee Andrew Bonar Law. Ulkoministeri Cruzon sai jatkaa tehtävässään. Samassa rytinässä Winston Churchillkin siirtyi Whigeistä Toryihin.

Englannin uudet vaalit pidettiin marraskuussa. Niissä konservatiivit menestyivät, ja samalla alkoi historiallinen Whig liberaalien lasku ja Labourin eli työväenpuolueen voittokulku.  Uusi pääministeri Law kuitenkin sairastui ja häntä seurasi toukokuussa 1923 alkaneen sotien välisen ajan kolminkertainen pääministeri Stanley Baldwin. Hänen ensimmäinen yrityksensä meni kuitenkin huonosti. Englantilaiseen tapaan hän järjesti asemansa vahvistamiseksi ennenaikaiset vaalit ja hävisi niissä. Joulukuussa työväenpuolueen Ramsay MacDonald tuli pää- ja ulkoministeriksi.

Lloyd George jatkoi liberaalien johdossa, ja hänestä tuli pian yksi Englannin ”appeasement” –politiikan eli rauhoittamisen uranuurtajista. Hän oli alun perin kriittinen ja nyt vakuuttunut Versailles’n rauhanehtojen kohtuuttomuudesta Saksalle. Saksa siis rauhoittuisi, jos sen rauhanehtoja kohtuullistetaan. Englantilainen mielipide alkoi laajemminkin kääntyä samaan suuntaan.

Englannin Saksan politiikassa vahvistui maltillinen suuntaus, ja se merkitsi asenteen viilenemistä Ranskaan. Samaan aikaan Ranska taas vaati yhä jyrkemmin rauhanehtojen tiukkaa noudattamista ja sen välit Saksaan kiristyivät edelleen. Joulukuussa 1922 Saksa ilmoitti, ettei se voi toimittaa Ranskaan sotakorvausten mukaisia kivihiili- ja puhelinpylvästoimituksia.

Se oli liikaa Ranskalle, joka otti aloitteen käsiinsä.

Ruhrin kriisi

Yhdysvaltojen kieltäytyminen ratifioimasta Versailles’n rauhaa oli johtanut myös Englannin Ranskalle lupaamien turvatakuiden peruuntumiseen. Kevään 1922 aikana Euroopan tilannetta olivat alkaneet vaikeuttaa myös Yhdysvaltojen kongressin vaatimukset ensimmäisen maailmansodan ajan velkojen takaisinmaksua. Elokuussa Englanti ilmoitti luopuvansa kaikista vaatimuksistaan liittolaisille ja Saksalle, jos Yhdysvallat luopuu vaatimuksistaan Englannille. Tämä säikäytti ja katkeroitti taloudeltaan huonossa jamassa olleen Ranskan, jolla oli sotakorvaussaamisia Saksalta ja sotavelkoja Yhdysvalloille.

Saksan katolisen keskustan kansleri-pääministeri Joseph Wirthin hallitus esitti 14. marraskuuta 1922 kaikkien sotakorvausten lykkäämistä 3-4 vuodella. Tätä seuranneen tunnekuohun saattelemana Saksassa aloitti viikkoa myöhemmin uusi hallitus kanslerina oikeiston Wilhelm Cuno, jonka tausta oli talouselämässä. Samaan aikaan alettiin myös käytännössä lykätä sotakorvausten toimituksia Ranskaan.

Sodan voittaneet liittoutuneet kokoontuivat pohtimaan rauhansopimus- ja sotakorvaustilannetta tilannetta Pariisiin 2. tammikuuta 1923. Ranskan pääministeri Poincaré esitti uusia Saksan alueiden miehityksiä sen pakottamiseksi maksamaan korvauksensa. Englannin uusi pääministeri Law esitti monimutkaista sotakorvausten lievennyssuunnitelmaa.  Se ei sopinut Ranskalle eikä Belgialle.

Kun Saksan tammikuun 1923 sotakorvaustoimitukset viivästyivät, Ranska ja Belgia aloittivat 11. tammikuuta Reinin oikealla rannalla olevan Ruhrin teollisuus- ja hiilikaivosalueen miehityksen. Englanti kieltäytyi osallistumasta siihen. Saksan Cunon hallitus päätti ryhtyä ”passiiviseen vastarintaan”, mikä merkitsi yhteistyöstä kieltäytymistä Ruhrin alueella ja sen irtoamista Saksan kansantaloudesta. Seurasi ketjureaktiona inflaatio, jossa Saksan markka käytännössä menetti arvonsa. Elokuun 12. päivänä Cuno erosi ja tilalle kansleri-pääministeriksi tuli kansallis-liberaalin kansanpuolueen Gustav Stresemann. Hän alkoi Realpolitik pohjalta etsiä ja löytää Ranskaa tyydyttävää ratkaisua.

Aluksi Ranska ja sen pääministeri Poincaré näyttivät voittaneen Ruhrin miehityksessä, mutta Saksassa se laukaisi myös eri suuntiin vieviä poliittisia voimia. Esiin nousi radikalisoituvia vaatimuksia lujasta kansallisesta johdosta ja yhtenäisestä vastarinnasta Ranskaa vastaan. Sitä seurasi useita aseellisia vallankaappausyrityksiä. Niistä jatkon kannalta merkittävin oli 8.-11. marraskuuta Baijerin kaappausyritys. Sen johdossa oli ensimmäisen maailmansodan korpraali Adolf Hitler tukenaan saman sodan kenraali Erich Ludendorff.

Ruhrin miehitys johti myös alueellisiin itsenäisyysliikkeisiin Baijerissa ja Reininmaalla. Poincarén johdolla Ranska jopa tuki jälkimmäistä, mutta luopui siitä välttyäkseen äärimmäisestä ja mahdolliseen sotilasdiktatuuriin johtavasta reaktiosta Saksassa. Reininmaan separatisteihin kuului mm. Kölnin pormestari Konrad Adenauer.

Taloudellinen ja lopulta poliittinen kriisi Saksassa ja Euroopassa ei sopinut Yhdysvalloissa poliittisen tai liike-elämän johdon suunnitelmiin. Yhdysvallat ottikin jälleen aktiivisen asenteen Eurooppaan. Yhdessä Englannin kanssa se painosti myös Ranskan mukaan Ruhrin ja sotakorvauskriisin ratkaisun etsimiseen. Konkreettinen malli syntyi amerikkalaisen kenraalin, liikemiehen ja poliitikon Charles Dawesin johdolla. Hänen komiteansa antoi raportin 9. huhtikuuta 1924. Sen pohjalta pidettiin Lontoossa konferenssi, joka päätyi sopimukseen 30. päivä elokuuta.

Lontoon sopimuksen mukaan Ranska ja Belgia sitoutuivat poistamaan joukkonsa Ruhrilta ja lupaamaan, ettei sama toistu. Sotakorvauksille sovittiin uusi aikataulu, ja Saksa sai Yhdysvalloilta sekä Englannilta lainan sen varmistamiseksi. Koko järjestelyn rahoitti joukko amerikkalaisia investointipankkeja johdossaan J.P. Morgan & Co ja valvojanaan Yhdysvaltojen ulkoministeriö. Saksan keskuspankki Reichsbank ja maan verojärjestelmä remontoitiin liittoutuneiden valvonnassa. Samaan kokonaisuuteen kytkeytyi myös järjestely Saksan markan saamiseksi vakaalle pohjalle. Kun suunnitelma oli viety loppuun vuonna 1928, sitä jatkettiin ”Youngin suunnitelmalla”. Ensimmäisen maailmansodan taloudellisten tilien piti silloin olla tasoissa.

Aikalaiset osasivat arvostaa Charles Dawesin suoritusta. Hän tuli presidentti Calvin Coolidgen varapresidenttiehdokkaaksi samana syksyllä 1924 ja sai seuraavana vuonna Nobelin rauhanpalkinnon.

Ranskassa perääntyminen Ruhrilta ja Dawesin suunnitelman hyväksyminen merkitsi Raymond Poincarén hallituksen eroa 8. kesäkuuta 1924. Häntä seurasivat lyhytaikaisina pääministereinä Frédéric Francois-Marshal ja Édouard Herriot.

Dawesin suunnitelma pysäytti sodanjälkeisen Euroopan ja Saksan vakavimman kriisin, mutta se ei ratkaissut sen turvallisuuspoliittista perussyytä. Ranskassa pelättiin Saksan uuden nousun haasteita Ranskan turvallisuudelle, ja se motivoi osaltaan jatkuvia jyrkkiä vaatimuksia rauhansopimuksen noudattamiseen. Saksassa samat asiat ruokkivat rauhansopimuksen revisiointia vaatineen oikeiston nousua ja jyrkkenemistä. Myös kysymys Venäjän tulevasta politiikasta ja paikasta kansainvälisessä järjestyksessä oli edelleen auki.

Ruhrin kriisin ja Lontoon sopimuksen jälkeen Euroopan tuleva suunta riippui jatkuvasti Englannista ja Ranskasta, mutta myös Saksa pääsi yhä enemmän mukaan Euroopan päätöksiin. Venäjä pysyi ja pidettiinkin kuitenkin sivussa.

Ulkoministereiden Eurooppa toivoa täynnä

Euroopan 1920 –luvun voimahahmoja olivat sen suurvaltojen ulkoministerit Saksan Gustav Stresemann, Englannin konservatiivien Austen Chamberlain ja Ranskan joka suuntaan sovitteleva Aristide Briand. Kansainliiton toiminnassa oli alun perin heikkouksia, mutta se tarjosi mahdollisuuden säännölliseen yhteydenpitoon. Kolmen suurvallan ulkoministerit ystävystyivät myös henkilökohtaisesti, ja heidän yhteistyönsä Kansainliitossa tunnettiin ”tea-partyna”, joka järjesteli asioita ennalta muidenkin puolesta.

Saksan Gustav Stresemann oli ollut maailmansodan aikana lojaali keisarilliselle hallinnolle, ja sen jälkeen protestoi monien muiden tavoin Versailles'n rauhanehtoja. Rauhan tultua hän kokosi vanhan puolueensa kannattajia Saksan kansanpuolueeksi (Deutsche Volkspartei, DPV).

Kuten edellä mainittiin, Stresemann tuli kansleriksi 13. elokuuta 1923. Hän onnistui rauhoittamaan tilanteen 109 päivässä. Sen jälkeen hän jatkoi ulkoministerinä Wilhelm Marxin hallituksessa 30. marraskuuta ja hän oli samassa tehtävässä kuudessa sitä seuranneessa hallituksessa kuolemaansa asti 3. lokakuuta 1929.

Stresemann tuli kansleriksi juuri Ranskan ja Saksan törmätessä Ruhrin kriisissä. Hänen politiikkanaan oli Saksan sopeutuminen Versailles’n rauhanehtoihin, mikä merkitsi sovintoa Ranskan kanssa Englannin tuella. Vasta sitten olisi mahdollista talouden voimin nousta yhdeksi suurvalloista ja katsoa, mitä voidaan tehdä aluemenetysten korjaamiseksi ja markkinoiden valtaamiseksi itäsuunnalla.

Englannissa konservatiivien Stanley Baldwin palasi pääministeriksi marraskuussa 1924 ja keskittyi paljolti sisäpolitiikkaan. Hän ei enää ottanut ulkoministerikseen ranskalaiskriittistä George Curzonia vaan Austen Chamberlainin, joka hänen mielestään ”rakasti Ranskaa kuin naista”. Baldwin jättikin ulkopolitiikan johdon paljolti ulkoministerilleen, joka oli tehtävässä kesäkuuhun 1929. Uusi ulkoministeri oli tulevan pääministeri Nevil Chamberlainin velipuoli.

Austen Chamberlainin ajattelussa Englannilla oli perinteinen Euroopan tasapainottava rooli, mikä merkitsi myös Saksan tilanteen ja etujen huomioonottamista. Hänen kuvansa ja mielikuvansa kertovat etäisestä aristokraatista. Hänen historiallista realismia henkivät muistionsa puhuvat kuin Wienin kongressin ajan ulkoministeri Castlereagh tai Henry Kissinger: ”Eivätkö (Saksan) tohtori Luther ja tohtori Stresemann käsitä, että (Ranskan) herra Briandin pitää yhtä hyvin kuin heidänkin ottaa huomioon kotimaansa mielipide…  aivan ilmeisesti he käyttävät omaa heikkoa asemaansa kotimaassa kiristääkseen myönnytyksiä toisilta.”

Ranskassa Aristide Briand tuli ulkoministeriksi huhtikuussa 1925 sekä pääministeriksi ja ulkoministeriksi saman vuoden marraskuussa. Hän oli aloittanut poliittisen uransa sosialistipuolueen vasemmalta laidalta ja tullut kansanedustajaksi vuonna 1902. Maailmansodan loppuun mennessä hän oli ehtinyt olla viisi kertaa pääministerinä – ollakseen sen jälkeen vielä viisi kertaa. Hän oli yhtäjaksoisesti ulkoministerinä vuosina 1925-1932 joko omissa tai muiden pääministereiden hallituksissa.

Sodan jälkeen Briandin sisäpoliittinen linja oli vasemmiston yhteistyö ja vahvasti saksalaisvastaisen oikeiston patoaminen. Briandin käytännön linja oli tiukka mutta maltillinen Saksa –politiikka, mutta hänen suuri linjansa oli ajan termein ”kollektiivinen turvallisuus”. Se merkitsi, Kansainliiton tukemista, Euroopassa Euroopan Unionin kaltaista tulevaisuutta sekä Yhdysvaltojen vetämistä osaksi turvallisuuspoliittista kokonaisuutta. Hän esitti ohjelmansa, teoksessaan ”Maailmanrauha ja Euroopan unioni” (La paix mondiale et l'union européenne). 

Ulkoministereiden kolmikko ei jäänyt huomaamatta olojen rauhoittumista toivoneilta aikalaisilta. Austen Chamberlain aateloitiin ja hän sai Charles Dawesin kanssa jaetun Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1925, kuten Stresemann sekä Briand yhdessä seuraavana vuonna.

Locarnon henki

Dawesin suunnitelman hyväksyminen Lontoossa 16. elokuuta 1924 rauhoitti vaarallista tilannetta, mutta Ranskan politiikassa Saksan pitkäaikaisempi uhka oli jatkuvasti keskeinen ongelma. Versailles'n rauhansopimuksen lupaamat Yhdysvaltojen ja Englannin takuut eivät olleet toteutuneet, ja oppositioon joutuneen Poincarén johtama jyrkän linjan oppositio muistutti jatkuvasti asiasta.

Baldwinin ja Chamberlainin Lontoossa ymmärrettiin Pariisin ongelma. Loppuvuodesta 1924 yritettiin ”Geneven protokollan” nimellä saada Kansainliitolle vahvempia valtuuksia ja velvollisuuksia jäsentensä eli myös Ranskan keskinäiseen apuun. Ainakin muodollisesti hankkeen kaatoivat Brittiläisen kansainyhteisön maat, jotka eivät halunneet sitoutua Eurooppaan.

Seuraavaksi Lontoossa aloitettiin enemmän tai vähemmän vakavasti keskustelut Englannin suorasta turvatakuusta Ranskalle. Samaan aikaan esiin nousivat jälleen Saksan lipsuminen rauhansopimuksen aserajoituksista ja sen seurauksena tuli niiden tiukempi valvonta. Saksaa vastaan yhtenä mahdollisena painostuskeinona oli viivyttää Versailles’n rauhanehtojen mukaista Reininmaan miehityksen ensimmäistä vetäytymisvaihetta tammikuussa 1925. Nämä oman hallituksen piirissä käydyt keskustelut Englannin Berliinin suurlähettiläs Edgar d’Anberon vuoti ystävälleen Saksan ulkoministeri Stresemannille. Samalla hän tarjosi pari ideaa, miten Saksa voisi vastata.

Aloite Berliinistä tulikin 25. tammikuuta 1925. Ulkoministeri Stresemann ehdotti ulkoministeri Chamberlainille koko Länsi-Euroopan turvallisuussopimusta. Siinä valtiot takaisivat toistensa rajat sekä kukin toisensa turvallisuuden muiden hyökkäystä vastaan. Asian auttamiseksi Ranskan suuntaan pakettiin kuului myös Reininmaan jatkuva demilitarisointi senkin jälkeen kuin liittoutuneiden joukot olisivat poistuneet sieltä.

Saksalle itselleen Stresemannin esitys merkitsi luopumista revisiohaaveista länsirajalla, mutta myös Ranskan lupausta sotilaallisen painostuksen loppumisesta. Samoin vältettäisi Englannin kadekeskiset turvatakuut Ranskalle, mikä toteutuessaan merkitsisi käytännössä maiden liittoutumista Saksaa vastaan. Stersemannin Saksan kannalta taas olisi lisäksi voitto, jos voitaisi välttää liittoutuneiden Reininmaalta vetäytymisen viivästyminen. Tilanteen rauhoittuminen länsirajalla heijastuisi myönteisesti myös talouteen eli Saksan ja Ranskan kaupan lisääntymiseen. Itärajan suuntaan taas ei sitouduttaisi rajoihin vaan niiden muuttamiseen ainoastaan rauhanomaisesti.

Saksalla oli kuitenkin voimassa Venäjän kanssa Rapallon sopimus, joka oli hyödyllinen sekä taloudelle että salaisesti kummankin maan armeijalle. Saksa sai liittoutuneiden valvonnan ulottumattomissa kokeilla ja tuottaa uutta sotilasteknologiaa. Siitä myös Venäjän armeija sai osansa, kuten Junckersin lentokonetehtaan lähelle Moskovaa. Vastalauseita Stersemannin aloitteeseen esittikin erityisesti Saksan oma oikeisto, joka oli myös perustanut omaa nousuaan jyrkälle konfliktille Ranskan kanssa. Venäjäkin protestoi, ja sen takana oli huoli Saksan suuntautumisesta länteen muodostamaan Rapallon sopimuksen vastaisesti läntistä liittoutumaa Venäjää vastaan.

Ranskan kannalta Stresemannin ehdotus turvasi Versailles'n rauhansopimuksen rajat ja mikä tärkeintä niille saataisi viimeinkin Englannin takuut. Briandille ehdotus ei merkinnyt kollektiivista turvallisuutta, mutta oli kuitenkin askel siihen suuntaan. Keskusteluun Stresemannin ehdotuksesta kannatti mennä mukaan, kun siihen sisältyi myös muita elementtejä kuten Saksan perinteisen hyökkäystien Belgian rajojen takaaminen. Ongelma oli kuitenkin Ranskan uusi liittolainen Puola, jonka haavoittuvuus Saksan ja Venäjän välissä korostuisi sen jäädessä vaille muiden kuin Ranskan jo tekemiä takuita ja lupauksia.

Englannissa ulkoministeri Chamberlain kannatti jo virkakautensa alussa Englannin turvatakuita Ranskalle. Sitä taas vastustivat jyrkästi mm. aikaisempi ulkoministeri Curzon sekä liberaaleista konservatiiveihin siirtynyt Winston Churchill. Englantilaisen perinteen mukaisesti, heidän mielestään sodasta ja Versailles’n rauhasta oli jo riittävästi aikaa, ja mantereelta tuli viimeinkin vetäytyä. Päähuomio tuli suunnata Brittiläiseen imperiumiin. Pääministeri Balwinin kannalta taas Stresemannin ehdotus merkitsi sitoutumista Ranskaan, mutta samalla se vähensi tuntuvasti mantereella olevia riskejä.

Ulkoministeri Chamberlain aloitti oman hallituksensa pehmityksen 2. maaliskuuta 1925 ehdottamalla Englannin turvatakuita Ranskalle. Siihen hän sai jyrkästi kieltävä vastauksen, mikä ei ole voinut olla hänelle yllätys. Sen jälkeen hän matkusti Pariisiin kertomaan Englannin hallituksen kielteisestä asenteesta Ranskan turvatakuihin eli Ranskaan. Saatuaan pääministeri Édouard Herriotin kauhistuneen reaktion hän jatkoi taktiikkaansa.

Kun Lontoon hallitus ei hyväksynyt ulkoministerinsä ehdotustaan turvatakuiksi Ranskalle, hän pyysi lupaa saada ehdottaa Ranskalle että se hyväksyisi Saksan Stresemannin suunnitelman. Se merkitsisi, että Englanti hyväksyisi Stresemannin suunnitelman, johon sisältyisi Englannin turvatakuut Ranskalle.  Kun tähänkään ei tullut lupaa, ulkoministeri Chamberlain uhkasi erota 12. maaliskuuta 1925. Tässä vaiheessa hänen jyrkin vastustajansa entinen ulkoministeri Curzon kuoli. Kun vastustajien ääni pieneni sisäpoliitikko, pääministeri Baldwin antoi tukensa ulkoministerilleen, ja ilmoitti parlamentissa 24. päivänä maaliskuuta tämän mukaisesti, että Englanti tukee Stersemannin suunnitelmaa - ja sivuutti vähin äänin sen merkitsevän tosiasiallisesti Englannin takuita Ranskalle.

Sen jälkeen kamppailtiin Ranskassa. Hanketta kannattanut radikaalisosialistin Herriotin hallitus kaatui 10. huhtikuuta. Sitä seurasi 17. huhtikuuta tasavaltalaissosialistien Paul Painlevén hallitus ulkoministerinään Stersemannin-Chamberlainin suunnitelmaa kannattanut Aristide Briand.

Samaan aikaan myös Stresemannilla oli Berliinissä ongelma. Miten selittää Venäjälle Rapallon sopimuksen, uuden länsivaltojen sopimuksen, ja Kansainliiton 16. turvatakuuartiklan väliset suhteet – niin ettei se iske takaisin länsivaltojen taholta.  Jo 24. helmikuuta Venäjä oli yrittänyt päästä Saksan, Englannin ja Ranskan neuvotteluiden väliin ja esittänyt Saksalle liittosopimusta, johon kuului Puolan rajojen tarkistaminen ”etnografisten periaatteiden” pohjalta.

Länsivaltojen sopimusneuvottelut kuitenkin etenivät ja syyskuun 26. päivänä Venäjän ulkoministeri Tsitsernin vieraili ensin Varsovassa. Hän kritisoi valmistumassa ollutta Venäjän kannalta sen vastaista Saksan-Englannin-Ranskan liittokuntaa ja ehdotti Venäjän ja Puolan hyökkäämättömyyssopimusta. Seuraavaksi hän matkusti Berliiniin. Siellä hän esitti, ettei Saksa tunnustaisi tulevassa sopimuksessa Puolan rajoja eikä liittyisi Kansainliittoon, koska se voisi johtaa Kansainliiton 16. artiklan mukaiseen konfliktiin Saksan ja Venäjän välillä jos Venäjän ja Puolan välille syntyisi konflikti.

Itse asiassa kysymys väljästi muotoillusta asenteesta Puolan rajoihin oli jo alun perin ollut Stresemannin suunnitelmissa. Kun Saksan liittyminen Kansainliittoon alkoi ensin näyttää mahdolliselta ja sitten väistämättömältä, alkoi myös Venäjä harkita sitä. Stresemann pyrki nyt pehmentämään Venäjän suuntaan solmimalla 12. lokakuuta kauppasopimuksen Saksan ja Venäjän välillä.

Lopulta 16. lokakuuta Saksan, Englannin, Ranskan, Italian, Tsekkoslovakian ja Puolan korkeat edustajat kokoontuivat Sveitsiin Locarnoon. Saksa, Ranska ja Belgia vahvistivat keskinäiset rajansa ja lupasivat olla hyökkäämättä toistensa alueille. Englanti ja Italia antoivat takuut muiden keskinäisille rajoille. Puola ja Tsekkoslovakia saivat tyytyä Saksan kanssa allekirjoitettuihin sopimuksiin sovittelumenettelystä. Niillä oli kuitenkin jo sovitut sopimukset Ranskan kanssa.

Kun nimet olivat Locarnossa paperissa, Chamberlain ja Briand halasivat toisiaan ja itkivät. Komeasti paikalle tullut Mussolini suuteli herrasmiehenä rouva Chamberlainin kättä. Lopullinen kaikkien ratifioiman sopimuksen juhlava allekirjoitusseremonia oli Lontoossa 1. joulukuuta 1925.

Saksan ja Venäjän osalta asia ei kuitenkaan ollut loppuun käsitelty. Venäjä halusi tarkemman tulkinnan Kasainliiton 16. artiklan soveltamisesta, jos ja kun Saksa liittyy järjestöön ja Puolan kanssa sattuisi tulemaan ongelmia. Maiden uusi ja vaikeaselkoinen sopimus julkaistiin 24. tammikuuta 1926, ja se säikäytti ensin sekä Lontoossa että Pariisissa. Asia ratkaistiin pikaisesti niin, että Stresemann vakuutti Locarnon olevan Saksan politiikan perusta, ja Chamberlain laittoi juristinsa todistamaan, ettei Saksan-Venäjän uusi sopimus ollut ristiriidassa Kansainliiton ja Locarnon sopimusten kanssa. Briand taas piti huolta siitä, että Englannin muistio kelpasi myös Pariisissa Quai d’Orsain juristeille.

Locarnon henki oli nyt vahva, ja se vaikutti moneen suuntaan.

Juhlatunnelmissa kohti vuosikymmenen loppua

Aikalaiset ja myöhemmät kommentaattorit tunnistivat Austen Chamberainin alkaneen Locarnon jälkeen jotenkin lepäämään laakereillaan. Se saattoi johtua hänen perinteisestä tasapainopoliittisesta ajattelutavastaan kuten myös aatelismiehen tavasta välttää aiheuttamasta uusia ongelmia, joita sitten joutuisi ratkomaan. Kun tietty tasapaino oli saavutettu, ei ollut syytä häiritä sitä uusilla aloitteilla.

Aristide Briand sen sijaan oli energinen koko loppukautensa aina alkuvuoteen 1932. Ranskan etujen rinnalla hänen näkymänsä oli Euroopan kollektiivinen turvallisuus sekä Yhdysvaltojen vetäminen tukemaan sitä. Hän oli tunnistanut amerikkalaisessa keskustelussa tietynlaista pasifismia ”sodan kieltämiseksi lailla” (”outlaw war”).

Kun 6. huhtikuuta 1927 tuli kuluneeksi kymmenen vuotta Yhdysvaltojen liittymisestä maailmansotaan, Briand lähetti tervehdyksen Yhdysvaltojen kansalle: ”Ranska on valmis Yhdysvaltojen kanssa allekirjoittamaan yhteisen aloitteen amerikkalaisen sanonnan mukaisesti tekemään kahden maamme osalta sodan laittomaksi”. Briand viittasi Kansainliiton ja Locarnon esikuvaan, mutta monien muiden maan poliitikkojen tavoin Yhdysvaltojen ulkoministerillä Frank Kellogilla oli vaikeuksia suhtautua.

Yhdysvaltojen lehdistössä Briandin aloite sai vastakaikua, mutta Kellog palasi asiaan vasta 28. päivänä joulukuuta. Hän oli tietenkin rauhan puolella, mutta ehdotti nyt kaikille valtioille avointa julistusta, ”joka kieltää sodan kansallisen politiikan välineenä”.  Edessä oli vielä monia mutkia kahden artiklan muovaamiseksi, mutta 27. elokuuta 1928 Pariisissa allekirjoitettiin sen mukainen Briand-Kellog sopimus. Sen allekirjoitti 50 valtiota – mutta ei Japani, jolla oli jo tuossa vaiheessa muuta mielessä. Uuden sopimuksen konkreettinen merkitys oli vähäinen, mutta se kyllä ilmensi ja vahvistikin ajan henkeä 1920 –luvun lopulla.

Aristide Briand tuli tunnetuksi myös Kansainliitossa 5. syyskuuta 1929 tekemästään ehdotuksesta Euroopan yhdysvaltojen perustamiseksi. Se sai runsaasti huomiota, mutta oli jonkin verran aikaansa edellä.

Ajan hengessä syntyi myös Dawesin suunnitelman jatkoksi kestävä ratkaisu Saksan sotakorvauksiin. Tällä kertaa amerikkalaisen pankkiirin Owen Youngin johdolla rakennettiin kaikkine käytännön järjestelyineen malli, jossa vuoden 1921 summaan verraten kolmasosaan vähennetty korvaus maksettaisi vuoteen 1988 mennessä. Samalla maailmansodan liittoutuneet lupasivat evakuoida Reininmaan etuajassa kesäkuuhun 1930 mennessä.

Riita saatiin lopulta aikaan vain siitä, miten Saksan sotakorvausrahat jaetaan Englannin ja Ranskan kesken. Sen seurauksena britit päättivät palata Reinin alueen miehityksestä kotisaarelle puoli vuotta aikaisemmin kuin ranskalaiset kotimaahansa. Länsivaltojen poliittiset ja taloudelliset suhteet alkoivat vakiintua myös Neuvostoliittoon, vaikka kokemukset ja huolet Kominternin toiminnasta hiersivät niitä jatkuvasti.

Euroopan ja maailmankin jatko alkoi näyttää lupaavalta, mutta ulkopolitiikan sukupolvi ja aikakausi olivat kuitenkin vaihtumassa.

Työväenpuolueen vaalivoiton jälkeen Engalnnissa vaihtui hallitus ja samalla ulkoministeri Chamberlainin kausi päättyi 4. kesäkuuta 1929. Ulkoministeri Gustav Stresemann kuoli 3. lokakuuta 1929. New Yorkin pörssi romahti kolme viikkoa myöhemmin 29. lokakuuta. Sen vaikutukset Saksassa ja Ranskassa olivat jo vahvasti näkyvissä, kun Aristide Briand kuoli 7. maaliskuuta 1932.

Edessä oli taloudellinen kriisi, jolloin taas alettiin muistella ensimmäisen maailmansodan ja Versailles’n rauhan arpia.

Edessä oli siis 1930 –luku.

-------------------

Kuvassa Gustav Stresemann, Austen Chamberlain ja Aristide Briand  Locarnon konferenssissa