.

Teknologia ja käytännöllinen järki – unohdettu osa Suomen ja Euroopan historiaa

1. Martin Wetzerin hienomekaaninen konepaja – 2. Euroopan alku ja käytännöllinen järki – 3. Eadem Roma diversis heredibus – 4. Euroopan uusi aika, uusi metodi ja teknologia – 5. Suomen teknologia eurooppalaisen kehityksen kärkeen – 6. Martin Wetzerin teknologinen perintö itsenäisessä Suomessa 7. Myöhäismoderni maailma ja Suomi

1. Martin Wetzerin hienomekaaninen konepaja

Syyskuun lopulla 2022 Suomessa muistettiin Senaatin talon eli nykyisen valtioneuvoston linnan käyttöönottoa 200 vuotta sitten. Se kertoi, miten autonomian ajan alun ”Turun realistit”, onnistuivat saamaan Suomelle poliittisen aseman ja oman keskushallinnon.

Vähemmän tunnetaan, miten heidän poikansa laittoivat liikkeelle pienen ja köyhän maan talouden nykyaikaistamisen ja nousun. Siitä kertoo Suomen Teknillisten Tieteiden Akatemian näyttely Espoon Kello- ja korumuseo Kruunussa (Ahertajantie 3) otsikkonaan ”Jonkun täytyy olla ensimmäinen – mekaanisen koulutuksen alku Suomessa”.

Näyttely tuo julkisuuteen 4. marraskuuta 1842 toimintansa aloittaneen Helsingin Hienomekaanisen instituutin ensimmäisen johtajan Martin Wetzerin työn Suomen teknologiateollisuuden ja -koulutuksen aloittajana. Samalla se avaa näköalan myös koko Euroopan teknologian ja käytännöllisen järjen historiaan.  

Teknologia on modernin maailman ydintä, mutta modernit monistiset tieteenteoriat kuten looginen positivismi ja kriittinen realismi rajaavat ulkopuolelleen ihmisen käytännölliseen järjen eli vapaan tavoitteiden ja keinojen muodostamisen sekä niitä toteuttavan toiminnan. Monismi tulee kreikan sanasta monos eli yksin ja nimeää tieteenteoreettisia suuntauksia, jotka rajaavat tiedon vain luonnontieteellisellä menetelmällä saatuihin tuloksiin.  

Ihminen on kuitenkin tuhansia vuosia kehittänyt maanviljelijänä, käsityöläisenä, rakentajana tai sotilaana käytännöllistä tekhnetä eli taitoa vastata erilaisin keinoin ja välinein arkielämän ja yhteiskunnan tarpeisiin, ja luonnontieteellinen tieto sen yhtenä mahdollisena osana on verrattain uusi ja samalla yhä tärkeämpi ilmiö.

Kysymys tekhnen, theorian ja pshyken suhteesta on kulkenut läpi Euroopan ja Suomen historian, ja sen tunteminen auttaa ymmärtämään alkanutta myöhäismodernia aikaa ja Suomen paikkaa siinä.

(Seuraava osa: 2. Euroopan alku ja käytännöllinen järki) 

2. Euroopan alku ja käytännöllinen järki

Käytäntöä on ollut aina, ja sen tiedollisten perusteiden hahmottaminen oli Kreikan klassisen ajan eli 400-luvun e.Kr. kreikkalaisten ajattelun ydintä. Tuolloin koko maapallolla elettiin kautta, jota on alettu kutsua Karl Jaspersin termillä die Achsenzeit ja Axial Age eli käänteen aika. Se tarkoittaa vuosien 800-200 eKr. välistä jaksoa, jolloin koko maapallolla nousivat nykyäänkin tunnistettavat sivilisaatiot: konfutselaisuus, hindulaisuus, shintolaisuus, buddhalaisuus, klassinen Kreikka ja Israelin suuret profeetat – sekä pian myös Rooma, joka jatkossa jakautui Länsi-Roomaan ja Eurooppaan sekä Bysanttiin, sen vallanneeseen Islamiin ja sitä seuranneeseen Venäjään.

Aikaisemmin oli hallittu suuntaamalla alkukantaiset kiistat ja kiihkot johonkin ihmis- tai eläinuhriin ja tekemällä siitä uskonnollinen kultti. Nyt läpi ihmiskunnan toteutui uusi innovaatio julistaa hallitsija tavalla tai toisella jumalaksi tai jumalan edustajaksi maan päällä. Euraasian länsipäässä, Välimeren rannikoilla tapahtui kuitenkin myös jotakin erikoista.

Sattumoisin 1970-1990 luvuilla suomalaiset filosofit G.H. von Wright, Jaakko Hintikka sekä Simo Knuuttila tekivät ajan kansainvälisessä kärjessä olevaa tutkimusta Euroopan klassisen ja myöhäiskeskiajan käytännöllistä toimintaa koskevasta ajattelusta. Cambridgen Ludwig Wittgenstein piirissä uudelleen löydettyä toiminnan intentionaalisuutta tulkiten von Wright tunnisti eurooppalaisen tieteen teorian kaksi suuntausta, klassiselta ajalta periytyneen tavoitteellis-käytännöllisen eli ”aristotelisen” sekä uudemman empiiris-kausaalisen eli ”galileisen”.

Aristoteleen mukaan tavoitteita ja keinoja yhdistävä käytännöllinen päättely, praktinen syllogismi, johtaa tekoon (praxis) tai tuotantoon (poiesis). Aristoteles analysoi praktista syllogismia erityisesti Nikomakhoksen etiikassaan. Hänen Poetiikkansa eli runousopin mukaan kultista kehitetty näyttämön draama kuvaa toimintaa, ja hänen luonnontieteensä perustui teleologiseen selitykseen.

G.H. von Wrightin vuoden 1971 Explanation and Understanding tutki Aristoteleen praktista syllogismia ja onko sen premissien – eli tavoitteen sekä keinon – ja niitä seuraavan teon välillä kausaalinen vai looginen yhteys. Jaakko Hintikka puolestaan osoitti, että laajemminkin antiikin maailman ”tekijän tiedossa” puuttui ajatus samanaikaisista vaihtoehtoisista mahdollisuuksista. Aristoteles sanoo saman asian argumentoimalla, että kun praktisen syllogismin tietty tavoite ja keino aktualisoituvat ihmisen mielessä, hän toimi ”heti” niiden mukaisesti.

Vastaavasti Aristoteleen Poetiikan eli runousopin mukaan draamassa kuten Sofokleen Oidipuksessa tragediaan johtavan teon traaginen virhe eli ”hamartia” johtuu väärästä tiedosta eikä väärästä valinnasta vaihtoehtojen välillä. Aristoteleen Poetiikasta tuli moderniin aikaan asti valtavirran oppi tulkita ja arvioida taidetta osana sen esittämää tai siihen liittyvää toimintaa, jota samalla arvioitiin kehityksenä kohti täydellistä Platonin ideaa tai Aristoteleen ”telosta” eli kohti täydellistä oikeaa ja kaunista muotoa. Aristoteles jopa sanoi, että runous ja draama olivat hänen aikanaan saavuttaneet täydellisen muotonsa. Näin taiteessa ja sen arvioinnissa oikea ja kaunis liittyivät yhteen – eli modernilta kannalta etiikka ja estetiikka.

Keskeinen osa G.H. von Wrigtin myöhempää, painotuksiltaan vaihdellutta työtä oli toiminnan galileisen eli kausaalisen ja aristotelisen eli teleologisen selityksen suhteen tutkimusta ja myös pyrkimystä sovittaa niitä yhteen. Jaakko Hintikka puolestaan ratkaisi samaa ongelmaa antamalla sille ”humanistisen” eli ihmismielen aktiivisuuteen perustuvan tulkinnan.

Hintikan mukaan klassisen ajan toimintaan tai tuotantoon johtava ”tekijän tieto” tai praktinen päättely kehittyy tekhneeksi eli osaamiseksi toimivan henkilön uutta luovan ”etsimisen ja löytämisen” tai ”analyysin ja synteesin” ajattelun tai logiikan avulla. Kyseessä on sama kuin geometriassa käytettävä ajattelun ”kysymisen ja vastaamisen” ja ”apupiirrustusten” menetelmä, jota nykyaikainen tutkija hänen mukaansa käyttää muodostaessaan hypoteesin verifioitavaksi eli todennettavaksi tieteellisessä kokeessa. Hypoteesin, joka todennettuna voi muodostaa osan mutta vain osan praktista päättelyä eli keinoa kuvaan premissin tai sen elementin – kuten nykyään tapahtuu modernissa teknologiassa.

Professori Simo Knuuttila puolestaan tutki väitöskirjaansa varten antiikin ja keskiajan keskeisten filosofien teokset erityisesti toiminnan analyysin kannalta. Hän tunnisti von Wrightin ja Hintikan havainnon klassisen ajan ajattelun vaihtoehdottomuudesta tekijän tiedon eli tavoitteen ja keinon aktualisoiduttua ihmismielessä sekä sen kritiikkinä myöhäiskeskiajalla esiin nousseen ajattelun, jossa siirryttiin vaihtoehtojen runsauteen eli ”runsauden periaatteeseen”.

Vaikka Knuuttila tuossa vaiheessa näyttää ohittaneen vähällä heti 400-luvun Länsi-Rooman sortumisen jälkeen eurooppalaisten kielten ja samalla psyykeiden sivistämisen eli muokkauksen aloittaneen Augustinuksen teologian, hän vuoden 2004 kokoavassa tutkimuksessaan Emotions and Ancient and Medieval Philosophy tunnisti Augustinuksen länsimaiseen ajatteluun vakiinnuttaneen, useita vaihtoehtoja merkitsevän ihmisen tahdon ”voluntas”.

Vastaavasti eurooppalaiseen sivilisaation ytimeen tuli – geometrian tavoin – mahdollisuus, että käytännölliseen ongelmaan on useita mahdollisia ratkaisuja, mikä taas avasi muista suurista sivilisaatioista poiketen tien useisiin saman eurooppalaisen sivilisaation erityisiin muotoihin sekä politiikassa että taloudessa ja teknologiassa.

Samalla myös antiikin tiedon puutteesta johtuva ”hamartia” eli traaginen virhe sai Augustinuksen teologiassa uuden merkityksen hyveiden puutteessa tehdystä moraalisesti väärästä valinnasta eli synnistä – ja vastaavasti kristillinen kirkko sai tehtäväkseen sivistää ihmiset vakaaseen hyveiden (sophia-viisaus, dikaiosyne-oikea, sophrosyne-maltillisuus/kohtuulisuus, andreia-urheus, agape-hyväntahtoisuus) ohjaamaan käytännöllisen järjen käyttöön.

Kun nykyään puhutaan hyveistä, niiden usein ajatellaan antavan ohjeita tehdä tai olla tekemättä jotakin tiettyä asiaa. Niiden alkuperäinen klassinen ja myös Augustinuksen kristillisyyteen periytynyt merkitys kuitenkin on tukea vakaata käytännöllistä järkeä niin, että se toimii käytännöllisen viisaasti (fronēsis) hyvä elämän kokonaisuuden, eudaimonian, saavuttamiseksi.

(Seuraava osa: 3. Eaedem Roma diversis heredibus - Sama Rooma eri perillisiä)

3. Eaedem Roma diversis heredibus - Sama Rooma eri perilliset

Jo Rooman tasavallan lopulla 100-luvulla e.Kr. roomalaiset olivat omaksuneet kreikkalaisilta Platonin oppilaan Isokrateen paideia eli roomalaisittain ”Septem artes liberales” koulutuksen, jonka Cicero kehitti ihmisyyden täydellistymiseen tähtääväksi humanitas -koulutusohjelmaksi johtamaan hyveelliseen käytännöllisen järjen käyttöön. Augustuksen tultua keisariksi 27 e.Kr. hänen keisariutensa tueksi kehitettiin puolestaan Platonin Timaiosta seuraava ideologia, jonka mukaan hallitsija toimii universumin ”makrokosmoksen” rationaalin oikean järjestyksen toteuttajana maan päällä eli ”mikrokosmoksessa”.

Kreikkalaisten ja roomalaisten oppineiden pohtiessa itse toteuttamiaan ja ympärillään näkemiään toiminnan perusteita ihmismielessä Kreikan ja Rooman laaja kansa, käsityöläiset ja maanviljelijät käyttivät parhaansa mukaan käytännöllistä järkeään arjen tarpeiden toteuttamiseen. Niin tekivät myös Ateenan ja Rooman imperiumin mahtia toteuttaneet ja ilmentäneet eri ammattien harjoittajat kehittäessään teknologista osaamista tekhne logos mm. aikaa mittaavien kronometrien valmistamisessa tai suurisuuntaisessa rakentamisessa ja legioonien sotakoneissa.

Vuonna 395 Rooma jaettiin kahteen osaan, jotka alkoivat etääntyä omille teilleen.

Itä-Rooma

Konstantinopoliin pääkaupungin Roomasta Bysanteioniin siirtänyt keisari Konstantinus (306–337) muokkasi perinteistä Augustuksen oppia tulemalla ”maailman herrana” kristillisen Jumalan edustajaksi maan päällä.

Platonin Ateenan Akatemia oppineet seuraajineen laittoivat vastaan kristinuskolle häiriten samalla keisarillista hallintoa vaikuttaessaan myös sen tarvitsemien käytännön oppineiden koulutukseen. Niinpä keisari Justinianus lakkautti Akatemian ja ilmeisesti muut vastaavat oppilaitokset alkaen vuodesta 529. Monet Platonia seuranneet filosofit siirtyivät itään tukemaan kolminaisuuden kieltänyttä nestorilaista kirkkoa ja osa aina Persiaan asti valmistamaan pohjaa Islamille.

Ottomaanien valloitettua Konstantinopolin vuonna 1453 itäinen oppi keisarista siirtyi vuonna 1547 Konstantinopolin patriarkan suorittamana Iivana IV:n kruunauksena Venäjän keisarin opiksi: ”Tee kaikki pakanakansat hänen alamaisikseen” – mikä sitten jatkui maaliskuuhun 1917 asti. Samaan aikaan myös läntisellä Habsburg -keisarilla oli vastaava oppi, jota reformaatio ja uusi metodi juuri tuolloin haastoivat voitokkaasti.

Tämän Augustuksen Roomasta perityn opin rinnalla sekä idän että lännen keisarilla oli samanlainen vaakuna eli kaksipäinen roomalainen kotka, joka on nykypäiviin jatkanut sellaisenaan tauon jälkeen lentoaan Venäjän vaakunassa ja yksipäisenä Saksan sekä Yhdysvaltojen vaakunoissa.

Periaatteessa sama yli-inhimillisen keisarillisen vallan idea toimi Venäjällä vielä 1917 jälkeenkin, kun Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitea edusti Karl Marxin opin mukaista universaalista ihmisen lajiolemusta (das Gattungswesen) – ja perinnettä yrittää nykyään jatkaa patriarkka Kirill sovittamalla sitä presidentti Putinin tueksi.

Mainittakoon tässä professori Simo Knuuttilan havainto, että läpi Venäjän keisarillisen ajan teologian kulkenut Aristoteleen praktisen syllogismin premissien ja toiminnan välttämätön yhteys toteutui vielä neuvostoajan psykologiassa niin, että puolueen keskuskomitean tietämän ihmisen lajiolemuksen eli historian ainoan oikean teloksen-päämäärän ja tieteellisen tiedon yhdistämisestä tuli välttämättä seurata puolueen edellyttämää toimintaa. Jos niin ei tapahtunut, muodostui edellytys sulkea toisinajattelija sairaalaan.

Länsi-Rooma

Länsi-Rooma romahti vuonna 476. Justinianuksen päätäs lakkauttaa platonistinen akatemia ja muita vastaavia kouluja ehti vaikuttaa koko vanhan Rooman alueella, ja myös lännessä siitä seurasi korkeimman oppineisuuden keskittyminen luostareihin. Augustuksen ja Konstantinuksen idea keisarista makrokosmoksen ja Jumalan edustajana maan päällä otettiin käyttöön myös Euroopassa, kun paavi Leo III joulupäivänä 800 kruunasi keisariksi Kaarle Suuren. Tämän läntisen keisariuden lopetti ensin Napoleon 1806 ja lopulta ensimmäinen maailmansota 1918.

Seuranneina vuosisatoina eurooppalaisen ihmisen psyyken järkeä, tunnetta ja tahtoa sivistivät kolmiyhteiseksi oikeaan asentoon (dikaion, iustus facere, justified, vanhurskas) Augustinuksen teologiaan nojannut kirkko ja sen palvelukseensa ottama, Varron muokkaama Ciceron humanitas kasvatus. Vanhan Rooman alueellakin riitti töitä, mutta sen pohjoispuolella olleiden barbaareiden keskuudessa paljon enemmän.

Kolminaisuutta koskeva suuri filioque kiista jakoi lopullisesti lännen ja idän kirkot vuonna 1054. Sen jälkeen Eurooppaan alkoi 1100-luvulla syntyä yliopistoja, jotka täydensivät luostareiden oppineisuutta ristiretkillä uudelleen löydetyillä Platonin ja Aristoteleen teoksilla. Käytäntöön suuntautunutta korkeinta opetusta tarvittiin mm. oikeus- sekä lääketieteessä, mutta esimerkiksi keskiajan gotiikan kirkkojen rakennustekniikka tai maatalouden kolmivuoroviljely, tehokkaampi aura ja vesimylly kehittyivät edelleen alan ammatin harjoittajien toimesta.

Tämän Euroopan kohtasivat ja toivat kotimaahan vuonna 1313 ensimmäiset Pariisiin yliopistoon ja sen jälkeen moniin muihin yliopistoihin menneet sadat suomalaiset. Eivätkä opit ja yhteydet menneet hukkaan myöskään teknisen osaamisen kohdalla, mistä kertovat mm. 1400-luvun lopulle Suomessa valmiiksi saadut 104 kivikirkkoa.

Läpi kreikkalais-roomalaisen ajan akatemialla sekä eurooppalaisen keskiajan yliopistolla oli siis varsin kehittynyt analyysi käytännöllisen toiminnan käsiteellisistä perusteista ihmismielessä, mikä toteutti yleistä intressiä vakauttaa ihmisen psyyke toimimaan vakaan viisaasti, kuten mm. Tuomas Kempiläinen (1380-1471) opetti: ”Hyvä ja hurskas ihminen järjestää ensin mielessään asiat, joita hänen on tehtävä, ei pahan taipumuksen oikkujen mukaan, vaan oikean järjen mukaan.”

Samaan aikaan esimerkiksi maanmittauksen, rakentamisen, aseiden, merenkulun, maatalouden ja kuluttajaa palvelevien tavaroiden kuten kellojen tuotannon ammattitaito ja sen välineet kehittyivät käytännön kokeiluina mestari-kisälli-oppipoika mallisena toimintana eri alojen ammattikunnissa. Jatkossa ne puolestaan puolustivat asemaansa valtion alkaessa vauhdittaa ylimmässä tutkimuksessa ja koulutuksessa teknologista kehitystä.

4. Euroopan uusi aika, uusi metodi ja teknologia

Euroopan uuden ajan aloittivat 1500-luvulla reformaatio, renessanssi ja galileinen ”uusi metodi” eli katsomalla saatuun havaintoon ja rationaaliin päättelyyn perustuva luonnontiede. Reformaation ”yksin uskosta” merkitsi, ettei ihminen tarvitse itsensä ja Jumalan väliin tämän valtuuttamaa paavia tai keisaria, joten hänellä on oikeus ja velvollisuuskin toimia oman tuntonsa varassa. Uuteen metodiin perustava tieto taas sanoi, ettei paavin tai monarkin auktoriteetista ”Jumalan armosta” ole havaintoa eli empiiristä näyttöä ja sen antamaa oikeutusta.

René Descartes puolestaan avasi uutta aikaa soveltamalla järjen ja havainnon metodia ihmiseen. Tuloksena oli järjen, tunteen ja tahdon kolmiyhteisen psyyken lopettaminen sekä ihmisen jakaminen varmasti tajuttuun järkeen ja melko varmasti havaittuun ruumiiseen tunteineen. Sen jatkoksi valistus päätteli, että jokaisella ihmisellä on luonnon lahjana universaali hyväntahtoinen järki (Immanuel Kant) tai moraalinen aisti (David Hume). Siihen ei siis tarvittu sivistymisen historiaa.

Tästä alkoivat perinteisen klassisen-kristillisen sivistyksen tarpeellisuuden haastaminen sekä samalla keskenään kilpailevat vapaa järki tai vapaa tunteiden tyydytys eli hyöty eurooppalaisen valtion kehittämisen perustana. Reformaation ja valistuksen ensimmäisiä poliittisia seurauksia olivat Yhdysvaltojen vallankumous 1776 ja Ranskan vallankumous 1789.

Mutta samalla järkkyi myös koko keskiajan koulutusjärjestelmä. Mikä olisi perinteisen ihmisen vakaata psyykettä muodostavan teologisen ja humanistisen sivistyksen, uuden tieteen ja jatkuvasti käytännöllisistä tarpeista nousevan teknisen osaamisen suhde yliopistoissa?

Galileiset tieteet ja niiden mukainen loogis-empiirinen tiedonkäsitys (theori’a, katseella havaitseminen) alkoivat yliopistoissa sekä edetä että muokata perinteisen sivistyksen sisältöä. Tätä kamppailua käytiin myös vuonna 1640 perustetussa Turun akatemiassa. Kun esimerkiksi Pehr Klamille vuonna 1747 perustettiin luonnonhistorian ja talousopin professuuri, se rahoitettiin lakkauttamalla poetiikan professuuri.

Jatkossa yliopistojen perinteiset humanitas -tiedekunnat ja uuden metodin luonnontieteelliset tiedekunnat kuitenkin liittoutuivat yhdessä vastustamaan käytännöllisen teknologian ja sitä hyödyntävän taloudellisen osaamisen pääsyä yliopistoon.

Tultaessa 1700-luvulle eri alojen ammattikuntien keskuudessa omia teitään kumuloitunut tekninen osaaminen ja tuotanto oli lisääntynyt niin paljon, että se oli yhä keskeisempi osa valtioiden voimaa ja menestystä rauhan ja sodan aikana. Kun yliopistot olivat vastahakoisia vastaamaan tähän tarpeeseen, valtio ja talouselämä ohittivat ne.

Ranskassa alettiin jo 1700-luvun lopulla kehittää perinteisen aateliston suosiman yliopiston rinnalle tai paremminkin yläpuolelle ”grandes écoles” järjestelmää, kuten l'École polytechnique. Saksassa Berliiniin yliopiston rinnalle perustettiin Berliinin Teknillinen korkeakoulu. Yhdysvalloissa kehittyi runsaasti käytäntöön suuntautuneita yliopistoja ja yliopistojen kouluja vastaamaan yritysten ja valtion käytännön tarpeisiin. Englannissa aateliston suosimat klassiset Oxford ja Cambridge puolustautuivat hyvin, mutta niidenkin rinnalle perustettiin nousevan uusrikkaan Wigh-liberaalin keskiluokan teknisiä ja taloudellisia korkeakouluja.

Perinteisten tiede-sivistys yliopistojen ja uusien käytännöllisten oppilaitosten törmäyksessä oli osaksi kysymys saavutettujen sosiaalisten ja taloudellisten asemien puolustamisesta uusia nousevia käytännöllisisä tieteitä ja yhteiskunnallisia ryhmiä vastaan. Lisäksi luonnontieteen merkittävä rooli teknologiassa on suhteellisen uusi ilmiö. Esimerkiksi Suomessa tieteen ja teknologian suhde alkoi teknologian antamasta tuesta luonnontieteelle valmistamalla sille tutkimuksen tarvitsemia instrumentteja.

Peremmiltään teknologian ja luonnontieteen suhteen ongelma on kuitenkin se, että luonnontieteellinen metodi etsii ja löytää maailmassa muuttumattomia kausaalisia lainalaisuuksia olettaen kaiken todellisuuden olevan ontologialtaan samanlainen kuin fyysinen luonto. Käytännölliseen järkeen perustuva teknologia taas muodostaa ihmisen mielessä uusia tavoitteita ja keinoja sekä toimintaa, joka muuttaa hänen fyysistä, biologista ja inhimillistä maailmaansa. Siihen luonnontieteellisen metodin verifioima kausaalinen teoria – jos a niin b – sijoittuu yhtenä osana praktisen syllogismin keinoa kuvaavassa premississä tietystä ihmisen teon aikaansaamasta asiantilasta a kausaalisesti seuraavaksi asiantilan b kuvaukseksi.

Vastaavasti teknologinen käytäntö perustuu voluntaristiseen eli useita vaihtoehtoja sisältävään käytännölliseen vaihtoehtojen järkeilyyn, kokeiluun ja toimintaan johtavaan päättelyyn, jota ei voi palauttaa sen tekijän sisäisiin tai ulkoisen ympäristön kausaalisiin edellä käyviin syihin ja niiden muuttumattomiin lainalaisuuksiin – yksinkertaisesti siitä syystä, että jos ihminen ajattelisi ja toimisi vain osana sisäisiä ja ulkoisia universaaleja kausaalisia lainalaisuuksia eli syy-seuraus ketjuja ei niistä poikkeaminen käytännöllisen järjen avulla olisi mahdollista.

5. Suomen teknologia eurooppalaisen kehityksen kärkeen

Autonomisen Suomen kehitys 1800-luvulla on mielenkiintoinen esimerkki ihmisen psyykettä muodostavan ja vakauttavan sivistyksen, luonnontieteen sekä käytännön ylimmän tutkimuksen ja koulutuksen suhteen järjestämisestä.

Autonominen Suomen suuriruhtinaskunta syntyi vuonna 1809 teknologisen koulutuksen ja kehityksen nousun ollessa muualla Euroopassa alkuvaiheessa. Suomen poliittisen aseman ja keskushallinnon neuvotelleiden ja toteuttaneiden Turun realistien pojat ministerivaltiosihteeri Aleksander Armfelt, luonnontieteilijä ja Viipurin hovioikeuden presidentti Carl Gustaf Mannerheim, Senaatin Manufaktuuritoimikunnan puheenjohtaja Lars Gabriel von Haartman sekä Lauantaiseuran perustajajäsen Johan Jacob Nervander ponnistelivat vuosia nykyaikaisen teknisen tuotannon ja koulutuksen aloittamiseksi Suomessa. Heidän ensimmäisenä tavoitteenaan oli aloittaa yliopiston luonnontieteellistä tutkimusta palvelevien instrumenttien valmistus. Ongelmana oli kuitenkin sekä alkeiskoulutettujen oppilaiden että pätevien opettajien puute.

Viimein 4. marraskuuta 1842 aloitti toimintansa Helsingin Mekaaninen Instituutti baijerilaisen Martin Wetzerin johdolla. Hän oli kotoisin kelloja rakentavan Sveitsin rajalta Pfrontenista, ja hän oli saanut mekaanikon koulutuksen Münchenissä. Sieltä hänet rekrytoi aikansa tähtitieteen kansainvälisessä kärjessä olleeseen Pulkovan observatorioon tarttolainen professori Wilhelm von Struve, ja Wetzerin ura jatkui Helsinkiin.

Martin Wetzerin hienomekaaninen konepaja oli näin alusta alkaen aikansa teknologisen kehityksen kärjessä kuten myös mm. yliopiston tähtitiede, jolle se valmisti instrumentteja. Wetzerin konepaja valmisti vähitellen yhä enemmän instrumentteja muillekin yliopiston laitoksille sekä pian myös majakka- ja luotsilaitokselle, Suomen kaartille, hallinnolle ja Helsingin kaupungille.

Kun Helsingissä aloitti nykyisen Stockmanin tavaratalon vieressä olevassa Litoniuksen talossa tammikuussa 1849 Teknillinen reaalikoulu, Wetzeristä tuli sen ensimmäinen mekaniikan opettaja. Aikakauden kansainvälistä kärkeä edusti mm. Wetzerin ja yliopiston fysiikan professorin Selim Lemströmin yhteistyönä syntynyt Suomen ensimmäinen sähkövalo marraskuussa 1877 – kaksi vuotta aikaisemmin kuin Thomas Edison esitteli oman hehkulamppunsa Yhdysvalloissa. Vaikka tekninen koulutus ei Suomessakaan kotiutunut tiede-sivistysyliopistoon, yhteistyö oli aluksi varsin läheistä.

Toinen suomalainen erityspiirre oli vuosisadan aatteellisen ja poliittisen johtajan J.V. Snellmanin käsitys ”sivistysyliopistosta”, joka poikkesi vuonna 1810 Wilhelm von Humboldtin johdolla perustetusta Berliinin yliopistosta. Humboldtin ohjelmana oli ”Bildung durch Wissenschaft” – eli ”sivistys tieteen avulla”. Sen mukaan yliopiston tehtävä on etsiä ja tarjota objektiivista tietoa, puhdasta tiedettä tieteen vuoksi, mikä johtaa ilman ulkoisia päämääriä olevaan maailmankansalaisen ”henkilökohtaiseen sivistykseen”.

Snellman aloitti opintonsa J.L. Runebergin ja Elias Lönnrotin kanssa Turun akatemiassa syksyllä 1822. Törmättyään aikansa valtiovaltaan hän julkaisi tosiasiallisessa maanpaossa Tukholmassa vuonna 1840 Helsingissä kielletyn luentonsa Akateemisesta opiskelusta, Om det Akademiska Studium. Sen mukaan ”… yliopisto on laitos, jossa ajatteleva ja tahtova subjekti kasvatetaan tietoon ja siveellisyyteen, itsetietoisuuden ja perinteen yhteen sovittamiseen.”

Vuoden 1840 aikana Tübingenissä kirjoitetun Persoonallisuuden idean mukaan ”… sivistyksen toimintana henki vasta asettaa vapautensa, ...asian luontoon näyttää kuuluvan, että sivistyksen käsite rajoitetaan hengen luonnollisuuden hävittämiseen.” ”Ihminen persoonallisuutena on oman luonnollisuutensa, ruumiillisuutensa ja siten myös luonnonvälttämättömyyden yläpuolella''.

Snellmanin mukaan luonnontiedettä ja teknologiaa tarvitaan maan talouden edistämiseksi, ja sivistys die Bildung irrottaa ihmisen luonnon välttämättömyydestä. Sivistys kehittää ihmisestä vapaan persoonan luonnontieteellisen tiedon viisaaseen käyttöön isänmaan hyväksi, isänmaan joka on yleisinhimillisen erityinen muoto. Tämä johti tunnetusti kansalliseen nousuun mutta myös valintatilanteisiin suhtautumisessa käytäntöön suuntautuvaan koulutukseen. Luonnontieteisiin suuntautui läheinen ystävä J.J. Nervander, joka heinäkuussa 1842 kirjoitti riemuiten Snellmanille: ”Kuule nyt ansioluetteloni… Lisäksi olen noin 2 000 ruplaa vuosipalkkaan tuottanut ulkomailta erinomaisen tähtitieteellisten ja fysikaalisten kojeiden valmistajan sekä perustanut täydellisesti varustetun mekaanisten laitteiden valmistamon…”

Puolan kapinan vuoteen 1863 mennessä Snellman oli saavuttanut aseman, jonka tuloksena olivat mm. valtiopäivät, suomenkielen aseman virallistaminen ja oma markka. Tohtori Panu Nykänen kiinnittää huomiota myös valtiopäivien kokoontumisen seurauksena tapahtuneeseen kaupunkien uutta taloutta edistävän ja teknologiaa tarvitsevan porvarissäädyn mobilisoitumiseen.

Snellman ehti aktiiviaikanaan myös jarrutella säästäväisyydellä perustellen teknologisen koulutuksen kehittämistä Suomessa, mutta 1880-luvun alussa hän tiivisti kaiken kokeneena vuosisadan suomalaisen teknologiapolitiikan: ”Suurissa kulttuurimaissa oli jo vuosisatojen kuluessa kehitetty maanviljelys, tehdasteollisuus ja kauppa korkealle, ennen kuin vasta viime aikoina on tunnettu tieteellisen opetuksen tarvetta henkilöiden kouluttamiseksi…. Meillä Suomessa on ensin perustettu teknologinen laitos, toivoen että teollisuus tulee jälkeenpäin…” Kuten tapahtuikin.

Nyt avoimena olevan (5.10.2022 - 8.1.2023) Espoon Kruunu museon ”Jonkun täytyy olla ensimmäinen” -näyttelyn osaltaan kertoma Suomen 1800 -luvun teknologisen koulutuksen kehittämisen historia on Teknillisen reaalikoulun ensimmäisen johtajan Anders Olivier Saelanin merkitystä korostava jännityskertomus. Siinä alan päättäväiset toimijat kamppailivat ja junailivat Wetzerin instituutin yhteydessä annetusta koulutuksesta alkaen saksalaisen mallin mukaisesti Teknillisestä reaalikoulusta ensin Polyteknilliseen kouluun ja sitten opistoon – aluksi läheisessä yhteistyössä yliopiston kanssa sekä sitä tukien ja lopulta siitä huolimatta. Vastuksia löytyi joka suunnalta, ja niitä voitettiin, kun ammattikuntalaitos lakkautettiin vuonna 1868 elinkeinovapaus säädettiin vuonna 1879.

Suomessa tunnetaan hyvin vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyn kiitosta saaneet Eliel Saarisen paviljonki ja Akseli Gallen Kallelan taideteokset mutta ei sitä, että Helsingin Polyteknillinen Opisto voitti samassa maailmannäyttelyssä kultamitalin maailman parhaana teknillisen alan oppilaitoksena.

Polyteknillinen opisto vahvistettiin vuonna 1908 Suomen Teknilliseksi Korkeakouluksi uusine rakennuksineen. Samoina vuosikymmeninä kamppailivat oman tiensä Veistokoulu Taideteolliseksi korkeakouluksi ja Helsingin Liikemiesten kauppaopisto Helsingin Kauppakorkeakouluksi.

6. Martin Wetzerin teknologinen perintö itsenäisessä Suomessa

Näin Suomessa oli itsenäisyyden alkaessa valmiina korkeimman opetuksen järjestelmä, jossa tiede-sivistysyliopiston rinnalla oli kolme käytäntöön suuntautunutta korkeakoulua. Sama rakenne jatkoi ja laajeni koko itsenäisyyden ensimmäisen vuosisadan, tukenaan Manufaktuurijohtokunnan ja sen perustaman Martin Wetzerin konepajan perilliset.

Itsenäistymisen jälkeen ensimmäinen yliopistouudistus oli Åbo Akademin perustaminen yksityisin varoin vuonna 1918 sekä Turun yliopiston perustaminen kaksi vuotta myöhemmin. Wetzerin instituutti jatkoi opetusministeriön alaisena Valtion hienomekaanisena konepajana johtajanaan virolaissyntyinen Viktor Priegnitz. Sodan aikana vuonna 1942 perustettiin Valtion Teknillinen Tutkimuslaitos VTT, jonka sisäiseksi katalysaattoriksi KTM:n toimistopäällikkö Uolevi Raade ja Teknillisen korkeakoulun professori Erkki Laurila järjestivät tämän Wetzerin konepajan perillisen. Sillä oli jälleen merkittävä osa maan teknisessä ja taloudellisessa nousussa Outokummun malmianalysaattoreista NASA:n tilaamiin satelliittien osiin. Konepaja yksityistettiin vuonna 2000, ja se toimii nykyään kansainvälisesti verkottuneena konepajayhtymä Metsi Group Oy:nä.

Akateemista vapautta puolustava tiede-sivistys yliopisto oli kaikissa vaiheissa pitänyt hyvin puolensa, ja vielä 1960 -luvulla myös valtiolla oli vaikeuksia saada se ottamaan huomioon muuttuvan yhteiskunnan uusia tarpeita. Kun esimerkiksi opetusministeri Johannes Virolainen halusi vastata maan lääkäripulaan lisäämällä opiskelijoita lääketieteellisessä tiedekunnassa, sen professori vastasi, ettei hän anna avainta. Valtio puolestaan vastasi yhteiskunnan, maakuntien ja suurten ikäluokkien käytännöllisiin tarpeisiin perustamalla sekä uusia monipuolisia yliopistoja että ammattikorkeakouluja.

Sisällöllisestikin sodan jälkeen Suomessa valtavirraksi tulleet monistiset positivismin-realismin suuntaukset puolustivat asemaansa. Kuten edellä todettiin, Suomessa oli 1970 ja 1980-luvuilla eurooppalaisen kärjen tutkimusta tieteen, käytännön ja sivistyksen suhteesta. Vuoden 1987 Tieteen päivillä Tieteen keskustoimikunnan puheenjohtajan Erik Allardt kuitenkin arvosteli voimakkaasti vuosisadan keskeistä käytännöllisen järjen tutkijaa G.H. von Wrightiä leimaamalla hänet teknologian vastustajaksi ja jopa liitämällä hänet ”autoritäärisiin käsityksiin” - sen sijaan että olisi alkanut dialogiin alullaan olleista ongelmista joista monien ratkaisuun tänään etsitään apua teknologiasta. Tähän vuosisadan lopun suomalaisen tiedeyliopiston itseymmärrykseen vaikuttivat ja sitä ilmensivät monet tekijät, jotka eivät kuulu tähän esitykseen.

Ajan kuvaan kuului, että vuoden 1991 mullistusten jälkeen Suomen talouden ja yhteiskunnan suojasi vielä suuremmalta kriisiltä pitkään perinteeseen perustuva teknologinen tutkimus, koulutus ja yritystoiminta eli tuolloin erityisesti Nokia Oy.

Näistä lähtökohdista tultiin 2000-luvulle ja vuoden 2010 suureen yliopistouudistukseen. Globalisaatio sekä huipputeknologian ja halvan työvoiman Kiina olivat etenemässä. Valtion johto pohti, kuinka hyvin varsin suuret tiede- ja korkeakoulupoliittiset panostukset vastasivat itse tieteen sekä yhteiskunnan ja yritysten tuleviin tarpeisiin.

Samaan aikaan yrityksiltä tuli poliittiselle johdolle sekä odotuksia uudistuksista että viestejä halusta itsekin auttaa suomalaisen kotipesän selviämistä. Myös 1800-luvulla toisistaan eriytyneiden, käytäntöön suuntautuneiden Teknillisen Korkeakoulun, Kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun johdot halusivat koota voimansa saman katon alle. Pääministeri Matti Vanhanen antoi tälle ja vastaaville rakenteellisille ratkaisuille poliittisen tuen lisäksi myös vahvan taloudellisen tuen. Hänen vastauksensa kriitikoille oli periaatteessa sama kuin aikanaan Polyteknisen opiston perustamista ajaneilla. Jos kotimaassa ei ole parasta teknologista tutkimusta sekä koulutusta, ja jos maan yritykset joutuvat etsimään sen muualta, ne jäävät sille tielle.

Vanhasen hallitusten aikana valtion talous oli ennen vuoden 2008 finanssikriisiä ylijäämäinen, ja se tarjosi mahdollisuuden Suomen oloissa historiallisen suureen investointiin. Näistä taustoista kehittyi uudistus, jossa samalla tuettiin yliopistoja avautumaan ympäristön tarpeisiin sekä parantamaan sisäisesti voimavarojen käyttöä määrittämällä rahoitukselle näiden tavoitteiden mukaiset kriteerit. Se aiheutti myös ongelmia ja kritiikkiä, mutta ensimmäisten arviointitutkimusten mukaan tavoitteita on saavutettu. On ilmeistä, että aikaisemmin tehty yliopistojen ylimmän hallinnon uudistus on auttanut ongelmien ratkaisua.  

Muuttuva maailma sekä valtion talouden aseman parantaminen tekivät myös mahdolliseksi kasvattaa merkittävästi yliopistojen kokonaisrahoitusta. Samalla uusi rahoitusjärjestelmä korosti, että tiede ja osaaminen ovat ratkaiseva kansallinen voimavara, mutta niiden tason referenssi on maailman parhaissa kollegoissa. Viime vuosisadan jälkipuoliskolla perustetut yliopistot olivatkin omaksuneet juuri tämä lähtökohdan. Samaan aikaan Manufaktuurijohtokunnan seuraaja eli työ- ja elinkeinoministeriö kehitti mittavia hankkeita suomalaisten yritysten innovaatioiden tukemiseen, ja myös kokonaisuutena maan tutkimus- ja kehittämistoimintaan käytetty rahoitus kasvoi merkittävästi. Seuraavalla vuosikymmenellä suunta kuitenkin muuttui.

7. Myöhäismodernin maailman teknologia ja Suomi

Arkeologit osoittavat ihmisen käyttäneen vähitellen oppivaa käytännöllistä järkeään tekhnetä niin kauan kuin hän on ollut olemassa. Vuosina 800-200 e.Kr. muodostuivat maapallolla nykyäänkin vaikuttavat sivilisaatiot, joissa siirryttiin uhrikulttien yhteiskunnista yli-inhimillisesti perusteltujen hallitsijoiden ”autoritäärisiin” valtakuntiin – samalla kun niiden teknologinen kehitys jatkui.

Paul Kennedyn mukaan vielä 1500-luvun j.Kr. alussa mikään ei viitannut siihen, että Euroopasta tulisi jotakin erikoista. Pikemminkin Kiina, Persia ja Ottomaanien imperiumi näyttivät olevan nousussa.

Tuossa vaiheessa kristillinen-klassinen sivistyshistoria oli kuitenkin kehittänyt eurooppalaiselle ihmiselle kohtuullisen vakaan psyyken ja näin myös vakaan käytännöllisen järjen eli nykyaikaisen teknologian ja tieteellisen kokeen nousun sekä demokratian edellytykset.

Valistus otti kuitenkin tämä pitkän sivistyshistorian tulokset annettuina eli kaikille ihmisille annettuna luonnon lahjana. René Descartes sovelsi uutta tieteellistä metodia luontoon jakamalla sen varmasti erikseen tunnistettaviin erillisiin osiin sekä ihmiseen jakamalla hänet järkeen ja havaittavaan ruumiiseen tunteineen. Immanuel Kantin järkeen perustuvan valistuksen tunnus oli ”Sapere aude”, uskalla itse. Muuta ei tarvita. David Hume puolestaan perusti havaintoon ja kaikille yhteiseen moraaliseen aistiin, moral sense.

Paavista ja keisarista itsenäistyneet eurooppalaiset valtiot kilpailivat keskenään ja vauhdittivat teknologista kehitystä lisätäkseen taloudellista ja sotilaallista voimaansa. Kun perinteiset sivistys-tiede yliopistot harasivat vastaan, valtion tukema teknologia ohitti ne aluksi perustamalla teknillisiä kouluja, ja jatkossa teknologia otti tieteen avukseen muodostamaan tavoitteisiin johtavia keinoja tai niiden osia.

Tuloksena olivat länsimaiden demokraattiset sekä teolliset vallankumoukset, länsimaiden maailman valloitus, 1900 -luvun sodat jotka olivat myös kamppailu parhaasta tavasta hallita teknis-teollista yhteiskuntaa – sekä kylmän sodan jälkeen lopulliselta näyttänyt länsimaisen sivilisaation eli demokratian ja liberaalin maailmanjärjestyksen voitto. Sen jälkeen vahvistui edelleen muutamia vuosikymmeniä valistuksen luottamus luonnon lahjana saatuun länsimaisen sivilisaation mukaiseen ihmisen sisäiseen ja valtioiden mallin ulkoiseen universaaliseen tulevaisuuteen.

Nyt 2000-luvun alussa ja viimeistään Venäjän Ukrainan hyökkäyksen jälkeen ollaan kuitenkin uudessa tilanteessa.

Länsimaissa uudella ajalla kehitettyä teknologiaa ja luonnontiedettä on aktiivisesti tarjottu ja levitetty muidenkin runsaat 2000 tai 1000 vuotta sitten alkunsa saaneiden sivilisaatioiden käyttöön luottaen samalla myös niiden kehittyvän valistuksen ajattelun mukaisesti perusteiltaan länsimaisen sivilisaation kaltaiseksi. Monet niistä ja erityisesti Kiina sekä Venäjä eivät kuitenkaan ole luopumassa oman sivilisaationsa alkuperäisestä universalismista ja autoritäärisyydestä.

Samaan aikaan Intian hindusivilisaatiosta on muodostunut suurin demokraattinen valtio. Ensimmäisen maailmansodan hajottamaa Ottomaanien imperiumia seurasi uusi Turkki. Toisen maailmansodan ja sen jälkeisen Yhdysvaltojen politiikan merkittävin tulos oli, että keisarillinen sekä siitä vielä taantunut Saksa palasi demokraattiselle tielleen ja keisarillinen Japani omaksui läntisen sivilisaation demokraattiset peruspiirteet.

Nyt Yhdysvalloissa ei enää ole yhtään vakavasti otettavaa ulkopoliittista suuntausta, jonka mukaan voitaisi jatkaa presidentti Woodrow Wilsonin ja presidentti Barak Obamaan välisenä aikana 1917-2017 usein toistunutta koko maailman muuttamisen politiikkaa. Kaikki perinteiset amerikkalaiset valtavirrat eli liberalismi-neokonservatismi, realismi sekä monroelainen vetäytyminen etsivät linjaa tälle nykyiselle vuosisadalle – ensimmäisinä tuloksina presidentti Donald Trumpin epäonnistunut vetäytyminen ja toisena presidentti Joe Bidenin autoritääristen valtioiden patoaminen.

Kehitys näyttää suuntautuvan demokraattisten ja 1000-2000 vuotta omia teitään kulkeneiden ja nyt myös teknologiaa ja tiedettä osaavien ja hallitsevien autoritääristen sivilisaatioiden pitkäaikaiseen erilaisuuteen, jännitteeseen ja myös konfliktiin. Kolmannen ryhmän muodostavat esimerkiksi Intia ja Turkki, joilla on oma sivilisaationsa historia. Tämän kehityksen geopoliittinen tarkastelu ei kuulu tähän esitykseen, mutta eurooppalaisen teknologian ja tieteen historian valossa ja osalta tulee esiin joitakin keskeisiä kysymyksiä.

Ensiksi esimerkiksi Neuvostoliiton ja Kiinan historiaa tutkinut amerikkalainen professori Stephen Kotkin tunnistaa jo nyt Kiinalla saman ongelman kuin edellä todettiin Neuvostoliitosta. Teknologian kehitys edellyttää mahdollisuutta käytännöllisen järjen vapaaseen toimintaan, mutta se johtaa samalla yhteiskunnallisiin ryhmiin, jotka vaativat muillakin elämänalueilla vapaata käytännöllistä järkeä. Tästä taas seuraa keskitetyn vallan vahvistuva ote, josta taas seuraa teknologisen ja taloudellisen kehityksen hidastuminen, mitä voinee ehdottaa tulkinnaksi myös Kiinan juuri pidetystä puoluekokouksesta.

Toiseksi alullaan olevassa kylmän sodan kaltaisessa monikeinoisessa kamppailussa teknologian osaaminen ja sen informaatio- ja materiaalielementit tulevat olemaan kriittinen osa offensiivisia ja defensiivisiä strategioita, mistä nykyinen globaali puolijohdeongelma antaa esimakua. Se taas merkitsee haasteita kansalliselle ja demokraattisten maiden tiede- ja teknologiapolitiikalle. Se puolestaan merkitsee myös Suomen vuoden 2010 yliopistouudistuksen jälkeisessä järjestelmässä valtion ja yritysten tutkimus- ja teknologiarahoituksen jakokriteerien osaavaa määrittämistä ja taitoa itse jaon instituutioiden henkilöstön määrittämisessä sekä heidän toiminnassaan.

Kolmas länsimaisen sivilisaation modernin ajan alun olettamuksista nouseva haaste tulee Descartesin ensimmäisten joukossa ytimekkäästi muotoilemista valistuksen ihmistä ja myös elävää luontoa koskevista olettamuksista, jotka hajottavat sivistyksen tuoman ihmisen kolmiyhteisen psyyken kahteen osaan ja sekä fyysisen että biologisen ympäristön lukemattomiin varmasti tunnistettaviin erillisiin elementteihin.

Länsimaisen ihmisen kolmiyhteisen psyyken ja sen kantaman vakaan käytännöllisen järjen hajottaminen mielen järkeen ja ruumiin tunteisiin toteutuu monia teitä ”Descartesin varjossa”, kuten G.H. von Wright asian tiivisti 1990-luvun lopulla. Hänen mukaansa sitä voidaan tarkastella esimerkiksi nykyisen ”narsistisen itsensä hemmottelun ja libertarismin liioiteltujen muotojen valossa, jotka ovat ominaisia myöhäismodernille yhteiskunnalle. Tämä on osa ’lännen rappeutumista’, jonka olemassaolon Wittgenstein halusi osoittaa ja joka teki hänestä vieraan omalle ajalleen.” Von Wright analysoi monin muinkin tavoin demokratian perustana olevan riittävän järkevän, eettisen ja vapaan ihmisen kulttuuristen edellytysten heikkenemisen seurauksia.

Tänään ei tarvitse todistella ongelmia, jotka seurasivat monistisen eli fysiikan mukaisen ontologian antamisesta myös elävälle luonnolle kuten David Ricardo Karl Marx tekivät määritellessään maan tuotannontekijänä rikkoutumattomaksi, ja rikkovat sitä sitten kumpikin.  

Näissä haasteissa riittää täksi vuosisadaksi työtä uudelle teknologian, tieteen ja sivistyksen yhdistävälle yliopistoille. On toivottavaa, että niiden syntyhistorian tunteminen auttaa siinä. Sitä voinee edistää myös niiden esimerkki, jotka ovat viimeisen 200 vuoden aikana luottaneet suomalais-eurooppalaisen sivistyshistorian kehittämään käytännölliseen järkeen ja vastanneet kriittisillä sektoreillaan vuosisatojensa haasteisiin. Heitä myös muistaa ja kunnioittaa Suomen teknillisten Tieteiden Akatemian näyttely ”Jonkun täytyy olla ensimmäinen” – kuten Suomen kotimaakseen ottanut Martin Wetzer.