Väitöskirjatyötä Bostonissa ja Konginkankaalla

Dosentti Markku Roinilan toimittama ja Suomen Filosofisen Yhdistyksen julkaisema MITEN MEISTÄ TULI FILOSOFIAN TOHTOREITA ilmestyi vuonna 2010.

Seuraavassa teokseen 2008 kirjoittamani artikkeli sekä sen muut kirjoittajat.

Väitös 28.6.1977 (Kuva)

Vastaväittäjät: professori Juhani Pietarinen ja professori Hannu Nurmi

Kustos: professori Reijo Wilenius

Kirjan otsikko: On Conditions of Decision-Making. A Study of the Conceptual Foundations of Administration.

Saatavana verkossa TÄSSÄ

Jyväskylän lyseossa lukion psykologian oppimäärään kuului filosofian kurssi seitsemännen luokan keväällä. Samoihin aikoihin äidinkielen opettaja rehtori Martti Saraste neuvoi lukemaan hyvän kirjan, jotta ylioppilasaineessa olisi jotakin sanottavaa. Ostin ja luin Bertrand Russellin Länsimaiden filosofian historian. Niinpä ylioppilasaine oli Hegelin elämä ja filosofia neljällä ruutupaperisivulla.

Syksyllä 1964 aloitin valtiotieteellisessä pääaineena valtio-oppi ja toisena käytännöllinen filosofia. Ensimmäisessä valtio-opin proseminaarissa dosentti Martti Noponen jakoi esitelmäaiheet istumajärjestyksessä, ja minulle tuli kohtalokkaasti ”päätöksenteko”.

Filosofian approbaturia varten luennoi Veli Valpola logiikkaa, S. Albert Kivinen etiikkaa ja Mårten Ringbom Aristoteleen Nikomakhoksen etiikkaa. Ensimmäisessä Erkka Maulan pitämässä filosofian proseminaarissa kirjoitin tutkielman Arthur Papin artikkelista ”Does Science Have Metaphysical Presuppositions?”

Sen jälkeen olin sitä mieltä, että luonnontieteellinen metodi on modernin maailman välttämätöntä ydintä, mutta sen käsitteet eivät kata monia tärkeitä alueita ihmisestä ja yhteiskunnasta. Samaa vahvisti toinen seminaari Ernst Cassirerin Symbolisten muotojen filosofiasta.

Tässä hengessä seurasin sitten keskustelua ”kahdesta kulttuurista” ja asennoiduin Drayn puolelle ”Hempel-Dray -debatissa”. Lisää pontta ”positivismin” ja pian myös siihen nojaavan ”teknokraattisen” politiikan kritiikkiin toivat G. H. von Wrightin filosofian laitoksen monisteet ja artikkelit aristoteelisesta ja galileisesta perinteestä sekä praktisesta syllogismista.

Filosofian peruskursseilla ja seminaareissa oli 1960-luvun puolivälissä opiskelijoita puolesta täyteen tusinaan. Muotiaine oli sosiologia ja Erik Allardtin luennoilla istuttiin kuin kirkossa, monet Sadankomitean merkki rinnassa. Vuosia tai kymmeniä padottuna ollut modernin läpimurto oli menossa tunnuksinaan Pekka Kuusen 1960-luvun sosiaalipolitiikka, Hannu Salaman Juhannustanssit, Arvo Salon Lapualaisooppera ja paljon muuta.

Tulin Helsinkiin opiskelemaan poliittisesti sitoutumattomana, mutta todennäköisenä sosiaalidemokraattina. Kuitenkin erityisesti filosofian opiskelu vieroitti sosialismin ja marxismin variaatioista muutamia vuosia ennen kuin ne veivät mukanaan monet ystäväni ja melkein koko seuraavan ikäluokan valtiotieteilijöitä.

Jaakko Hintikka oli noina vuosina professorina, mutta hän oli usein virkavapaana. Yhteyttä syntyi kuitenkin sen verran, että hän saattoi myöhemmin rohkaista ja tukea jatko-opintoihin. Kävin hänen luennoillaan, mutta en pysynyt perässä ja salaa lohdutti kun kerran tentissä kukaan muukaan ei päässyt läpi. Alkuvaiheen merkittävin vaikute häneltä oli se, että hän antoi tuolloin vaaditun ”aineen” aiheeksi Immanuel Kantin Prolegomenan. Mukana seurasi puolen tusinaa aiheeseen liittyviä artikkeleita.

Kannoin Prolegomenaa salkussa yhden lukukauden, ja lopulta siitä muodostui pohja ymmärtää myöhemmin väitöskirjatyössä Hintikan ajatusta ”etsimisestä ja löytämisestä” tai ”apupiirustuksista” ongelmien ratkaisussa.

Merkittävin noiden vuosien opettaja oli minulle kuitenkin Reijo Wilenius. Ehdin muistaakseni suorittaa hänelle approbaturin ennen kuin hänet valittiin Teiniliiton kuraattoriksi. Olin tuolloin liiton hallituksen jäsen ja seuraavana vuonna tulin puheenjohtajaksi. Näin välillemme muodostui tuttavuus sekä käytännöllisissä että filosofisissa asioissa.

Wileniuksen luennoista vaikuttavin oli Wittgensteinin myöhemmän filosofian eli Philosophical Investigations -teoksen ja sen aiheuttaman keskustelun esittely. Itse teoksen lisäksi hän teki syvemmin tutuksi myös William Drayn, G. E. M. Anscomben ja Peter Winchin. Winchin teoksen ”The Idea of a Social Science and its Relation to Philosophy” Wilenius oli tuonut lainaksi jollekin Teiniliiton kesäkurssille kesällä 1966. Filosofiseksi asenteekseni muodostui vähitellen tietynlainen analyyttinen hermeneutiikka, jossa analyysi perustui praktiseen syllogismiin.

Wilenius piti luentosarjan myös J. V. Snellmanista ja erityisesti hänen psykologiastaan. Ymmärtäminen ei ollut helppoa, mutta vahvisti nykyiselle ”history of mind” -tutkimukselle läheistä ajatusta, että ihmismieli on jatkuvassa sivistymisen tai taantumisen liikkeessä. Ehdotin sitten Wileniukselle pro gradu -tutkielmaksi jotakin Snellmanista ja olen vieläkin kiitollinen kun hän vastasi aiheen olevan liian vaikea.

Pro gradu työn otsikoksi tuli sitten ”Ymmärtämisen ja selittämisen suhteesta” ja se valmistui alkusyksystä 1971. Se tarjosi mahdollisuuden koota yhteen pitkäksi venyneet opinnot ja tarjosi myös virikkeen väitöskirjaan.

Tutkinnon viivästymisen syy oli välillä kokopäiväiseksi muodostunut opiskelija- ja nuorisopolitiikka. Filosofiasta oli tullut pääaine ja se oli samalla omakohtaista aatteellista etsintää, joka päätyi syksyllä 1967 alkiolaisen ihmisyysaatteen nuorsuomalaiseen keskustaan. Ensimmäinen poliittis-filosofinen linjaukseni oli esitelmä Jyväskylän Ideologiafoorumissa keväällä 1968. Sitä seurasivat Vanhan valtaus ja useita vuosia nuorekkaan vimmattua filosofista ja poliittista taistelua demokratian puolesta marxilaisuutta ja sen yleisdemokraattista rintamaa vastaan.

Olin tähdännyt vuoden 1974 eduskuntavaaleihin Keski-Suomessa, mutta sen teki tyhjäksi syksyn 1971 eduskunnan hajotus juuri kun olin lukemassa lopputenttiin. Hankkiuduin kuitenkin työhön Jyväskylään seuraavia vaaleja silmällä pitäen.

Pian kävi selväksi, että mahdollisuuteni seuraavissa vuoden 1976 eduskuntavaaleissa olisivat vähintäänkin kyseenalaiset. Oli valittava vaalitaistelun ja väitöskirjan välillä. Menin tapaamaan ulkoministeri Ahti Karjalaista. Hän sanoi, että läpimeno voisi kyllä olla mahdollista, mutta vaalien jälkeen tulee uudet vaalit. Poliittisen paikan voi ailahteleva kansa viedä pois milloin tahansa, mutta kerran saatua tohtorin arvoa ei kukaan vie. Menin samalla matkalla hakemaan ASLA-Fulbright hakupaperit ja tapaamaan Jaakko Hintikkaa. Hän ehdotti Boston Universityä ja lupasi suositella.

Lisensiaattityön aiheeksi otin pitkään mielessä olleen ajatuksen kehittää praktisesta syllogismista ”praktisen päätöksenteon” teoria. Periaatteessa idea oli selkeä: miten muodostetaan useampia ensimmäisiä premissejä intentiosta tai toisia premissejä keinosta ja valitaan niiden välillä. Tarjolla oli myös von Wrightin ongelma, onko praktisen syllogismin premissien ja toimintaan johtavan johtopäätöksen välillä kausaalinen vai looginen yhteys.

Lukuvuoden kestäneen lisensiaattityön rahoitti Suomen Akatemian humanistisen toimikunnan apuraha ja työ antoi kohtuullisen valmiuden aloittaa Boston Universityssä syyskuussa 1975. Taskussa oli myös Keijo Korhosen suosituskirje hänen tuttavilleen Harvardissa.

BU :ssa akateemiseksi ohjaajaksi tuli tieteenfilosofi Robert Cohen. Koko lukuvuoden suurin hanke oli hänen seminaarinsa, jonka runkona oli mennä sivu sivulta läpi juuri englanninkielisenä käännöksenä ilmestynyt Moritz Schlickin ”General Theory of Knowledge”.

Pro gradun yhteydessä olin havainnut läheisyyden praktisen syllogismin toisen premissin ja tieteellisen hypoteesin tai teorian välillä. Cohenin seminaarin aikana kävi ilmeiseksi, ettei perinteisistä induktion teorioista ole apua keinojen muodostamisen tarkasteluun. Cohen kuitenkin otti puheeksi toimittamassaan sarjassa hiljakkoin ilmestyneen Hintikan ja Remeksen tutkimuksen Pappuksen analyyttisestä menetelmästä. Olin hankkinut sekä aloittanut kirjan jo Suomessa ja se antoikin sitten lähtökohdan vaihtoehtoisten toisten premissien eli keinojen muodostamisen analyysiin.

Kysymys praktisen syllogismin ensimmäisen premissin eli intentioiden tai päämäärien muodostamisesta oli vaikeampi. Von Wright ei sitä juuri käsitellyt ja itse Aristoteleskin sanoi Rossin Nikomakhoksen etiikan käännöksen mukaan, että harkitsemme keinoja mutta emme tavoitteita.

Onnekseni huomasin katalogista, että Alasdair Maclntyrellä oli kurssi jossakin toisessa BU:n tiedekunnassa. Hänen aiheenaan oli David Humea seuranneet skottilaiset moralistit sekä Hegelin oikeusfilosofia aikansa yhteiskunnallisessa kontekstissa. Menin mukaan ja annoin hänelle tutkimussuunnitelmani. Seuraavan tunnin jälkeen hän otti asian puheeksi ja kysyi, millaisia ongelmia minulla on.

Kerroin Aristoteleen päämäärien käsittelyyn liittyvistä pulmista. Hän vastasi heti, että siinä kohdassahan Nikomakhoksen etiikka tavallisesti käännetään väärin. Seu raavalle tunnille hän toi kopioina David Wigginsin artikkelin ja puolen tusinaa omiaan. Erityisesti Wiggins avasi Nikomakhoksen etiikan lukemisen uudessa valossa, kun harkinnan tarkastelua saattoi soveltaa myös päämääriin. Tämä taas yhdisti Aristoteleen ja Pappuksen zetesiksen eli etsimisen sekä myös Hintikan etsimisen ja löytämisen analyysin.

BU:ssa osallistuin myös Marx Wartofskyn, Elisabeth Rapaportin ja Joseph Agassin luennoille. Rohkenin myös tuppautua Harvardiin kuuntelemaan John Rawlsia, joka tutkimussuunnitelmani saatuaan kutsui toimistoonsa ja kysyi paljon praktisesta syllogismista. Erityisesti kevätkaudella ajankäyttö painottui lisää Harvardin J. F. Kennedy School of Governmentiin.

Olin lisensiaattityössä kehittänyt praktisen syllogismin ja tieteellistä koetta soveltavan insinööritaidon perusteella päätösteorioiden teoreettisen luokituksen, jota aioin kehittää väitöskirjatyössä. Bostonissa kuitenkin havaitsin, että Kennedy Schoolin professorit Graham T. Allison ja John D. Steinbuner olivat juuri julkaisseet teoksen päätöksenteosta.

Suosituskirjeen ja Fulbright-stipendiaatin nimikkeen turvin pääsin heidän kursseilleen ja muutin tutkimussuunnitelman lopun heidän töidensä analyysiksi oman praktisen päätöksenteon mallin pohjalta. Myöhemmin vastaväittäjä huomautti aivan oikein tiettynä puutteena tutkimuksen päätösteorioiden luokituksen perustumisen Allisonin työhön. Lisäksi opin Harvardin case-metodin mukaisesti paitsi tuoreet päätösteoriat, myös niiden kautta analysoituna runsaasti Yhdysvaltojen ulko- ja sisäpolitiikan kysymyksiä.

Kolmihenkisen perheemme lähtiessä Bostoniin olin laittanut Suomessa sisään puolen tusinaa apurahahakemuksia. Itse ASLA-Fulbright apuraha kattoi BU:n maksut sekä dollarimäärän, joka riitti asunnon ja auton vuokraan. Tammikuun alkuun mennessä oli käynyt selväksi, ettei apurahoja tullut.

Kiristimme vyötämme, söimme loputkin Suomesta lähtiessä myydystä autosta ja etsimme kehätie 128:n edullisimman ostospaikan. Palasimme kotiin heti luentojen loputtua ja vaimoni vanhemmat majoittivat meidät kotiinsa Konginkankaalle. En ollut kirjoittanut Bostonissa kovinkaan paljoa, mutta olin onnistunut keskittämään opinnot tutkimussuunnitelman kriittisiin kohtiin sekä ostamaan pääosan tarpeellista kirjallisuutta. Rahapulan siivittämänä sain tekstin tarkastettavaksi lokakuussa.

Tarkastajia ja tulevia vastaväittäjiä nimettiin kaksi, professori Juhani Pietarinen filosofiasta ja professori Hannu Nurmi valtio-opista. Heidän ensimmäinen arvionsa oli täsmällinen ja vahvasti kriittinen. Erityisesti ongelmana oli, ettei aivan alun von Wrightin praktisen syllogismin kehittely näyttänyt heistä oikein kestävältä eikä siitä käynyt ilmi puhutuinko selittävästä vai normatiivisesta käytöstä. Olin lähettänyt tekstin myös von Wrightille, mikä johti kahteen melko yksityiskohtaiseen keskeisiä kohtia koskevaan keskusteluun.

Saatuani tekstin tarkastukseen olin päässyt työhön Suomenmaan artikkelitoimittajaksi. Tarkastajien lausuntojen jälkeen jätin työn runsaaksi kuukaudeksi ottaakseni kommentit tekstissä huomioon. Tämän jälkeen tuli painatuslupa huhtikuussa 1977.

Väitöstilaisuus oli Jyväskylän yliopiston vanhan puolen juhlasalissa kesäkuun lopulla, kustoksena Reijo Wilenius. Yleisöä oli runsaat viisikymmentä, jyväskyläläisiä tutkijoita ja tuttavia sekä sukulaisia. Pietarisen ja Nurmen kysymykset olivat tiukkoja mutta työn loppuvaiheista tuttuja. Väittelijän kokemus oli myönteinen ja helpottunut. Olin ehkä jonkin verran liian peräänantamaton omalta puoleltani, kun aikaisemmat julkiset väittelykokemukset olivat politiikan saralta.

Karonkka muodosti ongelman. Akateemiset tuttavat ja ystävät olivat neljän tai viiden vuoden takaa ja Helsingissä. Vuodet Bostonissa ja Konginkankaalla olivat myös vaikuttaneet. Lisäksi olin vahvasti kiitollinen lähisukulaisten taloudellisestakin tuesta. Niinpä karonkka pidettiin kustoksen, vastaväittäjien ja lähisukulaisten kesken Konginkankaalla.

Painatusluvan tultua aloin etsiä työtä. Jorma Ollilan löytämän ilmoituksen perusteella hain vanhemman budjettisihteerin paikkaa valtiovarainministeriössä. Valtiosihteeri Teemu Hiltunen kutsui käymään ja sanoi jo ovelta, että se paikka on täytetty, mutta teidät valitaan; menkää ilmoittautumaan budjettipäällikkö Korpelalle. Uudesta alaisesta yllättynyt Korpela kysyi, mikä on pääaine. Keräsin rohkeuteni ja vastasin, filosofia. Seurasi ehkä minuutin hiljaisuus ja Korpela toivotti tervetulleeksi: ”No kyllähän näitä hommia juristikin oppii, miksei sitten filosofi.”

Alkoi praktinen päättely valtionhallinnossa. Se johti alkuun vuodeksi Pariisiin Ranskan hallintokorkeakouluun ENA:an ja samalla seuraamaan lähemmin vanhan mantereen filosofista keskustelua. Väitöskirjassa oli jäänyt auki kysymys praktisen syllogismin premissien ja toiminnan suhteesta. Se taas johti selvittämään, mitä asiasta on Aristoteleen jälkeen sanottu.

Sain Agoralta ja Pariisista alkaneen matkakertomuksen ”Ihmisyyden paluu” valmiiksi kesällä 2008. (Pääluku TÄSSÄ)

Valtioneuvoston kanslia (Työpaikka tekstin valmistuessa)

Teoksen artikkelit

Markku R oinila: Lukijalle

Jaakko Hintikka: Väitös kenttäharmaissa

Lauri Rauhala: Psykologista filosofiksi

Hertzberg: En filosofisk upptäcktsresa

Juhani Pietarinen: Rorschachista induktiologiikkaan: miten psykologista tuli filosofian tutkija

Ilkka Niiniluoto: Matemaatikosta filosofiksi

Veikko Rantala: Harrastus muuttuu ammatiksi

Simo Knuuttila: Toteutumattomia mahdollisuuksia etsimässä

Risto Volanen: Väitöskirjatyötä Bostonissa ja Konginkankaalla

Jouko Väänänen: How I became a logician

Hans-Olof Kvist: Tiedollisten perusteiden selvittämistarve johti teologian tohtoriksi

Heikki Kirjavainen: Varmuudesta epävarmoissa oloissa

Jan von Plato: Yksinäinen tie tohtoriksi

Seppo Sajama: Miten ajauduin filosofian tohtoriksi?

Matti Sintonen: Kuinka minusta tuli ilo-opin tohtori

Leila Haaparanta: Olemista ihmettelemällä filosofian tohtoriksi

Antti Hautamäki: Filosofina maailmalla

Fredrik Lång: En ofta berättad historia

Bertel Wahlström: Avhandlingen ska skrivas med tanke på livet framåt, men arbetet kan förstås endast bakåt

Arto Haapala: Helsinki, Freiburg, Lontoo: kolme askelta väitökseen

Martin Kusch: How a German Draft-Dodger Became a Doctor of Philosophy in Oulu

Aarne Ranta: Irti äidistä

Riku Juti: Näin minusta tuli filosofian tohtori – muistoja Helsingistä ja Cambridgestä

Paavo Pylkkänen: Quantum philosophy is philosophy enough

Jussi Kotkavirta: Absoluuttisen idealismin armoilla

Risto Saarinen: Yhden asian filosofi

Ilkka Kantola: Uteliaisuudesta moraaliseen todennäköisyyteen

Jari Palomäki: ja minun on ihan pakko

Christoffer Gejiuert: Att Doktorera i Filosofi

Jaana Hallamaa: Persoonan jäljillä

Tuomo Aho: Kuinka juoda tervaa läpi harmaan kiven

Ilkka Kiema: Laaja-alaisia opintoja, ahtaasti rajattuja tutkimuksia ja epätietoista etsintää - miten minusta tuli filosofian tohtori?

Markus Lammenranta: Angstista tietoon

Pekka Vuoria'. Miten tulin filosofian tohtoriksi

Toivo J. H olopainen: Varhaiskeskiajan filosofiaa

Timo Kaitaro: Sattumalta

Kimmo Pasanen: Mikä ihme on tyhjä maalaus?

Irmeli Hautamäki: Filosofiaa ja avantgardetaidetta

Sami Pihlström: Pragmaattista realismia etsimässä

Olli Lagerspetz: Som biet söker blomman

Aki-M auriH uhtinen: Minun filosofiani

Jukka Kilpi: Autonominen tutkija liberaalissa yhteisössä

Sirkku Hellsten: Filosofiasta elämänura: etiikan ja

moraalifilosofian akateemiset ja käytännölliset ulottuvuudet

Veli-Matti Värri: Filosofian tohtoriksi ilman jiddishin kieltä

Kristian Klockars: Sartre, kritisk teori, en disputation och jag

Terhi Kiiskinen: Voisit ehkä vähän katsoa

Panu Minkkinen: Pätkätyöllistetyn lukupiiriläisen seikkailut tohtorikoulujen luvatussa maassa

Markku Oksanen: Tieni ympäristöfilosofiassa

Virpi Mäkinen: Mäkinen prosessi

Arto Tukiainen: Filosofinen elämäni 1989-2009

Leila Toiviainen: Nietzsche’s Nurse

Jyrki Konkka: Epämääräinen toimeksianto

Ari Hirvonen: Oikeuden ajattelun matkalla: abolitionismista Antigoneen

Juha Himanka: Reduktiota jäljittämässä

Jari Kauppinen: Aivan kuin en olisikaan vielä kuollut

Petri Järveläinen: Perässähiihtäjän muistelmat

Risto Viikko: Tutkimuksia logiikan historiasta ja filosofiasta

K im m o Särje: Maailmankatsomus ja taide

Pauliina Remes: Ylös ja alas Helsingissä ja Lontoossa

Pekka Louhiala: Lääketiedettä, filosofiaa ja lääketieteen filosofiaa

Jarkko Tontti: Pitkät jäähyväiset eli salapuvussa filosofiksi ja kuinka yliopistosta pääsee pois

Mårten Ringbom: Pitkä taival

Taneli Kukkonen: Arabiaa ja antiikin perintöä

Oskari Kuusela: Puolivahingossa Oxfordin tohtoriksi

Arto Laitinen: Arvostusten merkityksestä, Jyväskylässä

Tarja Kallio-Tamminen: Luonnonfilosofian haaste

Marika Enwaid: Elämän ymmärtämisen halua ja sattumaa

Heikki J. Koskinen: Naturalismia, metafilosofiaa ja metafysiikkaa

Arto Mutanen: Logiikkaa ja filosofiaa

Mirja Hartimo: Puluja ja betonia Bostonissa

Ville Päivänsalo: Filosofinen teorianmuodostus kiehtoi

Iris Wikström: På jakt efter vishet

Valtteri Arstila: Sattumalta tohtoriksi?

Tarja Knuuttila: Monta tietä, sama polku: matkani taloustieteestä semiotiikan kautta tieteenfilosofiksi

Harri Stenberg: Filosofiassa mielekkyys

Juhana Lemetti: Järjen ylevin muoto?

Jari Kauhua: Tieni tohtoriksi: rationaalinen rekonstruktio

Markku Roinila: Universaalineron pauloissa

Antti Saaristo: Yksilön ja yhteisön hankala suhde - teoreettista ja käytännöllistä selvittelyä