.

Mihail Gorbatšov ja aikalaiset läheltä koettuina

 Mihail Gorbatšov on kuollut, ja lähetin surunvalitteluni yhdelle hänen läheisimmistään Andrei Gratchoville.

Samalla muistin Gratchovia siitä, että sattumoisin juuri tänään 50 vuotta sitten istuimme Espoon Dipolissa päättämässä sukupolvemme puolesta toiveikkaina Euroopan nuorison turvallisuuskonferenssin. Ne toiveet näyttivät ensin toteutuvan, mutta sitten niin ei käynyt.

 Andrei Gratchovin muistelmat Venäjän menneisyys on arvaamaton, suojasään lapsen matkapäiväkirja on erityisen läheltä koettu kuvaus Gorbatšovin ajasta ja sukupolvesta Venäjällä. Lukemistani poliittisen historan kirjoista se on yksi koskettavimmista. Sitä lisää Andrein tuttavuus 1970 -luvulta alkaen.

Suojasään nuori

Andrei Gratchov aloittaa Gorbatšovin lähelle johtaneet muistelmansa kertomalla syntyneensä kaksi viikkoa sen jälkeen kun äiti oli 22.6.1941 kuullut radiosta Saksan hyökänneen Venäjälle. Alku tulee heti lähelle. Vanhempani avioituivat 22.6.1941 pari tuntia ennen kuin isä lähti kohti Karhumäkeä.

Andrei kertoo pienen pojan kokemuksista sodan jälkeisessä Stalinin Moskovassa. "Suuri isänmaallinen sota" oli vaatinut uhreja kaikissa perheissä, mutta antanut myös itsetuntoa ja tulevaisuuden uskoa. Sitten maaliskuussa 1953 tuli uutinen Josef Stalinin kuolemasta, ja Andrei puhkesi itkuun.

Nikita Hruštšov tuli pian maan johtoon. Vuonna 1956 oli XX puoluekokous Stalin -paljastuksineen, ja sitä seurasi suojasää. Mutta täyden tiedon paljastuksista 15 -vuotias poika sai kuuntelemalla salaa Radio Libertyä. Ensimmäistä kertaa luottamus oman maan viralliseen totuuteen alkoi horjua.

Gratchov sanoo, että noihin aikoihin alkoi kasvaa uusi suojasään sukupolvi, jota Mihail Gorbatšov tuli lopulta edustamaan maan johdossa.

Vähitellen uuden polven nuorille eivät enää riittäneet sodan ajan uroteot. Gratchov muistelee sarkastisesti, että Hruštšovin hallinto yritti pitää mielialaa yllä poistamalla stalinismin pelkoa sekä tarjoamalla oman asunnon, lämmintä vettä ja Juri Gagarinin.

Suljetun järjestelmän perusteet eivät kuitenkaan muuttuneet sisäisesti tai ulkoisesti. Vuonna 1961 rakennettiin Berliinin muuri ja sitä seurasi lokakuussa 1962 Kuuban ohjuskriisi. Uutta neuvostopolveakin kosketti vuotta myöhemmin myös presidentti Kennedyn murha. Noita tapahtumia nuori Gratchov seurasi Neuvostoliiton diplomaattikoulun eli "Valtion Kansainvälisten Suhteiden Instituutin" (MGIMO) opiskelijana, koulun jota Henry Kissinger nimittää Neuvostoliiton Harvardiksi.

Opetus myös diplomaattikoulussa perustui tietenkin marxismi-leninismin mukaiseen visioon kommunismin voitosta maapallolla. Mutta sen edistäminen diplomatian keinoin vaati myös kapitalistisen vastapuolen tuntemusta. Nyt on koskettavaa lukea, miten se yhdessä sivistyneiden opettajien sekä nuorisofestivaalien kanssa johti vuorovaikutukseen ulkomaailman kanssa - ja kriittiseen uuden etsimiseen. Andrei kertoo, miten dramaattisesti häneen vaikutti ensimmäinen askel rautaesiripun toiselle puolelle - Helsingin satamaan tultaessa nuorisofestivaaliin kesällä 1962.

Nuoren Andrei Gratchovin tulevaisuudelle ratkaisevaa oli vuonna 1964 meno Komsomolin edustajaksi Budapestiin "Demokraattisen Nuorison Maailman Liittoon", WFDY:iin, sen todelliseksi johtajaksi. Samoihin aikoihin vastaavaan sosialististen maiden opiskelijajärjestön IUS:n tehtävään Prahassa meni Sacha Lebedev. He kumpikin tulivat pian tutuiksi saman sukupolven suomalaisille nuoriso- ja opiskelijajohtajille.

Laajin kosketuskohta oli juuri tänään 50 vuotta sitten 31.8.1972 Espoon Dipolissa päättynyt laaja laidasta laitaan koko Euroopan nuorison edustajat koonnut Euroopan Nuorison Turvallisuuskonferenssi. Sen ideana oli edistää tulevaa Helsingin Euroopan Turvallisuus- ja Yhteistyökonferenssia. Suomessa sen valmistelua vetivät Erkki Liikanen, Teuvo Hömppi ja minä Nuoren Keskustan Liiton puheenjohtajana. Noina vuosina passiin kertyi kymmeniä valmistelumatkojen leimoja Länsi- ja Itä-Euroopan maista.

Konferenssin päätösistunnon puheenjohtajana oli Gratchov ja minulle hänen vierellään sattui suomalaisessa työnjossa päätösjulkilausuman lukeminen Jyväskylän lyseon englannin murteella. Andrei kuiskasi, saanko pitää nuijan, jolla hän löi pöytään konferenssin julkilausuman ja sen päättämisen. Lupasin sen. Vuosikymmeniä myöhemmin hän palautti nuijan käydessään Suomessa, ja silloisten nuorten kesken pohdimme joukolla illan, mikä meni vikaan.

Gratchov kuvaa vieläkin muistelmissaan Budapestin vuosiaan melkein innostuneeesti. Tuohon aikaan sattui Vietnamin sota tai paremminkin sen vastustaminen, Yhdysvaltojen, Ranskan ja Saksan opiskelijakapinat - mutta myös Prahan kevät ja hänelle kitkeränä Tšekkoslovakian miehitys.

Koko maapallolla Neuvostoliitto, sosialismi sekä vasemmistolainen nuoriso näyttivät etenevän ja WFDY sekä IUS mobilisoivat sitä parhaansa mukaan. Pian Suomessakin näytti olevan sama vauhti päällä, kun opiskelijastalinismi nousi 1968 Vanhan valtauksen jälkeen uskomattomalla voimalla - ja veti mukaansa yleisdemokraattiseen rintamaan suuria osia muidenkin puolueiden opiskelijoista ja koululaisista.

Gratchov ja Lebedev liikkuivat moninaisin projektein ympäri maapalloa ja saivat silloisissa kehitysmaissa usein lähes valtiojohtajien vastaanoton.

Mutta mikä oli tuo suuri projekti?

Nyt Andrei Gratchov sanoo, että hän ja IUS:n Lebedev näkivät menossa olleen uuden polven kapinan sekä lännessä että idässä - ja heidän osaltaan kyse oli stalinismin purkamisesta ja sosialismin uudistamisesta. Ensi lukemalta tuo tuntui jälkiviisaudelta. Mutta kun Gratchovin muistelua lukee eteen päin, vastaan tulee tuolloinen Stavropolin alueen Komsomolin pääsihteeri Mihail Gorbatšov - ja Andrein kohtalonyhteys hänen kanssaan.

Andrei Gratchovin kuvassa kylmän sodan suuri käänne tapahtui Kuuban ohjuskriisissä lokakuussa 1962, jolloin kymmenien miljoonien ihmisten henki oli todellisessa vaarassa. Tuon tuomiopäivän mahdollisuuden vahvistaa Yhdysvaltojen paras ohjuskriisin tutkija Graham D. Allison kertoessaan, miten vaikeata vastapuolten johtajille oli hillitä omia kenraaleitaan ja miten monista pienistä sattumista Yhdysvaltojen puolella riippui suuren tuhon välttäminen.

Gratchovin mukaan Kuuban ohjuskriisistä seurasi kapina kylmän sodan kummassakin blokissa presidentti Charles de Gaullesta Alexander Dubčekiin ja ennen kaikkea sekä idän että lännen nuorisoon. Tuossa katsannossa aikakauden liennytys, SALT -sopimukset ja muu aseistariisunta tai vuoden 1975 ETYK olivat osa seurannutta pakkoa purkaa kylmän sodan eräänlaista ihmiskunnan helvetinkonetta.

Suomalainen akanvirta

Neuvostoliiton suojasään nuoren muistelmista voi tunnistaa Suomen nuorten ongelman. Andrei Gratchov kertoo, miten hänen neuvostoliittolainen suojasään sukupolvensa pyrki irti stalinismista ja uudistamaan Neuvostoliittoa. Mutta samaan aikaan merkittävä osa suomalaista lukeneistoa sai stalinistisen herätyksen.

Neuvostoliiton ja Länsi-Euroopan sosialistinen nuoriso pyrki irrottautumaan stalinismista, ja samaan aikaan monet Suomessa innostuivat stalinismiin ja sen yleisdemokraattisiin johdannaisiin.

Kuten tunnettua, Suomessa demokratiaa puolustaneet nuorisoliikkeet voittivat poliittisilla areenoilla - tietenkin lopulta neuvostososialismin hyytymisen ja romahtamisen tukemana. Mutta samaan aikaan politiikassa tappion kärsineet nuoret stalinistit valtasivat hegemonian monissa kulttuurin ja viestinnän instituutioissa - ja muokkasivat sieltä uutta sukupolvea kaikkine nyt tuntuvine seurauksineen. Joitakin vuosia sitten ilmestynyt Peter von Baghin "Muisteja" -muistelma kuvaa elävästi sisältä päin tämän onnettoman suomalaisen kulttuurin akanvirran.

Takaisin Moskovaan

Neuvostoliiton uudistushankkeessa ja romahduksessa Andrei Gratchovista tuli silminnäkijä. Hän palasi 1973 Budapestista Moskovaan Gennadi Janajevin johtamaan "Neuvostoliiton Nuorisojärjestöjen Komiteaan" eli Komsomolin ulkoministeriöön. Sieltä hän siirtyi Kommunistisen puolueen keskuskomitean kansainväliselle osastolle. Siellä hän kertoo kokeneensa joulukuussa 1979 saman järkytyksen kuin Budapestissa ollessaan 1968. Kiihtynyt ystävä soitti, että "meikäläiset ovat Afganistanissa".

Gratchov pohtii tuon Neuvostoliiton lopun alkuun johtaneita selityksiä. Yksi on itse Leonid Brezhnevin läheinen yhteys syrjäytettyyn ja murhattuun pääsihteeri Tarakiin. Toinen on Zbigniev Brzezinskin henkilökohtaisesti Gratchoville kertoma ansionsa ansan virittämisestä. Nykyään tiedetään hyvin, että tukiessaan ja aseistaessaan paikallisa muslimeita Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan, Yhdysvallat samalla käynnisti nyt laajalle levinneen islamilaisen radikalismin. Afganistanin sota meni Neuvostoliitolta huonosti, pysähtyneisyys jatkui, Brezhnev kuoli, ja talvella 1985 oli vuoro uuden polven tähdellä Mihail Gorbatšovilla.

Puolueen kansainvälisen osaston tehtävästään Gratchov seurasi pääsihteeriä monilla ulkomaan matkoilla ja "huomasi pian olevansa osaston johdon joukossa". Hän myös sanoo, että osastosta tuli käytännössä Gorbatšovin intellektuaalinen vaihtoehto keskuskomitean muille osastoille.

Gratchovin mukaan pitkään vuoroaan odottanut Gorbatšov oli hahmotellut vallankumouksen ylhäältä päin pitkillä kävelyretkillä metsissä silloisen suurlähettiläs Alexandr Jakovlevin kanssa vieraillessaan vuonna 1983 Kanadassa - siis KGP:n seurannan ulottumattomissa.

Gorbatšovin-Jakovlevin ohjelmana oli, "toteuttaa laillisuus, vastustaa stalinismin palaamista, rajoittaa liian aggressiivisia sotilas-teollisen lobbyn sarvia ja mahdollisuuksien mukaan rajoittaa byrokratian kaikkivaltaisuutta". 

Pääsihteerin virkaan tultuaan Gorbatšov lanseerasi tunnetun perestroikan ja glasnostin. Puhuttiin myös universaalista Uudesta poliittisesta ajattelusta ja Yhteisestä euroopplaisesta talosta. Gratchovin mukaan Gorbatšov oli perimmiltään puolueen mies, joka halusi uudistaa puolueen säilyttääkseen sekä puolueen että Neuvostoliiton.

Varsin nopeasti Gorbatšov kuitenkin sai vastaansa toisaaltaYegor Ligachevin "neostalinistit" ja toisaalta nopeampaa vauhtia vaatineen radikaalin Boris Jeltsinin kannattajat - Jeltsinin jota hän matkan varrella oli kolhinut puolueen sisäisissä mittelöissä.

Sanan mukaisesti loppuun asti Gorbatšovin rinnalla seisonut Gratchov tiivistää seuranneiden kuuden vuoden epäonnistumisen syyn: "Gorbatšovilla ei ollut selkeää tavoitetta, etenemismallia eikä aikaa". Kun tavoitteena oli stalinismista irti pääseminen, hän ei halunnut käyttää sen väkivaltaisia menetelmiä kotimaassa eikä ulkomailla - kuten kiinalaiset 1989. Ja tiukan paikan tullen muita menetelmiä ei ollut.

Grachovin matkassa voi seurata sisältä päin, miltä asiat näyttivät vuoden 1985 jälkeen. Heti alkuunsa puolueen uusi pääsihteeri lupasi Leninin mauseleumin parvelta omille kansalaisilleen perusoikeudet. Joulukuussa 1988 hän sanoi YK:ssa, että kaikille kansoille kuuluu vapaus valita johtajansa ja poliittinen järjestelmänsä. Gratchov sanoo pian pohtineensa, ymmärtääköhän esimies, mitä hänen sanansa merkitsevät. Ulkopuolinen saa kuvan, että tämä halusi avata asioiden vyöryn niin pitkälle, ettei paluuta olisi.

Kauan ei tarvinnutkaan odottaa. Toukokuussa 1989 Gratchovin WFDY -kaveri ja monien suomalaisten ajan aktivistien tuntema Gyla Horn oli Unkarin ulkoministeri, ja hän avasi maansa rajan Itävaltaan.  Hän perusteli myöhemmin Gratchoville olleensa varma, että niin kauan kuin Gorbatšov olisi vallassa, 1956 ei toistuisi. Pian Tšekkoslovakia seurasi perässä ja neuvoteltiin malli, että Saksan Prahan suurlähetystöön paenneet pääsevät sinetöidyssä junassa Itä-Saksan läpi.

Kun sitten lokakuun 9. päivään aamulla Gorbatšoville kerrottiin, että Itä-Saksa oli muurin murtajien edessä avannut rajansa hän vastasi, että "oikein toimittu". Kukaan ei ollut myöhään illalla tai yöllä uskaltanut herättää pääsihteeri-presidenttiä.

"Yhdysvaltojen Council for Foreign Affairsin" seminaarissa muisteltiin neljännesvuosisadan takaisia kylmän sodan päättymisen tapahtumia Yhdysvaltojen kannalta. Silloin Washingtonissa pelättiin ensin, että Neuvostoliitto puuttuu heti tapahtumiin sotilaallisesti. Niin ei käynyt.

Jatkossa pelättiin, ettei Neuvostoliitto hyväksyisi Saksan yhdistymistä tai hyväksyisi vain sillä ehdolla, että Saksa eroaisi Natosta. Tämäkään riski ei toteutunut, ja Gratchov selostaa Gorbatšovin myöntymisen keskeiseksi taustaksi puolueen keskuskomitean kansainvälisellä osastolla olleen Valentin Falinin johtaman Saksa -lobbyn toiminnan. Viime vuosina on myös havaittu Yhdysvaltojen ja Venäjän erimielisyys, mitä Yhdysvallat todella lupasi tuolloin ulkoministeri Bakerin suulla Naton laajenemisen rajoista lievittääkseen Neuvostoliiton pelkoja Saksan yhdistymisestä.

Neuvostoliiton ulkoisen mahdin sortuminen toteutui siis uskomattoman helposti ja ilman verenvuodatusta, ja se perustui yksinkertaisesti Gorbatšovin asenteeseen. Heinäkuuhun 1991 mennessä Neuvostoliitto oli vetänyt joukkonsa Afganistanista ja Itä-Euroopsata, purkanut SS 20 ohjusjärjestelmän, hyväksynyt yhdistyneen Saksan jäsenyyden Natossa ja tukenut YK:n turvallisuusneuvostossa Yhdysvaltojen ensimmäistä Irakin sotaa.

Öljyn hinta putosi 10 dollariin tynnyriltä ja maan sisäinenkin taloudellinen kriisi muutoinkin paheni. Ligachevin konservatiivien ja Jeltsinin radikaalien rintamat tiivistyivät, ja ne linnoittautuivat toisaalta Venäjän kommunistiseen puolueeseen ja toisaalta Venäjän parlamenttiin. Keskeiseksi nousi kysymys Neuvostoliiton osavaltioiden suhteesta keskusvaltaan, ja sitä yritettiin ratkaista Novo-Ogarevossa sopimuksella Itsenäisten valtioiden liitosta, mutta turhaan.

Janajevin kaappaus

Loppukesästä 1991 Andrei Gratchov piti ystävien kesken iloiset 50 -vuotispäivät. Vain yksi kutsutuista oli joukosta poissa - varapresidentiksi tullut Gennadi Janajev. Pari päivää myöhemmin Gratchoville tuli ensin soitto, että Gorbatšov on pidätetty ja sitten tulivat TV -uutiset hänen äkillisestä sairastumisestaan lomalla Krimillä. Siksi varapresidentti Gennadi Janajevin johtama Hätätilakomitea johti Neuvostoliittoa.

Ulkoisesti tuon ajan tapahtumat ovat tuttuja, mutta Gratchov kertoo sisäisestä puolesta. Ensimmäinen havainto on, että Janajevin komitean kaappausyrityksen taustalla oli selkeästi armeijan, KGP:n ja sisäministeriön johto.

Gorbatšov oli Krimillä pois pelistä, ja hänet eristettiin. Melkein kaikkien osavaltioiden johdot näyttivät hyväksyneen tosiasian ja odottivat ohjeita uudelta johdolta. Vain Venäjän Boris Jeltsinin osalta tilanne oli auki. Tulisiko hän mukaan kaappaukseen vai pitäisikö hänen vangita? Kaappaajat olettivat, että Jeltsinin ristiriita Gorbatšovin kanssa ja lupaus Venäjän laajemmasta autonomiasta osana Neuvostoliittoa riittäisi Jeltsinille.

Jeltsin oli tulossa lentokoneella vierailulta Kazakstanista, ja häntä menivät lentokentälle kaappaajien edustajina vastaan ja sopimusta tekemään puolustusministeri Jazov ja pääministeri Pavlov. Jos Jeltsin ei suostuisi kaappaukseen mukaan, KGP vangittaisi hänet kentällä. Koneesta tullessaan Jeltsin oli kuitenkin tai näytteli olevansa niin humalassa, ettei pystynyt neuvottelemaan. Ja kun hän aamulla oli selvinnyt, olivat myös hänen avustajansa ehtineet paikalle paremman suunnitelman kanssa.

Yön aikana kaappaajat alkoivat hermoilla, ja KGP:n epäröinnin vuoksi Jeltsin pääsi aamulla livahtamaan Venäjän parlamenttitaloon, jonka ympärille kerääntyi hänen aseettomia puolustajiaan. Heitä taas ympäröivät kaappaajien panssarit. Operaation ylemmässä johdossa olleet armeijan, KGB:n ja sisäministeriön upseerit ilmoittivat ministereilleen, etteivät he suostu määräämään verilöylyä. Sen jälkeen puolustusministeri Jazov määräsi yksin vetäytymisen.

Valkoisen talon luona taas paikalla ollut komentaja kenraali Lebed ilmoitti Jeltsinille, että jos tämä julistautuu Venäjän armeijan komentajaksi, hän tottelee käskyjä. Jeltsin kiipesi yhden panssarin päälle ja tuomitsi TV -kameroiden edessä kaappauksen valtiorikokseksi. Kaappaus päättyi siihen.

Kohti loppua

Seuranneina päivinä Gorbatšovista levitettiin huhua, että hän oli ollut jotenkin mukana kaappaushankkeessa, ja Jeltsin nöyryytti häntä julkisesti parlamentin edessä. Presidentti-pääsihteeri jäi vielä virkaansa, mutta arvovaltaansa menettäneenä, ja vahva mies oli nyt Jeltsin. Gratchov kertoo, että tuossa vaiheessa hän katsoi velvollisuudekseen suostua lehdistöavustajaksi Gorbatšoville, joka "uskoi (tai antoi luulla uskovansa), ettei mitään ole vielä menetetty". Gratchov tuli vielä jopa nimitetyksi Kommunistisen puolueen keskuskomitean jäseneksi.

Uudessa poliittisesti asemassaan Jeltsin ei jäänyt passiiviseksi. Hän kutsui joulukuun 8. päiväksi Valkovenäjälle, Puolan rajan lähelle salaiseen kokoukseen Ukrainan ja Valkovenäjän presidentit. Kun kyseessä oli selvästi perustuslain vastainen salaliitto, kokouspaikan määräsi mahdollisuus käryn käydessä paeta rajan yli. Kokouksessa kolmen neuvostovaltion johtajat sopivat Neuvostoliiton hajottamisesta. Gratchovin tiedon mukaan kokouksessa käytettiin Krimiä vaihtorahana samaan tapaan kuin vuonna 1956 Hrutshevin kampanjoidessa Neuvostoliiton johtoon. Jatkossa kolmen valtion parlamentit hyväksyivät sopimuksen, ja peli oli selvä sekä Neuvostoliiton että Gorbatšovin osalta.

Vuoden 1991 joulua edeltävät viikot Gratchov avusti esimiestään valmistelemaan julistusta erostaan ja Neuvostoliiton lakkauttamisesta sekä käytännön järjestelyissä Neuvostoliiton vallan välineiden, kuten ydinasejärjestelmän johdon, siirtämiseksi Venäjälle ja Boris Jeltsinille.

Joulukuun 20. päivänä klo10.45 Gratchov oli paikalla, kun Gorbatšov soitti Helmut Kohlille eroavansa. Sen jälkeen lehdistöpäällikkö sai tehtäväkseen järjestää tiedotustilaisuuden 24. joulukuuta, siis länsimaiden jouluaattona. Gratchov sai kuitenkin esimiehensä suostumaan siirtämään tilaisuus joulupäivään - ja kertoo nyt sarkastisesti jatkaneensa näin Neuvostoliiton elinaikaa vuorokaudella.

Gratchov oli paikalla, kun vajaat kaksi tuntia ennen eroilmoitustaan Gorbatšov soitti Yhdysvaltojen presidentti George W. Bushille eroavansa hetken perästä ja jättävänsä ydinaseiden laukaisuvälineet Venäjän johdolle eli Jeltsinille. Englanninkielisen läntisen median välittäessä Gorbatšovin eroilmoitusta Gratchov kertoi saman Ranskan TV2:lle.

Pariisiin

Andrei Gratchov muutti perheineen Pariisiin ulkomaan kirjeenvaihtajaksi ja tietokirjailijaksi. Hän on säilyttänyt yhteytensä Gorbatšoviin ja oli mm. tämän mukana Berliinissä muistettaessa muurin murtumista 25 vuotta aikaisemmin.

Tiedetyn ja nyt luetun perusteella, voi ajatella, että Neuvostoliiton hajottivat viime kädessä sosialistisen talouden toimimattomuus ja kolme neuvostovaltiota Venäjä, Valkovenäjä ja Ukraina. Andrei Gratchovin analyysi tapahtuneesta on hyytävämpi runsaat kaksikymmentä vuotta myöhemmin: "....  tulisi tunnustaa se mikä on ilmeistä: se oli hän siis Gorbatšov ja hänen yrityksensä uudistaa neuvostoyhteiskunta, joka tuhosi entisen Unionin." "Ei saa unohtaa että Puolue-Valtio perustui kolmeen periaatteeseen: kommunismin projektin messianismiin, armottomaan painostukseen ja propagandan ylläpitämään piiritetyn linnoituksen ilmapiiriin"  "Gorbatšovin perestroika murensi nämä perusteet."

Ymmärrettävästi Gratchovilla ei ole paljoa hyvää sanottavaa myöskään Boris Jeltsinistä ja hänen seuraajistaan. Hänen mukaansa Jeltsin yksityisti Venäjän talouden amerikkalaisten "Chicagon poikien" neuvojen mukaisesti, mikä johti koko valtion omaisuuden siirtymiseen harvoille oligarkeille - Gratchovila on nyt kyllä muutamia hyviä sanoja sanottavanaan joistakin länteen siirtyneistä oligarkeista. 

Omien periaatteidensa mukaisesti Gorbatšov ei halunnut käyttää KGB:tä tai armeijaa myöskään kilpailijaansa Jeltsiniä vastaan. Mutta päästyään Kremliin Jeltsin kukisti oman oppositionsa Venäjän parlamentissa vuonna 1993 armeijan avulla ja lopulta valitsi omaksi seuraajakseen KGP:n eversiluutnantin Vladimir Putinin. Lukijan kannalta tämä yhtälö tuo mieleen nuo ajat, jolloin analysoitiin Jeltsinin tarvinneen Putinia juuri villiintyneiden oligarkkinen saamiseksi järjestykseen ja Putinin vakiinnuttaneen valtansa juuri onnistumalla siinä sekä öljyrahan jakamisessa myös keskiluokalle.

Samaa linjaa seuraten Andrei Gratchov päättää kirjansa Putinin nykyisen Venäjän ja Euraasialaisen unionin kritiikkiin. Kumpikin niistä on Gratchoville taantumista suuntaan, josta pois pääsyyn Gorbatšov ja hän liittolaisena ovat omistaneet elämänsä.

Gratchov kertoo itse Gorbatšovin Maltalla vuonna 1989 torjuneen presidentti Bushille ajatuksen "uuden poliittisen ajattelunsa" "länsimaisuudesta" ja pitäneen sitä paremminkin universaalina näköalana, jonka halusi toteutuvan myös Venäjällä. Gratchov luonnehtiikin Gorbatšovia Venäjän viimeiseksi eurooppalaiseksi johtajaksi. Hän kertoo itse samaistuvansa Venäjän eurooppalaiseen identiteettiin ja vastustavansa sen kanssa aina kilpaillutta Venäjän aasialaista identiteettiä.

Itse asiassa Andrei Gratchov  tuntuu pitävän Ranskaa toisena isänmaanaan. Gorbatšovin-Grachovin henkeä kuvaa koskettavasti rouva Raisa Gorbatšovan toiveen toteuttaminen. Elokuun 1991 kaappaus laukaisi rouvassa sairauden, johon hän menehtyi. Ennen sitä hän toivoi, että puoliso veisi tyttäret ottamaan vastaan vuosi 2000 Pariisiin Avenue des Champs-Élyséesille. Niin tapahtuikin ja Andrei oli mukana.

Tähän eurooppalaisuuden ja eurooppalaisen Venäjän ihanteeseen Andreilla liittyy myös pettymys ja huoli myös lännen suhteen. Yksi lännen kritiikki on siinä, etteivät Gorbatšov ja hänen reforminsa saaneet kriittisissä vaiheissa ymmärtämystä tai todellista tukea lännen suurvalloilta. Toinen kritiikki kohdistuu kylmän sodan jälkeisen lännen "triumfalismiin" kylmän sodan jälkeen, missä hän viittaa erityisesti toista Irakin sotaa ja Afganistanin sotaa edeltäneeseen neokonservatiiviseen ajatteluun. Tässä asiassa on vielä paljon tutkittavaa.

Itsekin nyt eurooppalaisuuteen samaistuen Gratchov viesti oli vuoden 2014 muistelmissaan, että silloisella menolla vanha länsi nostaa menneiden vuosisatojen jatkoksi vielä lisää vastaansa paitsi Venäjän myös islamilaisen maailman sekä Kiinan - ja muut tulevat perässä. Gratchov puhuu lämpimästi lännen esimerkistä, joka vetoaa muihin - eikä voi välttyä ajattelemasta, että hän tietää mistä puhuu.

Andrei korostaa, että maapallolla on edessä suuria yhteisiä asioita kuten ympäristön, väestön, ravinnon, keskinäisriippuvuuden ja monet muut kysymykset. Uudella sukupolvella on todellakin parempaa tehtävää kuin sotia taas koko ikänsä kylmää sotaa jollakin uudella nimellä.

Melko varmasti myös moni muu Espoon Dipolissa 50 vuotta sitten 31.8.1972 istunut olisi samaa mieltä.

Kun Putin hyökkäsi Ukrainaan 24.2.2022, Gratchov antoi Pariisissa järkyttyneenä haastattelun. Ranskan 1800 -luvun ulkoministeri Talleyrandia soveltaen hän sanoi, että Putin "onnistui tässä Ukrainan vastaisessa operaatiossa yhdistämään rikoksen ja kohtalokkaan virheen..., joka on todennäköisesti tai on jo geopoliittinen katastrofi, ehkä 2000-luvun suurin. Ennen kaikkea Ukrainalle, Euroopalle, mutta myös Venäjälle."

"Venäjän hyökkäys johtaa Naton jälleenrakentamiseen, Yhdysvaltojen paluuseen Euroopan mantereelle, ja Ukrainan demilitarisoinnin sijaan Putin tulee kohtaamaan Ukrainan, jolla on tukenaan kehittyneimmät aseet", Gratchov sanoi.

Gratchov myös arvioi, että olemme tilanteessa, jossa lopputulosta ei vielä tiedetä. "Toivon, että tämä operaatio voi mahdollisimman pian johtaa Ukrainan vastarintaan, mutta myös Venäjän yhteiskunnan heräämiseen."

Voi olettaa, että Gratchovin esimies Mihail Gorbatšov on ollut paljolti samaa mieltä - kuten myös useimmat tai ehkä kaikki 50 vuotta sitten Dipolissa istuneet.

-------------------

Andrei Gratchev, Le passé de la Russie est imprévisible, Journal de bord d'un enfant de dégel (Venäjän menneisyys on ennakoimaton, suojasään lapsen matkapäiväkirja)

Alma, editeur. Paris 2014