.

Loppiaisena Rooman ja Tampereen piispojen sanan kuulossa

Loppiaisena palaa mieleen, miten korona-ajan Joulun ajan jumalanpalvelukset ja hartaudet itsenäisyyspäivästä alkaen jäivät mieleen saarnoistaan ja puheistaan kuten myös musiikistaan ja koristelustaan. Viime vuosina ne ovat vertautuneet edellisen paavin Benedictus XVI:n pohdintaan ensimmäisestä Joulusta.

Paavi Bendictus XVI:n eli Joseph Ratzingerin "Nasaretin Jeesus" –kirjan ensimmäinen osa seurasi Jeesuksen elämää Johannes Kastajan suorittamasta kasteesta alkaen. Toinen osa seurasi evankeliumit loppuun alkaen pääsiäisen Jerusalemiin ratsastamisesta. Viimeisenä Jeesus –sarjassa paavi julkaisi syntymän ja lapsuuden kommentaarin.

Koko sarjassa koskettaa kirjoittajan tapa eläytyä aikaan ja seurata Jeesusta läheltä. Se myös tunnistaa evankeliumin kertoman ajan reaalisena historiana, joka muutti lopulta moderniksi tulleen ihmisen psyykettä. Tällainen ajattelu poikkeaa Immanuel Kantin ja David Humen jälkeisen valistuksen itseymmärryksestä, mutta ajatus ihmisen psyyken historiallisesta kehittymisestä tai taantumisesta kielen ja kulttuurin kautta on tuttu mm. nykyajan ”mielen filosofian”, post-strukturalistien, neokonservatiivien ja antropologien tutkimuksille.

Luterilaiselle filosofille Ratzinger on mielenkiintoinen, sillä hänen teologiset argumenttinsa ovat filosofisesti selkeitä. Siksi on myös mahdollista kaikella kunnioituksella tunnistaa, miten joissakin peruskysymyksessä on eri mieltä.

Ratzingerin Jeesus -trilogian ensimmäistä osaa lukiessa koki kulkevansa aikalaisena Jeesuksen lähettyvillä. Vain oppaan kommentit välillä saivat luterilaisen kysymään, missä ollaan menossa. Myös toisessa osassa henki elämän läheisyys, mutta pitkäperjantain rankkuudella.

Jeesuksen lapsuutta koskevat kohdat ovat evankeliumeissa niukkoja, eivätkä ne Jeesuksen lapsuutta koskevassa kolmannessa osassa tunnu vieneen kirjoittajaa hänen teologiastaan niin lähelle elävää elämää kuin ensimmäiset osat. Lyhyt kirja on kuitenkin täynnä mielenkiintoista pohdintaa sekä tuoreesta tutkimuksesta että tapahtumien suhteesta Vanhan testamentin ja ajan historiaan.

Tuntuu myös kuin Ratzinger vastaisi ensimmäisten osien saamiin kommentteihin ja ajankohtaisiin keskusteluihin. Metodi on kuitenkin sama kuin kahdessa ensimmäisessä osassa. Evankeliumin eri kohtia selitetään platonistisesti painottuvan Logos –teologian pohjalta ja se laajennetaan yleisemmäksi johtopäätökseksi.

Aivan aluksi Ratzinger oman ajattelunsa mukaisesti toteaa Johanneksen evankeliumin Logos –esipuheen tavoittavan syvimmin Jeesuksen alkuperän verrattuna muiden evankeliumien maallisiin sukupuihin, jotka nekin osoittavat selitettynä kohti Jeesuksen kautta tulevaa uudenlaista ihmisyyttä.

Yksi Ratzingerin teologisia pääteemoja on Vanhan ja Uuden testamentin jatkuvuus toisaalta niin, että Vanhan testamentin ennustukset toteutuvat ja toisaalta niin, että Jeesus on sama Logos joka toteutuu Vanhan testamentin Toorassa eli Mooseksen kirjoissa.

Matteuksen evankeliumin maininta Josefista lakia kunnioittavana miehenä tarjoaa kirjoittajalle mahdollisuuden jatkaa läpi kaikkien osien menevää varsin ongelmallista argumentointia, että vanhan liiton kielessä Mikael Agricolan kääntämänä vanhurskaus merkitsee uskollisuutta Tooralle ja Uudessa testamentissa Vanhan testamentin vanhurskauden käsitettä vastaa usko.

Tämä tulkinta tekee Jeesus –teoksen ensimmäisissä osissa mahdolliseksi jättää väliin Paavalin Roomalaiskirjeen ensimmäisten lukujen vanhurskauden (dikaiosyne, Iustitia Dei) ja mennä Logoksen pohjalta suoraan Paavalin johtopäätöksiin erityisesti Jumalan palveluun ”järjellisellä tavalla”, logike lateria (Room:12,1) - ja samalla ottaa etäisyyttä perinteisellä tavalla luterilaiseen, vanhurskautta tai vanhurkauttamista (justus facere) korostavaan lukijaan.

Läpi Joseph Ratzingerin kirjoitusten ja puheiden kulkee moite luterilaisille ja valistukselle keskittyä käytännölliseen järkeen ja unohtaa kysymys Logoksesta tai totuudesta. Paradoksaalisesti asian toinen puoli on se, että Ratzinger itse pitää toissijaisena historiallisesti reaalisesti ihmisen vakaan tai oikealla tavalla käytännöllisen järjen tuonutta vanhurskautta yksin uskosta, yksin sanasta, yksin armosta (dikaiosyne, Iustitia Dei).

Kuten tunnettua, luterilaisen teologian puolestaan haastoi Immanuel Kant, joka sanoi ilmeisen virheellisesti ihmisen olevan luonnostaan vapaa, eettinen ja hyväntahtoinen - mikä sitten mm. jätti Nathan Söderblomin ”sosiaaliopin" teologiassa jäljelle lähinnä hengellisen kokemuksen ja yhteiskunnallisen oikean. Tämän koki olevan koskettavasti läsnä Askolan musiikin ja saarnan jolukirkossa lisättynä ajan hengessä ympäristön ja elävän luonnon näkökohdilla. Samaa voi sanoa vuosien saatossa puheiltaan ja musiikiltaan nyt erityisen hienossa jouluaaton ekumeenisessa hartaudessa Turun tuomiokirkossa.

Itse Jeesuksen syntymä Betlehemissä tuo Ratzingerin teokseen tutkimuksia, keitä itämaan tietäjät oikein olivat sekä Herodeksen ajan rankkaa historiallista todellisuutta.

Keisari Augustuksen väestölaskenta toteutettiin useassa vaiheessa ennen ja jälkeen ajanlaskun alkua. Joulun tähdestä on vuosisatojen mittaan ilmestynyt runsaasti tutkimuksia alkaen Kepleristä, joka laski Jupiterin, Saturnuksen ja Marsin konjunktion vuosiin 6-7 ennen ajanlaskun alkua. Ratzinger mainitsee, että sitä ennen laskuvirheen oli tehnyt munkki Dionysius Exigus (k. 550).

Keisari Augustustuksen ajan tarkastelu johtaa Ratzingerin "Nasaretin Jeesusksen" ensimmäisiä osia tarkempaan vertailuun Rooman keisarin valtakunnan ja Jeesuksen valtakunnan välillä. Hän vertailee nykyisen Turkin länsirannikon Prienestä löytynyttä Augustusta jumalallistavaa seinäkirjoitusta vuodelta 9 eKr. Markuksen evankeliumiin ja toteaa läheisyyden.

Rooman keisari Augustus legitimoi eli perusteli oman ja tulevien keisareiden vallan Platonin kosmologiasta peräisin olevalla argumentilla, että hän edustaa oikeassa järjestyksessä olevan taivaallisen makrokosmoksen oikean toteuttamista maan päällä ihmisten keskuudessa eli mikrokosmoksessa. Se kantoikin läntisen Euroopan ja Venäjän keisareiden, kuten myös kuninkaiden, vallan perusteluna aina 1900 -luvun alkuun asti.

Omista platonistisesti painottuvan teologiansa lähtökohdistaan Ratzinger tulkitsee Prienen ja Markuksen evankeliumin tekstien idean olleen lähellä toisiaan, mutta Rooman keisariin verrattuna Markuksen Vapahtajan (soter) olleen todellinen ja hänen valtakuntansa (ecumene) ja rauhansa (pax) olevan ajallisesti ja maantieteellisesti universaaleja. Se taas oli Rooman piispan eli paavin omasta mielestä hänen maallisenkin valtansa perusteluna aina 1870 -luvulle.

Tämä tulkinta liittyy suoraan Joseph Ratzingerin omaan teologiaan. Nuorempana kirjoittamassaan "Johdannossa teologiaan" Ratzinger jopa sanoi, että kristinuskon synnyssä on ollut kysymys aikansa uskonnon sopeutumisesta nousussa olleeseen rationaalien filosofien jumalaan. Samaa linjaa noudattaen hän antaa Jeesus -trilogiansa kolmannessa osassa Itämaan tietäjille tulkinnan, että ”he ovat Sokrateen seuraajia hänen tavassaan kyseenalaistaa perinteinen uskonto kohti korkeampaa totuutta”.

Ratzinger korostaakin teologiassaan enemmän Platonin ja Paavalin yhtymäkohtia kuin historiallisesti tosiasiallista Platonin ja Paavalin eroa ja kilpailutilannetta, joka päätyi kristinuskon voittoon. Reaalisesti toteutuneessa historiassa kristinuskossa ihmisen psyyke tulee oikeaan (dikaiosyne, Iustitia Dei) tai Mikel Agricolan kääntämänä ”vanhurskaaseen” oikealla tavalla viisaaseen kolmiyhteiseen järjestykseen. Nämä tervesieluiset ihmiset rakensivat sitten oman yhteisönsä, kristillisen ecclesian, mistä sitten vuosisatojen mittaan kehittyi – riittävän – viisaita, oikeamieliä, maltillisia ja kohtuullisia, urheita sekä hyväntahtoisia ihmisiä ja heidän demokraattinen valtionsa.

Vielä ainakin arkkipiispa Martti Simojoki otti vakavasti ajatuksen perisynnistä ja vahurskauttamisesta ihmisen antropologisen historian käännekohtana, vaikka teologinen valtavirta näyttää perääntyneen valistuksen edessä Nathan Söderblomin tai Ratzingerin suuntaan. Tältä kannalta tavalliselle seurakuntalaiselle oli myönteinen yllätys Tampereen piispa Matti Revon saarna itsenäisyyspäivän jumalanpalveluksessa.

Piispa Repo sanoi mm., että ”Synti tarkoittaa kokonaisvaltaista voimaa, joka pitää ihmisiä otteessaan. Se turmelee niin yksilöiden kuin yhteisöjen elämää. Se taivuttaa ihmistä pyörimään itsensä ympärillä, halveksimaan heikkoja, tavoittelemaan yliotetta ja tekemään toisista omien päämääriensä välikappaleita. Tällaista orjuuttajaa on vaikea tunnistaa, sillä se asuu ihmisen sisäpuolella. Sisäisestä orjuuttajasta on vaikea vapautua. Siitä ei saada voittoa asein, poliittisin päätöksin eikä kaupankäynnein. Siitä vapauttaa vain Jumalan Poika, Jeesus Kristus. Sen hän tekee valaisemalla ihmisen uskon, toivon ja rakkauden lahjoilla.”

”Kristinusko on sukupolvesta toiseen läpäissyt suomalaisten elämää ja vaikuttanut yhdistävänä siteenä; jollei aina jokaisen ikiomana uskonnon harjoittamisena, kuitenkin jonkinlaisena elämän kaikille aloille ulottuvana kulttuurisena taustasäteilynä. Se on tuottanut hyviä tuloksia ihmisten keskinäisenä luottamisena ja lähimmäisten kunnioittamisena. Mutta pysyvätkö sellaiset voimassa, jos taustavaikutus heikkenee?”

Tässä voinee tunnistaa piispa Revon tehneen väitöskirjansa Johann Arndtin vanhurskauttamisopista, ja ehkä myös tavan kansanomaistaa sen ajatusta. Ihminen ei tosiaankaan ole valistuksen olettamuksen mukaisesti luonnon lahjana antropologisen historiansa alusta tai syntymästään asti viisas, eettinen ja vapaa vaan kristinusko on sukupolvesta toiseen sivistänyt ja läpäissyt suomalaisten elämää usein tiedostamattomana ”kulttuurisena taustasäteilynä” ja tuonut keskinäistä luottamusta ja lähimmäisen kunnioittamista. Filosofian kannalta katsoen voi kuitenkin puhua enemmästä kuin taustasäteilystä eli kristillisen sanan sisäisesti läpäisevän kielemme ja kielioppimme, jonka kautta ymmärrämme itsemme ja maailmamme.

Ja todellakin, pysyykö ihmisyys ja yhteisyys voimassa, jos tämä taustasäteily tai paremminkin sanan sisäinen vaikutus heikkenee? Eivät pysy vaan kuten nähdään taantuvat kiusaamisen, vihapuheen ja väkivallan suuntaan - vauhdittajinaan erityisesti 1970 -luvun perintönä vahvistununut median ohjelmapolitiikka sekä oikeusideologia, jotka hajottavat kristillistä sekä muutakin ihmisyyden ja yhteisyyden kieltä ja kulttuuria.

Mutta ehkä tässä siis sittenkin kuitenkin vielä on toivoa regressiivisen "kulttuurin" eli ihmisyyden taannuttamisen torjumisesta ja myös edistyksestä.

-----------------

Joseph Ratzinger, Pope Benedictus XVI, The Infancy Narratives, Jesus of Nazareth. Bloomsbury Publishing, London 2012.