Suomen nuorison kylmä sota ja amerikkalaisen
Vauhtia USA:sta Keskustanuorten johtoon
Helsinki, kylmän sodan etulinja
Kuten vuosien 1964-1970 muistamisessa tulee esille, kylmän sodan aikana Helsinki oli kaikkien suurvaltojen etulinjaa, ja se tuntui myös opiskelija- ja nuorisopolitiikassa. Neuvostoliiton lisäksi asiaansa ajoivat myös Yhdysvallat, Englanti ja Saksa.
Lisäksi Suomessa pidettiin vuonna 1972 ETYK:iä edeltävä nuorisokonferenssi, johon osallistuivat kaikkien ETYK -maiden nuorisojärjestöt. Se merkitsi sekä eri maiden lähetystöjen informointia että jatkuvia matkoja ympäri Eurooppaa.
Helsingissä opiskelija-aktiivien seassa oli myös Supon tiedustelijoita. Kun aikanaan menin ensimmäistä kertaa pääministerin valtiosihteerinä vierailemaan Supoon, tilaisuudessa oli jotenkin tutulta vaikuttanut varttuneempi tarkastaja. Katsottuani hetken, hän vastasi "Joo tuttuja ollaan, vierekkäisissä pöydissä istuttiin."
Yhdysvaltojen nuorisotyö Suomessa oli voimavaroiltaan Neuvostoliittoon verrattavaa. Koululaisten AFS -vaihto-ohjelmien lisäksi oli yliopistojen ASLA-Fulbright, ja opiskelija-aktiiveille oli mm. lempinimeltään "pienempi CIA -stpendi" eli jokakeväinen viiden opiskelija-aktiivin kolmen viikon vierailu Yhdysvaltoihin. Sellainen sattui kohdalleni toukokuun alussa 1970 ylioppilaskuohunnan ollessa Yhdysvalloissa kuumimmillaan.
USA:n kampuksille keskelle kuohuntaa
Huhtikuun lopulla 1970 Yhdysvaltojen Helsingin tiedotuskeskuksen toimihenkilö ehdotti kolmen viikon matkaa tutustumaan amerikkalaisiin yliopistoihin ja opiskelijoihin yhdessä Pekka Puskan, Seppo Naumasen, Mauno Harmon ja Seppo. J. Niemisen kanssa. Päivämäärä sopi juuri ja juuri väliin, jonka muodosti KOL:n liittokokous, jossa piti erottaa sen yleisdemokraattinen johtokunta ja NKL:n liittokokous, jossa olisin ehdokkaana järjestön puheenjohtajaksi.
Ajan oloissa kaikki eivät pitäneet Yhdysvaltojen matkaa suosituksena NKL:n puheenjohtajaksi, mutta tutustuminen maan tilanteeseen avartaisi näköalaa myös kotimaan kamppailuihin. Niinpä saimme eteemme Yhdysvaltojen kartan, ja merkitsimme siihen reitin Helsinki - New York - Boston - Seatle - San Fransisco - Des Moines - Washington - Helsinki.
Saapuessamme New Yorkiin luimme ensimmäiseksi New York Timesistä uutisen edellisen päivän Kent State yliopiston tragediasta, jossa kansalliskaarti ampui neljä ja haavoitti yhdeksää Vietnamin sotaa vastustanutta mielenosoittajaa. New Yorkissa kävimme Columbia yliopistossa, jossa juuri oli räjäytetty sen tunnus Alma Mater patsas ja kampuksella oli runsaasti aseellista poliisivoimaa.
Matkalla lentokentältä hotelliin näimme heti runsaasti rakennustelineillä liehuvia tähtilipuja vierellään julisteita: "Love it or leave it." Ne olivat työmiesten viesti Vietnamin sotaa vastustaneille opiskelijoille. Ensivaikutelma oli sekä outo että oikea. Yhdysvaltojen ulkoministeriö vei meidät ympäri maata paikkoihin, joissa varmasti näkisimme opiskelijoiden tuolloisen kriittisen aktivismin.
Ensimmäisenä päivänä vierailimme Nuorison kansainvälisen YK liikkeen toimistossa. Olimme vähä etuajassa ja rupattelimme hetken aulassa järjestön toimihenkilöiden kanssa. Pääsihteerin tultua hän esitteli meidät väelleen "suomalaisina opiskelijajohtajina". Seurasi hiljaisuus, jonka katkaisi huudahdus: "Hyvä Jumala oletteko te opiskelijoita, vaikka näytätte aivan normaaleilta."
YK:ssa Max Jakobson tarjosi meille lounaan. Se oli pikakurssi kansainväliseen tilanteeseen, johon mahtui meitä hieman järkyttäen kaskuja Urho Kekkosesta.
New Yorkista matka jatkui Bostoniin tutustumaan MIT:iin ja Harvardiin. Pihoilla oli free speech- ja käytävillä sit in- tilaisuuksia. Korvissa tuntui itämainen musiikki ja nenässä marihuanan tuoksu.
Seatlessa meno oli rauhallisempaa, mutta opeiskelija-asuntojen ikkunat olivat täynnä ulos näkyviä julkilausumia. Niistä jäi mieleen suurin: "I really don't know!"
San Fransiscossa vuorossa oli Stanfordin yliopisto, jonka nurmikoilla oli runsaasti Vietnamin sodan vastaisia puhetilaisuuksia. Tapasimme myös professori Jaakko Hintikan. Hän kommentoi vilkasta menoa sanomalla maan tapana olevan yliopistojen nuorten opettajien johtamat kapinoinnit vanhempia vastaan määräajoin avautuvien professuurien toivossa.
Pyysin isänniltä saada tavata kriittistä filosofian opettajaa, ja minut ohjattiinkin tapaamaan nuorehkoa apulaisprofessoria, jonka työhuoneen seinällä oli aito sirppi ja vasara aidossa asennossa. Hän oli sen verran vastakohta kaikelle muulle näkemällemme, että aloin puhua säästä.
Des Moinesin pienehkö High School oli kuin keidas suurten yliopistojen keskellä, eikä Washingtonin keskialueella ollut yliopistoja.
Maan pääkaupungin nähtävyyksien keskellä vedimme henkeä ja rauhoituimme kohti kotimatkaa.
Kotona Helsingissä stalisteiksi heränneet marssivat Vietnamin sotaa vastaan rivistöissä päällään siniset DDR:n "Vapaan Saksan Nuorison" paidat. He toimisivat vasta kun keskuskomitea olisi päättänyt vallankumouksen subjektiivisten edellytysten yhtyneen objektiivisiin.
Aivan selvästi länsi oli länsi ja itä oli itä. Ja jos vielä olisi pitänyt tehdä valinta se olisi yhä ollut Suomi. Niissä tunnelmissa aloin valmistella Nuoren Kesksustan Liiton liittokokoukseen puhetta itsenäisestä alkiolais-kekkoslaisesta politiikasta, Vihreästä aallosta ja desentralismista. Sitä jatkui sitten neljä vuotta.
Kesällä 1975 palasin nuoren perheen kanssa Yhdysvaltoihin Bostoniin ASLA-Fulbright stipendiaattina, kaksi kuukautta Saigonin kukistumisen jälkeen ja kaksi viikkoa ennen Helsingin ETYK -koferenssia. Pohdin ennalta, miltä siellä nyt näyttäisi, ja yllätyin. Kuin taakka olisi pudonnut harteilta, ja näytti kuin tulevaisuus olisi näyttänyt kaikista valoisalta.