Pellervolainen osuustoiminta ja EU -jäsenyys

Heikki Haaviston kotirintama

YLE:n Politiikka-Suomessa oli raportti Suomen EU -neuvotteluista, joissa yksi keskeinen hahmo oli ulkoministeri Heikki Haavisto. Kuten kaikilla kotimaisilla ja ulkomaisilla nuvottelijoilla myös hänellä oli kotirintamansa. Kun noihin aikoihin olin mukana sen yhdellä eli pellervolaisen osuustoiminnan lohkolla, on paikallaan liittää tuolloiseen historiaan myös havaintoja sen linnoitustöitä, jotka hän aloitti jo vuosia ennen loppukampailuja. 

Berliinin muuri oli murtunut 9.11. 1989 ja Neuvostoliitto horjui, mikä johti sen lakkauttamiseen 25.12.1991. Suomi jätti EU -jäsenyyshakemuksen maaliskuussa 1992.  Maaliskuun 1. päivänä 1993 alkoivat neuvottelut. Lokakuussa 1994 oli kansanäänestys, ja Suomesta tuli EU:n jäsen 1. tammikuuta 1995.

Marraskuussa 1990 MTK:n puheenjohtaja Heikki Haavisto, toiminnanjohtaja Markku Nevala ja Pellervon toimitusjohtaja Samuli Skurnik kutsuivat Yleisradion suunnittelu- ja koulutustoiminnan apulaisjohtajan keskustelemaan MTK:n Tapiolan saunakammariin. Aiheena oli MTK:n ja Pellervon koulutustoiminnan kehittäminen tulevien haasteiden valossa.

Olin silloin ollut kuusi vuotta Yleisradiossa sen monopolin loppumisesta seuranneessa kehitystyössä. Jossakin illan vaiheessa Heikki Haavisto kysyi, miltä tämä tilanne Ristosta näyttää. Piirsin ja analysoin taululle Michael Porterin kuvan arvoketjusta kilpailuympäristössä. Sovelsin siis Ylessä käyttämääni Porterin kilpailuteorian mallia maatalouden arvoketjuun - alkutuotannon panoksista kuluttajahyödykkeisiin.

Seuranneessa keskustelussa Heikki Haavisto sanoi tuossa olevan sen verran ainesta, että voisitteko Risto, Markku ja Samuli miettiä, mitä se merkitsee MTK:n ja Pellervon kehittämisen ja koulutuksen kannalta. Teimme työtä pyydettyä ja esitimme Pellervon ja MTK:n koulutustoiminnan yhdistämistä uudeksi Pellervo-Instituutiksi.

Kun Heikki Haavisto oli hyväksynyt tekstin, Nevala ja Skurnik kutsuivat minut tammikuussa 1991 käymään Simonkadulle ja ehdottivat, että ryhtyisin Pellervo-Instituutin johtajaksi. Sen hallituksen puheenjohtajaksi tulisi Heikki Haavisto ja pääomaksi miljoona markkaa. Tehtävänä olisi suunnitella ja johtaa instituutin toimintaa tavoitteena auttaa maataloutta ja osuustoimintaa selviämään tulevasta murroksesta.

Olin silloin saanut Yleisradiossa nimityksen toiselle kaudelle, ja pääjohtajaksi oli tullut arvostamani Sakari Kiurun jälkeen Reino Paasilinna, joka oli aloittanut talon sisällä vanhan vasemmistolaisen ohjelmapolitiikan vastaiskun. Juuri ennen Nevalan ja Skurnikin ehdotusta Paasilinna oli kutsunut luokseen ja sanout Martti Soramäen kuullen minun olevan keskustan agentti Yleisradiossa. Kun kysyin perusteluiksi yhtä esimerkkiä, hän vastasi: ”Siinä se ongelma juuri onkin. Olet niin ovela, ettei ole esimerkkejä.” Seuraavat neljä vuotta Paasilinnan alaisena eivät houkutelleet, ja siksi olin alkanut miettiä alan vaihtoa.

Mutta olin myös Paavo Väyrysen puheenjohtajaerosta alkaen ollut Mauri Pekkarisen kanssa Esko Ahon taustaryhmässä, ja nyt hän oli viemässä keskustan vaalivoittoon. Sen onnistuessa olisin ehkä voinut tavalla tai toisella jatkaa yhteistyötä tulevan pääministerin kanssa.

Siksi kieltäydyin Nevalan ja Skurnikin ehdotuksesta, ja aloin ajaa kohti Järvenpäätä uudella Ylen työsuhdeautolla, johon oli pari päivää aikaisemmin asennettu maitopurkin kokoinen ihmelaite, jota kutsuttiin kengäksi. Kulttuuritalon kohdalla se pirisi ensimmäistä kertaa, ja puhelimessa oli Heikki Haavisto. "Etkö voisi vielä tulla takaisin, mielelläni juttelisin", hän sanoi.

Palattuani Simonkadulle Haavisto esitti käsityksensä tulevaisuudesta ja pyysi vielä harkitsemaan. Hänen mukaansa Euroopassa alkanut muutos tulee johtamaan väistämättä siihen, että Suomenkin maatalouden on tavalla tai toisella sopeuduttava EU:n maatalouspolitiikkaan. Hän tulee sitä vastustamaan, mutta tavalla tai toisella se tulee toteutumaan. Edessä on suuria haasteita sekä viljelijöille että osuustoiminnalle. Etkö voisi ottaa vastuullesi MTK:n ja Pellervon koulutustoimintaa, joka osaltaan auttaa koko alaa uudistumaan ja kohtaamaan tulevat haasteet. Se keskustelu lopulta ratkaisi asian.

Ahon johdolla keskusta voitti vaalit. Olin vielä vaali-iltana Ylen johtaja ja ajoin vaalivoittajan eli tulevan pääministerin yöllä autolla Pasilasta Pursimiehenkadulle jännittäen koko matkan, ehdottaisiko hän yhteistyön jatkamista. Ehdotus pääministerin esikuntaan liittymisestä tuli kyllä myöhemmin, mutta silloin Pellervo-Instituutti oli jo alkanut toimintansa. Keskustelin asiasta vielä Haaviston kanssa, mutta päädyin siihen, että Ahon esikunnan tutut osaavat niissä asioissa sen mitä minäkin, mutta Simonkadulla voisi olla jotakin annettavaa. Esa Härmälä puolestaan siirtyi Simonkadulta Valtioneuvoston kansliaan.

Eduskunta kokoontui, ja Ahosta tuli sen puhemies. Ahon tuttavapiirissä arvuuteltiin hyväksyisikö presidentti Koivisto nuorta ulkoa päin katsoen Väyryselle läheistä pääministeriä. Esko Rekolan entisenä poliittisena sihteerinä tiesin hänen erittäin läheisen yhteyden presidenttiin. Soitin Rekolalle ja kutsuin hänet käymää Pellervo-Insituuttiin sen toiminnan ensimmäisenä tai toisena päivänä. Hän kiipesikin Simonkadun silloisen piharakennuksen vintille ja vakuutin Ahon olevan Väyrysestä riippumaton, itsenäinen kunnon mies.

Pyysin instituutin sihteeriä Anne Äyräväistä keittämään kahvit ja hakemaan kahvileipää. Niinpä Pellervo-Instituutin ensimmäisessä tositteessa lukee selityksenä: ”Domino keksejä, Esko Rekolan vierailu.”

Osuustoiminnan tilanne 1990 -luvun alussa

Viime vuosisadan alussa Pellervon ja MTK:n syntytausta oli ollut vanhasuomalainen, mutta maaseudun poliittiseksi liikkeeksi oli tullut nuorsuomalainen Maalaisliitto. Sodan jälkeen maalaisliittolaiset olivat tulleet enemmistöön tuottajajärjestössä ja pellervolaisessa osuustoiminnassa.

Aina 1980 -luvun lopulle Maalaisliitto-Keskusta, MTK ja osuustoiminta olivat muodostaneet sotatalouden jälkeisessä suljetun kansantalouden alusta loppuun säännöstellyssä elinatarvikeketjussa hyvin toimivan kokonaisuuden. Kuvaan kuului myös kansainvälisestikin katsottuna erittäin nopea rakennemuutos, jossa sodan jälkeen maan työvoimasta puolet oli maa- ja metsätaloudessa, 1960 -luvun puolivälissä kolmannes ja 1990 -luvun alkaessa viisi prosenttia.

Ensimmäiset muutoksen merkit olivat 1980 -luvun puolivälistä alkaen hintasäännöstelyn purkaminen, kilpailuviranomaisen aktivoituminen ja lopulta Suomen EU -jäsenyyshakemuksen valmistelu.

Pellervo-Instituutti aloitti huhtikuussa 1991, mutta uusi arki oli tullut vastaan heti nimitykseni julkistumisen jälkeen. Tuottajain Lihakeskuskunnan, TLK:n toimitusjohtaja Voitto Koskenmäki oli vanha tuttavani ja hän kutsui kertomaan Pellervo-Instituutista TLK:n jäsenosuuskuntien toimitusjohtajille. Jotenkin aavistin Seppo Paatelaisen, Paavo Jauhiaisen ja Voitto Sarlinin katseista jotakin erikoista ja puhuin varovaisesti.

Pian selvisi, että nämä toimitusjohtajat olivat samana aamuna sopineet, miten TLK:n jäsenosuuskunnat lakkauttavat TLK:n - kertomatta ennalta sen enempää TLK:n toimitusjohtajalle kuin MTK:n johdolle. Taustana oli tulevan muutoksen tunnistaminen, kilpailuviranomaisen toiminta ja se, että TLK oli alkanut kilpailla omistajaosuuskuntiensa kanssa investoimalla ajan oloissa suuren Vantaan HK -ruokatehtaan.

Toukokuussa 1991 valmistunut TLK:n ruokatehdas siirtyi LSO:lle, ja vuotta myöhemmin valmistui Atrian ruokatehdas Nurmoon. Maassa oli kolme osuustoimintapohjaista liha-alan yritystä ja keskeisissä toiminnoissa kotimaan markkinoihin nähden 40-50 % ylikapasiteetti. Liha-alan jalostuksen yksikkökustannukset olivat tanskalaiseen verrattuna noin 2-3 kertaiset, samoin tuottajahinnat.

Samaan aikaan kilpailuviranomainen alkoi vaatia muutosta myös Valion toimintaan. Lopulta Niilo Mäen johtama työryhmä ehdotti Valion muuttamista osuusmeijereiden omistamaksi osakeyhtiöksi, joka jalostaisi ja markkinoisi kaikki osuusmeijereiden sille myymät tuotteet. Ylimääräinen osuuskunnan kokous perusti Valio Oy:n elokuussa 1992. Heinäkuussa 1993 linjattiin, että osuusmeijerit joko fuusioivat teollisuutensa Valio Oy:öön, vuokraavat teollisuutensa Valiolle tai myyvät raaka-ainetta tai tuotteitaan Valion markkinoitavaksi.

Suomen runsaasta 50 osuusmeijeristä kymmenen jäi Valion ulkopuolelle. Valiolle jäi 77% ja Kymppiryhmälle 12% markkinoista. Suljetun talouden ajan jälkeen ylikapasiteetti oli myös maitoalalla merkittävä. Syksyllä 1991 Valion toimitusjohtaja Iikka Haka arvioi, että prosessiteollisuuden lähtökohdista laskien Suomen maidonjalostuksen kapasiteetista oli käytössä noin 25 prosenttia. Siksi myös meijerialalla markkinoinnin ja hallinnon yksikkökustannukset olivat Tanskaan verrattuna 2-3 kertaiset, kuten tuottajahinnatkin.

Kuluttajahintojen sääntelyn purkauduttua 1980 -luvun puolivälissä kansalliset markkinat olivat pysyneet suljettuina ja tuottajahinnat sovittiin jatkuvasti maataloustuloneuvotteluissa. Tulevassa EU -maailmassa samoilla avoimilla markkinoilla oltaisi yhdessä Euroopan tehokkaimpien tuottajien ja jalostajien eli tanskalaisen osuustoiminnan kanssa. Tuottajahinnan ratkaisisi osuustoiminnallisen yrityksen tilityskyky ja sen päälle tulevan maatalouden tuen määräisi EU:n yhteinen maatalouspolitiikka.

Samaan aikaan EU:n yhteisessä maatalouspolitiikassa ja kansainvälisessä maatalouskaupassa oli alkamassa muutos avoimien globaalien markkinoiden suuntaan. EU:ssa CAP -reformin ensimmäinen askel otettiin 1992 ja laajempi kansainvälinen GATT-WTO -sopimus tehtiin 1994. Siinä maataloutta käsiteltiin tilapäisenä poikkeuksena maailmankaupan yleiseen vapauttamiseen. Suunta globaaleihin avoimiin markkinoihin oli siis selvä korulauseista huolimatta, minkä sitten kohtasin jatkossa COPA-COGECA:n pääsihteerinä.

Suomen maatalouden rakenteelliset ongelmat suhteessa EU -maiden maatalouteen näyttivät olevan periaatteessa samanlaisia kuin Euroopan maatalouden ongelmat suhteessa Australiaan, Yhdysvaltoihin ja Brasiliaan.

Ensimmäinen kouriintuntuva varoitus osuustoiminnan murroksesta tuli, kun Hankkija-Novera Yhtymä haettiin konkurssiin 3. Heinäkuuta 1992. Muutamaa päivää aikaisemmin päärahoittajan eli KOP:n edustaja halusi tavata ja keskustella MTK:n, Pellervon ja osuustoiminnallisten yritysten johdon kanssa kysyen omistajaa, jonka kanssa voisi neuvotella. Olin mukana tapaamisessa, mutta pöydän ympäriltä ei löytynyt Hankkijan omistajaa.

Pellervossa ja osuustoiminnan viljelijöitä edustavien luottamusjohtajien keskuudessa tunnistettiin syyt Hankkijan konkurssiin. Myös siitä tehdyt selvitykset korostivat omistajavastuun, järjestövastuun ja liikkeenjohdon vastuun sekoittumista Hankkija-Noverassa. Teimme Pellervossa tutkimuksen Hankkijan konkurssiin johtaneista syistä, ja yksi niistä oli tuottajien edustajien epäonnistuminen tehtävässään sen hallituksessa. Siitä eivät tietenkään kaikki pitäneet, ja se tulkin jatkossa vastaan.

Samaan aikaan vasemmiston E -osuustoimintaliike ja säätöpankit ajautuvat kriisiin. Niisäkin osuuskuntien liiketoiminta, puolue SDP ja järjestö SAK olivat vuosien mittaan kietoutuneet yhteen, mutta pellervolaisiin verraten sillä erolla, etteivät ne pystyneet purkamaan kudelmaansa ennen konkurssien ketjua. Lopulta maakuntien ja maaseudun pellervolainen osuuskauppa pelasti henkiin jääneen Elannon, minkä jälkeen se taustavoimineen alkoi kiitokseksi vallata pellervolaista osuuskauppaa ja kurittaa pelastajiaan.

Pellervo-Instituutti

Tältä taustalta Pellervo-Instituutin pääohjelmiksi kehitettiin aluksi kaksi kokonaisuutta. Syksystä 1991 alkaen järjestettiin kunkin tuoteryhmän kaksipäiväinen seminaari, joissa seurattiin EU -neuvotteluiden etenemistä ja esiteltiin Euroopan Unionin ja markkinoiden asettamia vaatimuksia kyseisen tuotteen tuotannolle ja jalostukselle. Toinen kokonaisuus olivat maatalous- ja metsäosuustoiminnan luottamusmiesten neljän viikon koulutusohjelmat. Niiden pääsisältönä oli suuren, markkinoilla toimivan yrityksen hallituksen omistajajäsenen tiedot ja taidot.

Opetusmenetelmänä olivat konkreettisten onnistuneiden ja epäonnistuneiden yritysten tapaukset koko ketjussa. Mieleen on jäänyt ensimmäisen luottamusjohdon kurssin ensimmäinen iltapäivä tammikuussa 1992. Kävelimme ensimmäisten päivän lopulla MTK -opistolta Tapiolan K -kauppiaan vieraaksi joukossamme mm. Valion hallintoneuvoston puheenjohtaja Niilo Mäki. Joitakin viikkoja Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen kurssi sai kuulla kauppiaalta epämukavia kokemuksia osuustoiminnallisista toimittajistaan ja johtopäätöksen, että ”kyllä se teidänkin Pitäjänmäen Kremli pian sortuu.”

Koulutusohjelmassa korostui myös yrityksen omistajan vastuu ja valta sen päätöksenteossa - selkeänä tulevaisuuden näkymänä EU:n jäsenenä olevan maan jalostavan yrityksen kilpailuympäristö. Viesti oli, että tulevaisuudessa osuustoiminnalliset yritykset pärjäävät yhä vähemmän etujärjestön tai politiikan tuella tai ohjauksessa - ja niiden on toimittava lopullisen riskin kantavien viljelijäjäsenten eli omistajien valitsemien luottamusmiesten ohjauksessa, joiden siis tuli toimia itsenäisesti osuuskunnan ja sen jäsenten lähtökohdista suhteessa politiikkaan ja tuottajajärjestöön mutta myös omaan liikkeenjohtoonsa.

Elintarvikeketjun tilanne 1991

Aivan aluksi Pellervo-Seura tilasi Pellervo-Instituutilta eli sen johtajalta muistion alan ongelmista. "Pellervolaisen osuustoiminnan rakenteellisia ongelmia" valmistui vuoden 1991 lopulla. Tuossa vaiheessa olin varsin huolestunut tulevaisuuden suhteen.

Suomessa oli siirrytty sotataloudesta suljettuun ja säänneltyyn maa- ja elintarviketalouteen. Sitä tuettiin ja ohjattiin 1980 -luvun lopulle ulkoisesti Keskustan poliittisin voimin, sisäisesti keskitetysti MTK:n voimin. Se oli myös luonut koko alan tuotanto- ja valtarakenteet sekä niitä tukevat asenteet ja ajattelutavat viljelijäjäsenten ja heitä edustavan hallinnon keskuudessa.

Jo tuossa vaiheessa oli kertynyt elämänkokemus, että suunnitelmia on varsin helppo laatia ja rakenteelliset muutoksetkin voivat onnistua - mutta kun tullaan ihmisten arvoihin ja valtaan seurauksena on vanhan vallan vastaisku kuten oli käynyt mm. keskustan nuorisojärjestössä ja Yleisradiossa. Sen vuoksi kun lähtee uudistamaan, on varauduttava siihen, että lopulta saa selkäänsä. Siksi on sivulle vilkuilematta pyrittävä viemään uudistus niin pitkälle, ettei paluuta enää ole - vaikka kuten Henry Kissinger sanoo ulkopolitiikan johtamisesta seurauksena on jonkinlainen tragedia tai vähintään alan vaihto.

Suomen rakenteelliset muutokset veivät väistämättä pieneneviin maataloutta ja sen osuustoimintaa tukeviin poliittisin ja järjestöllisiin voimiin. Tuleviin oloihin nähden perinteinen maatalouden poliittis-hallinnollinen ohjaus oli yhä selvemmin johtamassa umpikujaan.

Edellisellä vuosikymmenellä OECD:n laskema Suomen maatalouden laskennallinen tuki oli noussut 12 miljardista markasta 37 miljardiin ja samalla 12 prosentista 72 prosenttiin tuotannon arvosta. Erityinen ongelma oli tuottajahintatason ero EU -maihin ja jalostuksen ylikapasiteetti, jonka markkinaympäristössä maksaisivat osuuskuntien jäsenet sekä alhaisena tuottajahintana että markkinoinnin vaikeuksina.

Vaikka perinteistä tuotantokapasiteettia oli runsaasti, uuteen ympäristöön tarvittaviin investointeihin tarvittiin uusia pääomia ja sen mukaisia rakenteita kuten osuuskuntien enemmistönä omistamia osakeyhtiöitä. Sitä taas mm. Silloiset Maaseudun Tulevaisuuden vanhan kulttuurin miehet arvostelivat ankarasti lähes joka viikko.

Juuri tuolloin eli vuoden 1991 lopulla alkoi näyttää yhä todennäköisemmältä EU -jäsenyyden toteutuminen - kuten Heikki Haavisto oli ennakoinut. Silloinen muistio totesikin mm.:

"Alkavalla vuosikymmenellä pellervolaisten osuuskuntien keskeisiä kysymyksiä ovat,

- ehtivätkö osuuskunnat kehittää liiketoiminta-alueittain kansainvälisessä kilpailussa menestyvät kilpailustrategiat,

- ehtivätkö ja haluavatko pellervolaiset yritykset kehittää strategioita, jotka käyttävät hyväksi toimialojen ja koko ryhmän voimavarojen yhteisvaikutusta vai pyrkivätkö yrityskohtaiseen selviämiseen.

Elintarvikeosuustoiminnan keskeinen kysymys on lisäksi, miten kyetään kansainvälisen kaupan vapautumisen ja Euroopan yhdentymiskehityksen vuoksi ylläpitämään kannattavaa maataloutta.

Mikäli osuuskunnat etsivät yhdessä välittömät tavoitteet ylittävää strategista kilpailuetua, on tämän edellyttämä työnjako, koordinaatio ja voimavarojen kokoaminen päätettävä riskin kantavien jäsenomistajien toimesta, ja päätösten toteuttamisesta vastaavalla toimivalla johdolla on oltava jäsenomistajien ja heidän omistajiensa suora tuki. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että keskusliikkeen tai osuuskuntien omistaman yrityksen hallinnon tulee olla reaalisesti jäsenomistajien ohjauksessa."

Pellervolainen strategia

Tämän pohjalta Pellervo-Seuran, Pellervo-Insituutin ja pellervolaisten yritysten strategiaksi kehitettiin osuuskuntien jäsenten itsenäinen valta ja vastuu yrityksissään, yritysten ylikapasiteetin purkaminen ja vanhan teknologian saneeraaminen sekä investointi tanskalaiselle tasolle. Tähän kytkeytyi tuottajahintojen pudottaminen heti EU -jäsenyyden alkaessa EU -tasolle niin ettei niitä tuettu osuuskunnan pääomasta, eikä siksi myöskään annettu avautuvilla markkinoilla ulkomaisille tuojille hyvien tuottojen houkutinta tulla Suomeen. Näin syntyvän tuottajien eli osuuskuntien jäsenten tulotason vajeen kattaminen oli siksi tehtävä EU:n Yhteisen maatalouspolitiikan tuilla.

Mainittakoon, että Ruotsin tuottajajärjestö LRF hoiti lujalla otteellaan osuustoiminnasta, että nämä maksoivat mahdollisimman pitkään mahdollisimman suurta tuottajahintaan omasta pääomastaan – tuloksena, että sikäläinen maidonjalostus siirtyi tanskalaisten ja lihanjalostus suomalaiseen hallintaan.

Viimeinen kohta EU:n maatalouspolitiikan tuista oli riskinottoa, mutta onneksi ulkoministeri Paavo Väyrynen erosi ja pääministeri Esko Aho kutsui ulkoministeriksi MTK:n puheenjohtajan Heikki Haaviston. Hänellä oli parasta ammattitaitoa neuvotella paras mahdollinen sopimus. Siitä sain sitten jatkossa kuulla Brysselissä kitkeriltä komission virkamiehiltä, jotka myös kertoivat onnistuneensa sopimuksen teknisessä viimeistelyssä vähän naruttamaan suomalaisia kollegojaan.

Ulkoministeriksi lähtiessään Haavisto kehotti minua olemaan kriittinen EU -jäsenyyteen. Niin sitten Pellervo-Insituutin johtaja ja jatkossa Pellervon osuustoimintajohtaja kamppaili illat ja viikonvaihteet parhaansa mukaan EU -jäsenyyttä vastaan ja päivät koulutti osuuskuntien luottamusmiehiä selviämään EU:n jäsenenä. Osaltani toisena mutta epäonnistuneena tavoitteena oli varautuman saaminen ulkopolitiikkaan eli sen välttäminen, että Suomi vähitellen lopulta ajautuisi suurvaltojen törmäyksen kalliiseen ja vaaralliseen etulinjaan.

Vuoden 1991 muistion jälkeen pellervolaista strategiatyötä jatkettiin osallistumalla Heikki Haaviston johtamalla joukkueella Harvard Business Schoolissa Michael Porterin kilpailustrategia seminaariin kesäkuussa 1992, minkä jälkeen tein siihen liittyvän analyysin suomalaisen osuustoiminnan liha-alasta. Sen itse Porter käsitteli ja arvioi Pellervon joukkueen kanssa HBS:ssä lokakuussa 1992.

Samaan kokonaisuuteen liittyivät myös Samuli Skurikin ja minun käynnit HBS:n Ray Goldbergin maatalouspolitiikan seminaareissa. Tilanne näytti niin mielenkiintoiselta ja mahdottomalta, että maailman johtavassa liikkeenjohdon koulussa tehtiin opetustapaukset ("caset") Suomen osuustoiminnan sekä maito- että liha-alasta.

Liha-alan casen purkamiseen HBS:n oppitunneilla Pellervon joukkue osallistui alkukesästä 1993. Sitä ennen teimme Seppo Paatelaisen ja Marcus Borgströmin kanssa tutustumismatkan maan jättiläismäisiin lihanjalostusyrityksiin kuten ConAgra Coloradon 100 000 naudan feedlotille ja sen teurastamoon. Kymmeniä caseja opiskelleet opiskelijat kauhistelivat professori Enrightin luokassa, eikö tuo teidän saneerauksenne ole hirveää puuhaa. Vastasin että kyllä todella on, mutta osuuskuntien jäsenet eli omistajat tietävät jokaisen liian euron heidän ja kaupan välillä olevan pois heidän pussistaan ja vaihtoehtona olevan, että tanskalaiset ja saksalaiset valtaavat Suomen elintarvikemarkkinat.

Pellervo-Seura

Heikki Haavisto käynnisti merkittävän muutoksen myös itse Pellervo-Seurassa. Vuosikymmeniä seuran valtuuskunta oli valinnut johtokunnan jäsenet keskusliikkeiden ehdollepanon perusteella, mikä seurauksena johtokunta oli ollut liikkeenjohto- ja tuottajajärjestötaustainen. Se taas oli varmistanut, ettei seura häiritsisi kumpaankaan tahoa. Keväällä 1992 Haaviston johdollaan toiminut työryhmä ehdotti, että seuran johtokuntaan valittaisi sekä liikkeenjohtoa että osuuskuntien luottamusjohtoa.

Syksyllä 1992 Pellervon johtokuntaan valittiinkin mm. Munakunnan hallintoneuvoston puheenjohtaja Aulis Mattila, Itikka-Lihapolarin hallituksen puheenjohtaja Reino Penttilä ja Valion hallituksen puheenjohtaja Jarno Mäki, josta tuli seuran johtokunnan puheenjohtaja kevään 1993 valtuuskunnan kokouksessa. Jarno Mäki teki sitten muun johtokunnan ja seuran toimitusjohtaja Samuli Skurnikin tavoin urheaa ja uraa uurtavaa työtä pellervolaisen osuustoiminnan auttamiseksi EU -jäsenyyden murroksessa – ja koki sitten juuri uudistajan uran. (kuva oikealla)

Liha-alalla rakenteelliset ratkaisut oli tehty jo keväällä 1991. Silloin osuuskunnat ja niiden yritykset olivat tosiasiallisesti itsenäistyneet oman luottamusjohdon ohjaukseen ja niiden kehitystyö jatkui tavoitteena selviäminen tulevassa avoimessa kilpailuympäristössä. Pellervon tehtäväksi jäi tämän prosessin tukeminen. Myös Metsäliitossa oli alkanut murros, jossa punnittiin sekä osuustoiminnallisen eli metsänomistajien päätösvallan mukaisen hallintomallin että koko Metsäliiton elinvoima - päätyen lopulta kummankin selviämiseen ja lopulta nykyiseen kokoistukseen.

Maitoalalla rakenteellinen muutosprosessi oli kiivaimmillaan vuonna 1993, mutta sen toteutus uhkasi myöhästyä vuoden 1995 alkuun ennakoidun EU -jäsenyyden kannalta. Siihen tarvittiin MTK:n kanssa kiivas kamppailu maito-osuuskuntien Maitovaltuuskunnan perustamiseksi, joka lopulta päättyi lopulta sekä osuuskuntien että MTK:n ja siis käytännössä suomalaisten maidontuottajien voittoon.

Lopulta koko uudistusprosessin käynnistänyttä Heikki Haavistoa seurannut uusi MTK:n johto eli Esa Härmälä oli helpottunut, kun Ranskan tuottajajärjestön FNSEA:n toimitusjohtaja Yives Salmon soitti marraskuussa 1996 ja sanoi, että herra Volanen, kun te olette käyneet ENA:n teidän tulisi ryhtyä Brysselissä Euroopan tuottajien ja heidän osuuskuntiensa järjestön COPA-COGECA:n pääsihteeriksi (kuva alla). Olin juuri syönyt lounaan Heikki Haaviston kanssa ja kysyin hänen mielipidettään. Haavisto vastasi ehdokkuuden olevan suuri kunnia, mutta ei siihen tehtävään suomalaista valita. Lopulta käynti Brysselissä auttoi asiaa.

Kuvat, Mauno-Markus Karjalainen