Pohdintoja historiasta

Eurooppa ja kristinusko

 Jo uskonpuhdistuksen juhlavuoden aikana saattoi tunnistaa, miten meillä ujostellaan kristinuskon paikkaa Euroopan synnyssä ja uskonpuhdistuksen paikkaa kristikunnassa. Kuitenkin maailma on tilanteessa, joka väistämättä saa ja vaatiikin pohtimaan asiaa.

Keisarin Roomasta läntiseen kristikuntaan

Jeesus Nasaretilaisen arvioidaan syntyneen kuningas Herodeksen hallinnon lopulla vuonna 4 ennen ajanlaskun alkua. Melko lyhyen aktiivisen kauden jälkeen hänet tuomittiin kuolemaan ja naulattiin ristille Juudean prokuraattorin Pontius Pilatuksen toimikauden aikana todennäköisimmin vuonna 30 tai 33.

Jeesuksen syntymän aikoihin hallinnut keisari Augustus oli varmistanut asemansa vuonna 27 eKr. ja kuollut vuonna 14 jKr.. Hänen tuekseen oli rakennettu keisarikultti ja kuolemansa jälkeen hänet julistettiin jumalaksi. Koko operaatiossa sovellettiin Platonin ajatusta, että valtiomies edustaa maan päällä maailmankaikkeuden (makrokosmoksen) rationaalia järjestystä ja hänen tehtävänään on muokata valtio ja sen ihmisten psyyket toimimaan tuon kosmoksen mukaisella rationaalilla eli oikealla tavalla. Kreikaksi puhuttiin dikaiosynestä, latinaksi sana oli justus ja vielä myöhemmin suomeksi oikeudenmukaisuus tai Agricolan vähän vaikeasti kääntämänä vanhurskaus.  

Jo heti Jeesuksen kuoleman jälkeen hänen opetuslapsensa aiheuttivat Jerusalemissa roomalaiselle ja juutalaiselle hallinnolle hankaluuksia. Mutta tilanne muuttui radikaalisti, kun Paavali tarttui toimeen. Hänen alkaessaan Jeesuksen aktiiveja seuraajia arvellaan olleen noin 100, mutta hänen lähetysmatkansa ja kirjeensä suuntasivat historiaa.

Maallikon ja historian harrastajan silmin Paavalin ja myöhemmin kirkkoisä Augustinuksen ajatus on loppujen lopuksi aika selkeä. Kun ihminen lujasti uskoo saavansa Jumalan lahjana psyykkeensä oikeaan siis vanhurskautettuun järjestykseen, se myös tapahtuu - eli tulee kolmiyhteisen Jumalan kuvan kaltaiseksi kolmiyhteiseksi psyykeksi. Paavali itse kuvaa Roomalaiskirjeesään, miten lahjaksi saadun psyyken dikaiosynen eli vanhurskauden mukana ihmiselle tulevat mahdollisiksi myös muut hyveet eli viisaus, kohtuullisuus, päättäväisyys ja lähimmäisen rakkaus. Lähes sitä kokonaisuutta kreikkalaiset olivat kutsuneet kutsuivat paideiaksi ja roomalaiset humanukseksi.

Platonin-Augustuksen malli oli siis valtiomies tai keisari, joka muokkaa valtion ja sen asukkaiden psyyket oikeaan asentoon rationaalin makrokosmoksen mallin mukaisesti. Paavalin-Augustinuksen malli oli saada ihmisen psyyke uskon kautta oikeaan asentoon eli vanhurskauttaa se - ja saada tällaiset ihmiset muodostamaan uusi tervesieluisten yhteisö.

Kristinuskon kannatus ja vainoaminen kasvoivat 300 vuotta tasaiseen tahtiin, mutta keisari Augustuksen platonistinen projekti ajautui samaan aikaan vaikeuksiin. Keisari Konstantinus kääntyi hädässään kristinuskoon vuonna 312, kun kristittyjä oli eri tutkijoiden mukaan valtakunnan väestöstä 2-15 prosenttia. Vuonna 380 kristinuskosta tuli ainoa sallittu uskonto Rooman valtakunnassa, mutta valtakunta jakautui heti sen jälkeen Rooman johtamaan länteen ja Konstantinopolin johtamaan itään. Vuonna 410 vaeltavat länsigootit Alarikin johdolla valtasivat Rooman. Tämä ikuinen kaupunki ja sen johtama valtakunta romahtivat kokonaan vuonna 476, kun viimeinen keisari Romulus Augustus kukistui. Kuten tunnettua, itäinen Rooma Bysanttina kesti tuhat vuotta pitempään eli vuoteen 1453.

On jotenkin selitettävissä, että Itä-Rooman alueelta mahtavan valtion tukemana uusi uskonto levisi syvälle Aasiaan – kunnes kohtasi Islamissa vastaiskun 620 –luvulta alkaen. Mutta romahtaneen Rooman länsiosissa, eli pääosin nykyisen Euroopan Unionin alueella, kristikunnan nousu on kyllä huonosti tunnettu ja selitetty.

Kristikunnan ja Euroopan synty

Lännessä vanhan Rooman alueella syntyi ensin valtatyhjiö. Hallinto ja rajat murenivat nopeasti sisäisen kriisin, ”kansainvaellusten”, ja perinteisten ”barbaarinaapureiden” paineissa.  Sekaannuksen ja välillä sekasorronkin keskellä nykyisen Euroopan alueen tuhannet kylät ja pikkukaupungit koettivat parhaansa mukaan tulla toimeen. Linnoittautuminen, liittoutuminen ja suojelukseen hakeminen voimakkaammilta olivat aluksi keskeisiä keinoja etsiä vakautta ja turvallisuutta.

Mutta läntisen Rooman romahtamista seuranneen poliittisen, sosiaalisen ja inhimillisen kriisin selviäminen perustui pohjimmiltaan kulttuurin muutokseen. Nykyisen Euroopan alueella Ihmisen ja yhteisöjen elämän järjestäminen perustuivat Rooman romahduksen aikoihin monilla alueilla ikivanhoihin luonnonuskontoihin ja uhraamiskulttuureiden jumaluuksiin, eri kerrostumien roomalaisiin jumaluuksiin sekä tuoreisiin kristinuskon muunnelmiin. Asemansa menettäneellä eliitillä oli vielä myös muistiyhteys kreikkalais-roomalaisiin elämänfilosofioihin.

Mutta niin vain kävi, että Nasaretilaisen-Paavalin-Augustinuksen usko eteni kylä kylältä ja kaupunki kaupungilta myös yli vanhan Rooman rajojen koko nykyiseen Eurooppaan. Vuosisatojen aikana uurastaneiden kristikunnan tuhansien matkasaarnaajien, pastoreiden, munkkien ja nunnien peruseväinä olivat vuodesta 405 alkaen raamatun Vulgata käännös sekä latinalaisten kirkkoisien erityisesti Augustinuksen teokset. Itse ratkaisevaan kristinuskon voittoon ei ollut käytössä fyysistä voimaa, mutta siihen turvauduttiin myöhemmässä vaiheessa, kuten Suomessa 1150 –luvulta alkaen.

Kristinuskon etenemisen ja paikallisten kristillisten voimien kokoamisen seurauksena ensimmäiset uudet kristilliset kuningaskunnat kehittyivät nykyiseen Englantiin ja Frankkien valtakuntana nykyisen Ranskan keski- ja pohjoisosaan. Frankkien johdolla myös pysäytettiin Islamin nopea eteneminen syvällä nykyisen Ranskan alueella Poitiersin taistelussa vuonna 732. Jouluna 800 Rooman paavi kruunasi frankkien kuninkaan Kaarlen keisariksi suojelemaan kristikuntaa sekä Bysanttia että Islamia vastaan. Pian läntinen kristikunta jaettiin kuitenkin takaisin osiin Kaarlen pojanpojille - ja samalla Euroopassa vahvistui jakautuminen nykyiseen Ranskaan, Saksaan ja Italiaan. Lopulta myös Saksan ja Italian alue jakautuivat sisäisesti pieniin ruhtinaskuntiin.

Euroopan kehityksen peruspiirteeksi tuli yhteisen uskon sisällä perinteinen paikallinen ja alueellinen erilaisuus ja sen mukaisesti muodostuneet ruhtinaskunnat, kaupungit ja lopulta valtiot. Samaan aikaan 800 –luvulta alkaen läntisen kristikunnan luoteisnurkassa omaa osaa maailmasta alettiin kutsua Euroopaksi ja sen asukkaat alkoivat vähitellen pitää itseään eurooppalaisina.

Paavi ja keisari

Lopulta asiat menivät niin hyvin, että valta alkoi turmella vanhastaan kunnioitettua Rooman piispaa. Läntisen Rooman romahdettuakin hän oli pitkään ollut käytännössä kuuliainen Konstantinopolille. Vuonna 1096 Itä-Rooman keisari kuitenkin pyysi apua paavi Urbanus II:lta turkkilaisia vastaan. Sen seurauksena paavit mobilisoivat runsaasti ristiretkeä, osan Jerusalemiin ja todellisena kohteenaan Bysantti ja Islam. Monet ristiretket olivat kuitenkin lopulta verisiä katastrofeja etenkin Jerusalemissa ja Konstantinopolissa.

Ristiretkien aikoihin oli jo menossa valtataistelu paavin, keisarin sekä uusien ruhtinaskuntien ja alkavien valtioiden välillä. Eurooppa jakautui paavin sekä keisarin kannattajiin, ja kaupunkien sisällä ryhmittyminä olivat myös ammattikunnat sekä mahtiperheet. Paavin juristit kehittivät kanonista oikeutta, jonka mukaan paavi on pyhän Pietarin lisäksi myös Rooman keisarin laillinen perillinen. Lopulta etenkin Saksan pikkuruhtinaita koossa pitänyt keisari Henrik IV joutui kirkonkiroukseen ja hänen pojanpoikansa tuomittiin paavin tuella julkisesti mestattavaksi. Seurauksena oli mm. 1800 –luvulle jatkunut valtiollinen hajoaminen Saksassa.

Vuonna 1302 paavi Bonifacius VIII julisti Unam Sanctum bullassa olevansa ylin hengellinen ja maallinen hallitsija. Tämä oli jo liikaa kansallisvaltiona kehittyneen Ranskan kuningas Filipille ja hän siirrätti vuonna 1309 paavin 70 vuodeksi valvontaansa Avignoniin. 1300 ja 1400 -lukujen suuri kuvio Euroopan politiikassa oli paavin ja keisarin valtataistelu sekä Ranskan ja Englannin kansallisvaltioiden vahvistuminen niitä kumpaakin vastaan - ja samaan aikaan pienten valtioiden ruhtinaiden sekä kaupunkien elintilan etsiminen paavin, keisarin ja suurvaltojen valtakolmiossa.

Kulttuurin uusi murros

Kirkon, keisarin ja valtioiden valtataistelun läpi kulki kuitenkin koko Euroopan pohjana ollut kulttuurinen kehitys.

Itä-Rooman alueella hellenismillä kuten Platonin ja Aristoteleen seuraajilla oli säilynyt vahva asema. Samoin alueella oli kristillisiä suuntauksia, jotka eivät olleet hyväksyneet Nikean ja Khalkedonin kirkolliskokousten teologisia ratkaisuja Jumalan kolmiyhteisyydestä ja Jeesuksen samanaikaisesta jumaluudesta ja ihmisyydestä. Kun Platonin perustama Ateenan akatemia suljettiin vuonna 529, sen monet filosofit siirtyivät kirkolliskokouksen tuloksia vastustaneille alueille ja myös Persian puolelle Teheraniin.

Islamin noustessa sen oppinut tulkinta tuli luontaisesti leviämisalueen Platonin ja Aristoteleen seuraajien tehtäväksi. Omista lähtökohdistaan heille oli helpompaa tukea - ja lopulta yksinoikeudella tulkita - yhden Jumalan muuttumatonta universaalia lakia ja hänen profeettaansa kuin kristillistä kolminaisuutta. Mutta samalla jäi myös toteutumatta vastuullisesti vapaa tiedon, tunteen ja hyvän tahdon yhdistävä sekä siksi lakeja tulkitseva ja säätävä ihminen.

Perinteiset yhteydet Konstantinopoliin, Islamin nopea leviäminen 700 –luvulla Espanjaan sekä 1200 -luvun ristiretket levittivät sitten Platonin ja Aristoteleen teokset käännöksinä sekä islamilaisten Avicennan ja Averroeksen tulkitsemina läntiseen kristikuntaan. Tuloksena oli 1200 –luvulla suuri teologinen ja sitä seurannut henkinen murros, jonka keskuspaikkana oli aluksi Pariisi. Läntisten kirkkoisien, erityisesti Augustinuksen luoma teologinen järjestelmä sekä vajaan tuhannen vuoden aikana läntisen katolisen kirkon omassa piirissä kehittynyt ajattelu tulivat uudelleen arvioitaviksi klassisen Kreikan Platonin ja Aristoteleen filosofian pohjalta.

Platonista alkoi suuri läntinen keskustelu, ovatko ideat tai yleiskäsitteet reaalisia vai onko niin, ettei niillä ole erillistä olemassaoloa ajattelun ulkopuolella kuten ajan nominalistit sanoivat. Mutta Platon ja erityisesti hänen Timaios –teoksensa antoivat myös virikkeitä uuden eli tieteellisen metodin synnylle ja kehittymiselle. Platonin Timaioksen mukaanhan luonnon makrokosmoksen takana on sen tehneen Demiurgin tai luojan rationaali suunnitelma. Siitä perille pääseminen avaisi tien luonnon ymmärtämiseen ja lopulta myös hallitsemiseen.

Teologiassa myöhäisen keskiajan ongelma oli ilmeinen. Jo kertaalleen alkuvaiheen suurissa kirkolliskokouksissa käsitellyt kristinuskon peruskysymykset mentiin jälleen läpi erityisesti Platonin ja Aristoteleen filosofian ja etenkin logiikan pohjalta. Aristoteles tunnisti vapaan teon. Hänen mukaansa kuitenkin, kun ihminen oli tehnyt tietoon perustuvan järkevän päätelmän tavoitteista ja keinosta, vastaava teko seuraa välittömästi. Platon taas ajatteli, että ihmisen psyyken osien oikea järjestys eli dikaiosyne perustuu psyyken rationaalin osan hallintaan.

Paavalin tulkitsemana kristinuskon yksi peruskysymys kuitenkin oli, ettei pelkkä järki riitä käytännössä toteuttamaan hyvää toimintaa vaan sitä varten on saatava koko psyyke terveeksi tai vanhurskautetuksi. Sidotun ja vapaan tahdon muodostaman ongelman käsittelyä varten Augustinus oli myös kehittänyt tahdon (voluntas) ja aikomuksen (intentio) käsitteet, jotka Platonille ja Aristoteleelle olivat tuntemattomia.

Mainittakoon, että noihin aikoihin Pariisissa vaikutti myös saksalainen Meister Eckhard, joka myös kehitti saksankieleen ”die Bildung” käsitteen kuvaamaan kolmiyhteisen Jumalan kuvan toteutumista ihmisen psyykessä. Vuosisatojen mittaan siitä tuli sitten kokoava käsite ymmärtämään ihmisen persoonan kehitystä kristilliseltä, humanistiselta ja kasvatustieteelliseltä kannalta. Vuonna 1822 Reihold von Becker sitten käänsi die Bildungin suomenkieleen sivistykseksi silloin tunnettua valistusta laajemmaksi käsitteeksi.

Oma ymmärrykseni on, että tarvittiin tuhat vuotta eurooppalaista kristillistä kansansivistystä vastuullisesti vapaan ihmisen kasvamiseksi Paavalin-Augustinuksen mallin pohjalta. Sitä tukemaan oli jo Kaarle Suuren ajoista alettu mahdollisuuksien mukaan mobilisoida myös Platonin oppilaan Isokrateen ja häneltä oppineen Ciceron ”vapaiden taiteiden” (septem artes liberales) opetusmenetelmä. Tämän vaiheen jälkeen ja tämän varaan saattoi sitten rakentaa Tuomas Akvinolaisen rationalistisen Aristoteles -tulkinnan ja platonistista teologiaa. Vastaava asetelma toistui sitten renessanssin humanismin aikana sekä uuteen tieteelliseen metodiin perustuvan valistuksen aikana ja on jatkunut näihin päiviin.

Monien vaiheiden jälkeen katolinen kirkko otti uudelleen löydetystä Platonista ja Aristoteleesta paljon omakseen. Seurauksena oli eräänlainen katolinen uushellenismi, jota vielä edellinen paavi Benedictus XVI oppineesti edustaa. Tuo kehitys taas kohtasi 1400 –luvun lopulta alkaen protestanttien protestin ja reformaation vaatimuksen paluusta alkuperäiseen, erityisesti Paavaliin ja hänen tulkintaansa ihmisen vanhurskauttamisesta.

Argumentointi Platonin logoksen tai Aristoleleen logiikan pohjalta tarjosi paaville ja katoliselle kirkolle perustaa argumentoida yleispätevän logoksen tai ration korkeimpana edustajana yleistä valtaa maan päällä sekä hengellisissä että maallisissa asioissa.

Paavin korostaessa universaalia valtaansa myös keisarit käyttivät valtansa legitimointiin samaa argumenttia. Se tuli hyvin esiin myös kruunattaessa ”Kolmannen Rooman” uutta keisaria Moskovan Kremlissä tammikuussa 1547.

Konstantinopoli oli kukistunut 1453. Venäjän johdossa olevaan Rurikien sukuun naitiin Konstantinopolin viimeisen keisarin serkku vuonna 1472 ja käyttöön otettiin läntisen keisarin tavoin roomalainen kaksoiskotka. Lopulta Ottomanien hallussa olevassa Konstantinopolissa jatkuvasti toiminut Ortodoksisen kirkon patriarkka suostui siunaamaan nuoren Iivana IV:n keisariksi jatkamaan Itä-Rooman keisarin työtä: ”Anna Iivanalle pitkä elämä… Aseta hänet vanhurskauden valtaistuimelle… tuo kaikki barbaarikansat hänen valtaansa”.

Toinen keskiajankin ongelma oli, mitä oikein tarkoittaa dikaiosyne, Iustitia Dei tai vanhurskaus. Pitkä kehittelyn tuloksena läntisessä kirkossa oli systematisoitu ihmisen pahojen tekojen eli synnin tunnistaminen eri luokkiin sekä niitä vastaava rangaistus ja sovittamisen tarve. Näin oli tultu Aristoteleen ja Ciceron ajatukseen, että oikeus tarkoittaa sitä, että kukin saa mitä hänelle kuuluu siis myös synnistä rangaistuksen. Tästä taas oli tultu vähitellen siihen, että katolinen kirkko synnit sovittaneen Jeesuksen edustajana voisi keventää syntistä uhkaavaa rangaistusta sopivaa korvausta eli aneita vastaan. Näin katolisesta kirkosta oli kehittynyt suuri kansainvälinen liiketoiminta, joka rahoitti mm. loistokkaita rakennusprojektejaan aneita myymällä.

Kristikunnan kriisi kärjistyy

Kysymys siitä, kuka läntisessä kristikunnassa ylimpänä päättä, mikä on oikein eli oikea järjestys ihmisen psyykessä, valtiossa ja valtioiden välisissä suhteissa, kärjistyi 1500 –luvun alkuun mennessä. Paavi vaati Rooman keisarin ja pyhän Pietarin perillisenä, että hänellä on logoksen tai ration mukainen universaali tieto kaikkien osalta. Keisari taas argumentoi hajanaisemmin edustavansa Rooman keisarin perillisenä universaalisti rationaalia ja oikeaa maailmanjärjestystä, jonka paavikin oli vahvistanut ja hyväksynyt kruunatessaan ensimmäisen läntisen keisarin Kaarle Suuren vuonna 800.

Kapina paavia ja keisaria vastaan alkoi ihmisen psyykettä koskevista kysymyksistä. Kuten tunnettua, ensimmäisille yrityksille kävi huonosti. Englannissa John Wycliffe todettiin harhaoppiseksi 1381. Häntä seurannut tsekkiläinen Juhana Hus poltettiin vuonna 1415 ja sen jälkeen myös Wycliffen luut 30 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Paremmin kävi Sveitsissä Jean Calvinille ja Saksassa Martti Lutherille.

Haastaessaan vuonna 1517 katolisen kirkon aneiden myynnin Luther haastoi katolisen kirkon instituutiona, mutta pohjimmiltaan myös sen yksinoikeuden määrittää käsitys oikeasta.  Mutta paljon radikaalimpaa oli tulossa. Paavi oli vaatinut ylivaltaa hengellisissä ja maallisissa asioissa. Siksi Lutherin teesi ihmisen vanhurskautetuksi tulemisesta yksin armosta, yksin uskosta, yksin sanasta haastoi koko katolisen järjestelmän. Jos Jumala vanhurskauttaa suoraan ihmisen, jos ihminen selviää Jumalansa edessä ilman maallisia välimiehiä ja jos ihminen on vastuussa suoraan Jumalalle, mihin paavi voisi enää perustaa auktoriteettinsa ihmisiin.

Jos taas yksityinen ihminen selviää ilman välimiehiä, mihin paavi voi perustaa auktoriteettinsa ruhtinaisiin ja heidän valtakuntiinsa. Ja loppujen lopuksi sama kysymys voitiin esittää myös keisarille.

Paavi oli kertaalleen kukistanut keisarin ja sen jälkeen Ranskan kuningas oli taltuttanut paavin.  Mutta 1440 Fredrik III:n valinnan myötä Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan johtoon tulleet Habsburg –keisarit eivät ainakaan alittaneet edellisten keisarisukujen visioita omasta asemastaan kristikunnan ja ihmiskunnan johdossa.

Hyvin suunniteltujen avioliittojen kautta oltiin vuonna 1519 uudessa tilanteessa. Espanjan kuninkaasta tuli Kaarle V:n nimellä keisari, joka hallitsi suoraan omina alueinaan Espanjaa, eteläistä Italiaa, Itävaltaa sekä nykyisen Hollannin ja Belgian alueita. Ja mikä merkittävintä hän otti tavoitteekseen Euroopan yhdistämisen ”Respublica Christiana” -dynastiana, jossa vallitsisi yhteinen ”Dominium Mundi”.

Suuri kamppailu paavin, keisarin ja valtioiden välillä siis jatkui, mutta protestanttien saadessa lisää kannatusta ja itseluottamusta, paavi ja keisari liittoutuivat keskenään nujertamaan protestit. Tuloksena oli etenkin Saksaa hävittänyt, suuri ja raaka Kolmekymmenvuotinen sota. Sen päättäneessä Westfalenin rauhassa valtiot ja protestantit voittivat. Syntyi näihin aikoihin asti kestänyt kansainvälisen oikeuden peruselementti ”Westfalenin valtio”, jossa suvereeni hallitsija hallitsi suvereenin valtionsa aluetta.  Paavin vaikutusta suljettiin valtion asioista hyväksymällä ruhtinaille ja valtioille periaate cuius regio eius religio, kenen maa sen uskonto. Näin oli Euroopan historiassa kansallisvaltiosta tullut voima, joka torjui paavin ja keisarin universaalin vallan Euroopan kansakuntiin. Valtiosta tuli näin Euroopan ja koko ihmiskunnan uuden ajan historian peruselementti.

Westfalenin rauhan jälkeen 1700 –luku oli vanhojen valtioiden Ranskan, Englannin ja Venäjän suurvalta-aikaa sekä uusien Preussin ja Yhdysvaltojen ja pienempien valtioiden nousun aikaa. Samalla se oli Euroopan valtioiden sisäisen voimistumisen, keskinäisen kamppailun ja uuden tieteellisen metodin läpilyönnin vuosisata.

Westfalenin jälkeen

Paavin ja keisarin poliittinen merkitys oli vähentynyt, mutta valtioiden monarkkien legitimaatioksi tuli kansallisella tasolla usein oman kirkon tukema vetoaminen samoihin yli-inhimillisiin argumentteihin kuin paavi ja keisari olivat tehneet edellisillä vuosisadoilla. Mutta kuten Max Weber analysoi, samaan aikaan protestanttisten maiden poliittinen ajattelu, kansankulttuuri ja yhteiskunta jatkoivat etenemistään kohti henkilökohtaisen vapauden ja vastuun korostamista politiikassa ja taloudessa. John Locken kristillistä ja tieteellis-empirististä perinnettä yhdistäneet ja ihmisoikeuksiin päätyneet pääteokset ilmestyivät 1670 –luvulla. Samaan aikaan reformaation rinnalle ensin yksinvallan ja lopulta myös kirkon haastajaksi oli tullut uusi eli tieteellinen metodi sekä siihen liittyvät filosofiset valistuksen suuntaukset.

G.H. von Wrightin tavoin voinee sanoa, että ranskalainen René Descartes aluksi ytimekkäimmin tiivisti uuden metodin pääkohdat. Tulee epäillä kaikkea ja hyväksyä varmaksi tiedoksi vain se, mistä voi muodostaa selvän ja varman käsityksen. Kun tämä ei ollut mahdollista sen enempää Jumalasta kuin ihmisen psyykestäkään, oli seurauksena yhteiskunnan ja etiikan perusteiden etsiminen David Humen tavoin havainnosta ja Immanuel Kantin tavoin järjestä. Kumpikin heistä koulukuntineen oletti että ihminen on luontaisesti vapaasti toimiva, järkevä ja hyväntahtoinen, vaikka perimmiltään Kant näyttääkin löytäneen järjestä ja Hume ”moraalisesta aistista” sen mitä ihminen kristikunnassa oli oppinut.

Valistuksen noustessa sekä sen rationalistit että empiristit torjuivat monarkin vallan yliluonnolliseen vetoava perustelun. Thomas Hobbesin, John Locken ja Jean Jaques Rousseaun johtopäätöksenä oli, ettei valtion johdon suvereeni valta perustu yliluonnollisen edustamiseen vaan kansalaisten ja valtion väliseen yhteiskuntasopimukseen. Seurauksena oli ensin Yhdysvaltojen vallankumous vuonna 1776 sekä sitten Ranskan vallankumous vuonna 1789 – mutta sitten suuria takaiskuja, joita kuitenkin lopulta seurasi demokratian voitto.

Näin oli eurooppalaisen kristikunnan, renessanssin humanismin ja uuden tieteellisen valistuksen kasvattama eurooppalainen ihminen ensin ottanut vallan pois paavilta ja keisarilta ja antanut sen Westfalenin valtion suvereenille monarkille. Seuraavaksi tämä eurooppalainen ihminen oli samoista lähteistä todennut, että hänellä on ihmisoikeuksia ja että hän on tietävä, eettinen sekä vapaa. Siksi hän on oikeutettu ottamaan Westfalenin valtiossa demokratian avulla vallan monarkilta itselleen.

Humen empirismin ja Kantin rationalismin avaamat tiet kuitenkin toivat erilaiset painotukset valtiollisen demokratian konkreettiseen muotoon. Anglosaksisesta empiristisestä valistuksesta kehittyivät Adam Smithin ja David Ricardon vapaan markkinatalouden korostukset. Immanuel Kantin rationalismista taas kehittyivät erilaiset valtion rationaalia johtamista korostavat sosialistiset suuntaukset, omine Hegel -lisineen äärimmäisenä Karl Marx. Tieteellisellä ajattelulla perustellen ne kaikki vaativat itselleen universaalia pätevyyttä ainakin yhtä vahvasti kuin paavi tai keisari olivat aikanaan vaatineet.

Eurooppa, miltä pohjalta

Ranskan vallankumouksen aikoihin Euroopassa oli siis keisarin ja paavin ylivallan vaihtoehdoksi kehitetty kolme, käytännössä toisiinsa kietoutuvaa valtiollista ideaa: suvereeni demokraattinen Westfalenin valtio, Smithin markkinatalous ja Kantin rationaali hallinta. Napoleonin jälkeen kävi selväksi, että myös keisarillinen totalitäärinen valtio voi toistua ja myös katolinen kirkko olisi jatkossakin mukana politiikassa.

Kansainvälisissä suhteissa keisarin ja paavin mallissa universaalin oikean tietävä keisari tai paavi ratkaisivat ongelmatilanteet tai ristiriidat. Myös kustakin uuden ajan valtiollisesta mallista seurasi tietty ideaalinen kansainvälinen järjestelmä. Demokraattisella valtiolla se oli valtioiden välinen sopiminen, totalitäärisellä valtiolla myös voimankäyttö ja sota. Smithin jälkeen David Ricardon johtopäätös oli rajat ylittävät vapaat markkinat. Kantilla visiona taas oli rationaaliset kansainvälisen oikeuden periaatteet ja rauhan turvaava kansainvälinen yhteisö.

Ranskan vallankumouksesta alkoi tai oikeastaan jatkui Euroopassa valtioideoiden mutta myös valtioiden kamppailu. Sen traagisin osa oli Napoleonin sotia seurannut kierre Ranskan-Saksan sotaan sekä ensimmäiseen ja toiseen maailmansotaan. Niiden jälkeen Eurooppa ja sen valtiot olivat joutumassa marginaaliseen rooliin uusien maailmanmahtien Yhdysvaltojen, Neuvostoliiton ja Kiinan rinnalla. Samaan aikaan eurooppalaiset itsekin kipeästi ymmärsivät tarvitsevansa Eurooppaan järjestelyä, jonka avulla voitaisiin välttää koettujen sotien kierteen jatkuminen.

Ratkaisuna oli projekti, joka tänään tunnetaan Euroopan Unionina.

Eurooppalaisten sotien kokemusten jälkeen eurooppalaisen eliitin valtavirta katsoi juuri valtioiden olevan perimmiltään syyllisiä sotien ketjuun ja valtioihin jakautuneen Euroopan heikkouteen. Paradoksi oli ilmeinen. Pitkän sivistyshistorian tuloksena eurooppalaiset olivat rakentaneet keskenään erilaisten kansojen tarpeisiin vastaavia useita valtioita. Ne taas olivat raskaan sodan avulla irrottautunet yli-inhimilliseen auktoriteettiin vetoavien paavin ja keisarin vallasta. Sen jälkeen näiden Westfalenin valtioiden kansalaiset olivat demokratian avulla ottaneet valtionsa omaan johtoonsa. Toisen maailmansodan jälkeen nämä Euroopan demokraattiset kansalaisvaltiot kuitenkin tulivat syypäiksi niihin tragedioihin, joita lähinnä ne kaapanneet totalitääriset hallitsijat olivat saaneet aikaan Napoleonista alkaen.

Näin päädyttiin Euroopan rakentamiseen yhteisten markkinoiden ja komission rationaalin hallinnan pohjalta niin, että valtiot jäisivät vähitellen sivuun. Keisaria ei enää ollut, mutta ymmärrettävästi ajan kristillisdemokraattis-katoliselle johdolle Euroopan yhtenäinen hallinta ja Rooman sopimus tuntuivat tutuilta. Jean Monnet kiteytti hyvin sekä valtioiden syrjäytymisen että erilaiset käsitykset yhtenäisen hallinnan perustana olevasta järjestä: ”Emme saata yhteen valtioita, yhdistämme ihmisiä".

Euroopan Unioni ei siis ole ensimmäinen Eurooppa -hanke, eikä myöskään huonoin. Ja on totta, että ajettaessa erilaisin muotoiluin alkuperäistä suunnitelmaa EU:n jäsenvaltiot ovat kuitenkin tähän asti sitkeästi pitäneet puoliaan. Tänään Euroopan Unioni on kuitenkin suurissa vaikeuksissa ja uusissa haasteissa kuten kaikki edeltäjänsä – ja niihin esitetään jälleen ratkaisuksi Euroopan ”liittovaltiota”, keskitetympää hallintaa.

EU:n demokraattisen jäsenvaltion kansalaisena, luterilaisena kristittynä ja aatteellisena sivistyshumanistina voi sanoa Unionin keskeisenä ongelmana olevan, etteivät sen perustana ole riittävästi historiallisten erilaisuuksien huomioiminen eivätkä yhteisistä sivistysihanteistamme nousevat vastuullisesti vapaat kansalaiset ja heidän vastuullisesti vapaat demokraattiset valtionsa. Sitä kuitenkin tarvitaan voidaksemme demokraattisina kansalaisina ja demokraattisista kansallisvaltioistamme käsin hoitaa niitä asioita, joita on välttämätäntä hoitaa Euroopan tasolla.

Töitä jää tarpeeksi myös kunnille, maakunnille, perustana oleville kansakuntien valtioille sekä ihmiskunnan YK:lle.