.

Nasaretin Jeesus III

Luterilainen tarkastelu Paavi Benedictus XVI:n, Joseph Ratzingerin Nasaretin Jeesus -teoksen komannesta osasta.

 Joseph Ratzinger, Pope Benedictus XVI, The Infancy Narratives, Jesus of Nazareth. Bloomsbury Publishing, London 2012.

Paavi Bendictus XVI:n eli Joseph Ratzingerin "Nasaretin Jeesus" –kirjan ensimmäiset osat seurasivat Jeesuksen elämää Johannes Kastajan suorittamasta kasteesta ristille. Hän julkaisi viimeisenä Jeesuksen syntymän ja lapsuuden kommentaarin. Sen tarkastelu sopinee jouluna.

Koko sarjassa koskettaa kirjoittajan tapa eläytyä aikaan ja seurata Jeesusta läheltä. Se myös tunnistaa evankeliumin kertoman ajan reaalisena historiana, joka aloitti uuden ajan ihmisen psyyken eli himisyyden kehityksessä. Viime aikojen filosofisessa tutkimuksessa samaa lähestymistapaa toteuttaa "history of mind" -filosofia kuten mm. Laurence Lampertin ja Seth Benardeten Sokrates –tutkimukset.

Filosofian koulutustaustan luterilaiselle lukijalle Ratzinger on mielenkiintoinen, sillä hänen teologiset argumenttinsa ovat filosofisesti selkeitä. Siksi on myös mahdollista kaikella kunnioituksella tunnistaa, myös omaa erilaista luterilaista ymmärrystä teologian peruskysymyksissä.

Ensimmäisiä osia lukiessa koki kulkevansa aikalaisena Jeesuksen lähettyvillä. Vain oppaan kommentit välillä saivat luterilaisen kysymään, missä ollaan menossa.

Jeesuksen lapsuutta koskevat kohdat ovat evankeliumeissa niukkoja, eivätkä ne Jeesuksen lapsuutta koskevassa kolmannessa osassa tunnu vieneen kirjoittajaa aivan niin lähelle elävää elämää kuin ensimmäiset osat. Sen sijaan lyhyt kolmas osa on täynnä mielenkiintoista pohdintaa sekä tuoreesta tutkimuksesta että Jeesuksen ajan tapahtumien suhteesta Vanhan testamentin ja ajan historiaan.

Tuntuu myös kuin Ratzinger vastaisi ensimmäisten osien saamiin kommentteihin ja ajankohtaisiin keskusteluihin. Metodi on kuitenkin sama kuin kahdessa ensimmäisessä osassa. Evankeliumin eri kohtia selitetään platonistisesti painottuvan Logos –teologian pohjalta ja se laajennetaan yleisemmäksi johtopäätökseksi.

Aivan aluksi kirjoittaja eli edellinen paavi oman ajattelunsa mukaisesti, että Johanneksen evankeliumin Logos –esipuheen tavoittaa syvimmin Jeesusken alkuperän verrattuna muiden evankeliumien maallisiin sukupuihin, jotka nekin osoittavat selitettynä kohti Jeesuksen kautta tulevaa uudenlaista ihmisyyttä.

Yksi Ratzingerin teologinen teema on Vanhan ja Uuden testamentin jatkuvuus toisaalta niin, että Vanhan testamentin ennustukset toteutuvat ja toisaalta niin että Jeesus on sama Logos joka toteutuu Vanhan testamentin Toorassa eli Mooseksen kirjoissa.

Matteuksen evankeliumin maininta Joosefista lakia kunnioittavana (just) miehenä tarjoaa Ratzingerille mahdollisuuden jatkaa ajatusta, että vanhan liiton kielessä vanhurskaus merkitsee uskollisuutta Tooralle ja Uudessa testamentissa Vanhan testamentin vanhurskauden käsitettä vastaa usko.

Tämän mukaisesti edellinen paavi jättää Jeesus kirjoissaan väliin Paavalin Roomalaiskirjeen ensimmäisten lukujen vanhurskaus (dikaiosyne, Iustitia Dei) ja menee Johanneksen evankeliumin Logoksen pohjalta suoraan Paavalin Roomalaiskirjeen johtopäätöksiin, erityisesti Jumalan palveluun ”järjellisellä tavalla”, logike lateria (Room:12,1) - ja samalla hän ottaa ottaa etäisyyttä luterilaiseen, vanhurskautta jai ihmisen vanhurkauttamista (justus facere) korostavaan luterilaiseen lukijaan.

Läpi Joseph Ratzingerin muunkin teologian hän moittii luterilaiselle teologialle ja valistukselle keskeistä käytännöllisen järjen korostusta ja keskittyy Logoksen järkeen ja totuuteen. Ratzinger pitää toissijaisena Lutherin ihmisen vakaan tai oikealla tavalla käytännöllisen järjen tuonutta vanhurskautta yksin uskosta, yksin sanasta, yksin armosta (dikaiosyne, Iustitia Dei). Kuten tunnettua, tämän luterilaisen teologian puolestaan haastoi Immanuel Kant, jonka mukaan ihminen on luonnostaan vapaa, eettinen ja hyväntahtoinen käytännöllisesti järkevä - siis nykyin termein demokraattinen ihminen. Nathan Söderblomin sosiaaliopin teologiassa jäljelle jääkin vain hengellisen kokemuksen ja yhteiskunnallisen oikean tarjoaminen. 

Itse Jeesuksen syntymä Betlehemissä tuo Ratzingerin keskusteluun tutkimuksia, keitä itämaan tietäjät olivat sekä julman Herodeksen ajan historiallista todellisuutta.

Keisari Augustuksen väestölaskennasta on tietoja sen toteutumisesta useassa vaiheessa ennen ja jälkeen ajanlaskun alun. Joulun tähdestä on vuosisatojen mittaan ilmestynyt runsaasti tutkimuksia alkaen Kepleristä, joka laski Jupiterin, Saturnuksen ja Marsin konjunktion vuosiin 6-7 ennen ajanlaskun alkua. Ratzinger mainitsee, että sitä ennen laskuvirheen teki munkki Dionysius Exigus (k. 550).

Keisari Augustustuksen tarkastelu johtaa Ratzingerin "Nasaretin Jeesusksen" ensimmäisiä osia tarkempaan vertailuun Rooman keisarin valtakunnan ja Jeesuksen valtakunnan välillä. Ratzinger vertailee nykyisen Turkin länsirannikon Prienestä löytynyttä Augustusta jumalallistavaa seinäkirjoitusta vuodelta 9 EKr. Markuksen evankeliumiin ja toteaa läheisyyden.

Historiallisesti katsoen keisari Augustus legitimoikin eli perusteli oman ja tulevien keisareiden vallan Platonin Timaios teoksen kosmologiasta peräisin olevalla argumentilla, että keisari edustaa oikeassa järjestyksessä olevan taivaallisen makrokosmoksen oikean toteuttamista maan päällä ihmisten keskuudessa eli mikrokosmoksessa.

Omista platonistisesti painottuvan teologiansa lähtökohdistaan Ratzinger tulkitsee Prienen ja Markuksen evankeliumin tekstien idean olleen lähellä toisiaan, mutta Markuksen Vapahtajan (soter) olleen todellinen ja hänen valtakuntansa (ecumene) ja rauhansa (pax) olevan ajallisesti ja maantieteellisesti universaaleja.

Tämä tulkinta liittyy suoraan Joseph Ratzingerin omaan teologiaan. Paavina esittämissään puheenvuoroissa, erityisesti vuonna 2006 Regensburgissa ja sitä seuranneella Turkin matkalla Ratzinger korosti kristinuskon ja hellenismin yhteyttä. Nuorempana kirjoittamassaan "Johdannossa teologiaan" Ratzinger jopa sanoi, että kristinuskossa on ollut kysymys uskonnon sopeutumisesta nousussa olleeseen rationaalien filosofien jumalaan.

Samaa linjaa noudattaen Ratzinger antaa Jeesus -trilogiansa kolmannessa osassa Itämaan tietäjille tulkinnan, että ”he ovat Sokrateen seuraajia ja hänen tavassaan kyseenalaistaa perinteinen uskonto kohti korkeampaa totuutta”. Sellaisenaan itse Sokrateen luonnehdinta on osuva, mutta tuon korkeamman totuuden osalta Ratzinger korostaa teologiassaan enemmän Platonin ja Paavalin yhtymäkohtia kuin historiallisesti tosiasiallista Platonin ja Paavalin eroa ja kilpailutilannetta, joka päätyi kristinuskon voittoon - ja uuden demokraattiseen maailmaan johtaneen sivilisaation syntyyn.

Joseph Ratzinger korostaa ihmien psyyken Logosta eli järkeä ja sen yhteyttä Jumalan Logoksena. Luterilaiselta kannalta ensimmäisestä joulusta alkaneessa kristinuskossa ihmisen psyyke tulee Jumalan armosta oikeaan (dikaiosyne, Iustitia Dei) tai Mikel Agricolan kääntämänä ”vanhurskaaseen” oikealla tavalla viisaaseen kolmiyhteiseen järjestykseen. Se toteutui vähitellen perusteiltaan kistillisessä kielessä ja kieliopissa jotka kehittivät kristillisen mielen eli vapaan, eettisen ja järkevän - demokraattisen - ihmisen.

Tämän kehityksen tuloksena demokraattiset ihmiset ovat syvimmältä kieleltään ja mieleltään kristittyjä - vaikka eivät sitä aina tunnistakaan tai myönnä. Vastaavasti kristillisen kielen ja milen purkaminen on perimmäinen syy nyt nähtävään demokraattisen mielen taantumiseen viha- ja väkivaltasuuntaan.

Ensimmäisen joulun jälkeen alkaneen kehityksen myötä tervesieluiset ihmiset rakensivat oman yhteisönsä, kristillisen ecclesian, mistä sitten vuosisatojen mittaan kehittyi vastuullisesti eli kirkkoisä Augustinuksen mukaan hyveellisen ja hyväntahtoisen käytännöllisen järjen vapaa demokraattinen ihminen ja hänen demokraattinen yhteiskuntansa.

--------------------------

"Nasaretin Jeesus", kaksi ensimmäistä osaa:

http://www.ristovolanen.fi/118302929