Nuoren Keskustan voitot kylmässä sodassa 1967-1970

Keskustalaisena opiskelijana kylmässä sodassa

Tulo kylmän sodan etulinjaan

Kuusikymmentäluvun alussa sanottiin, että ajan suomalaisen lukeneiston aatehistoriallinen ikä oli viisikymmentä vuotta muuta Eurooppaa jäljessä. Sillä tarkoitettiin, että moderni tieteellinen kulttuuri, moderni taide, yksilönvapaus ja maallistuminen eivät vielä olleet osa elämänsisältöä. Muualla tuo murros oli tapahtunut jo vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla.

Suomessa perinteinen klassinen, kansallinen, ja kristillinen antoivat perussävyn akateemisellekin elämänpiirille. Laura Kolbe Ylioppilaskunnan historiassaan on mainiosti kuvannut tradition ja modernin kohtaamista ylioppilasmaailmassa 1960- ja 1970 –luvuilla.

Jouko Tyyri selitti tiettyä jälkeenjääneisyyttä sillä, että sodan jälkeen meillä ei rangaistu sodanaikaista eliittiä - enempää kuin oli pakko sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä. Niinpä virkoihinsa, professuureihinsa ja lehtorintehtäviinsä jääneet etsivät uusia muotoja meidän nuorten kasvattamiseksi isänmaallisessa ja kristillisessä hengessä. Vielä 1960 –luvun alussa Teiniliitolla oli siinä oma paikkansa kuten osakunnilla ja HYY:ssä valtaa pitävällä Vapauden Akateemisella Liitolla.

Valmistuin ylioppilaaksi keväällä 1963 ja menin odottelemaan ylioppilaskirjoitusten tuloksia tätini luoke Helsinkiin. Kun ovi oli auki menin tutustumaan Vanhaan ylioppilastaloon. Siellä oli Musiikkisalissa menossa HYY:n edustajiston kokous ilmeisen sujuvasanaisen puheenjohtajan johdolla. Eräs Teiniliitosta tuttu edustajiston jäsen tuli tervehtimään ja kuiskasi: "Hän on Antero Jyränki, VAL:n miehiä." En osannut silloin aavistaa, että siinä oli yksi heistä jotka pian seuraisivat Pentti Saarikoskea ja Jörn Donneria heittäytymällä oikeistolaisesta taustastaan pitkälle vasemmalle.

Heti sodan jälkeen Suomessa eteni kuitenkin ensin liberaali, moderni, maallistuva, angloamerikkalainen kulttuuri ja maailmankuva. Erityisesti yhteiskuntatieteissä 1960 –luvun monet opettajat oli koulutettu heti sodan jälkeen ASLA-Fulbright stipendein Yhdysvalloissa. Euroopassa ja pohjoismaissa taas nousi uudelleen marxilaisuus, vaikka valtavirraksi tuli erityisesti keynesiläisyyteen nojaava hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen.

Suomen yliopistoissa yksi syy ensin hitaaseen ja sitten hyvin nopeaan muutokseen oli sekin, että suomalainen lukeneisto oli sata vuotta keskittynyt Venäjän kysymykseen. Kun tuo asia tuli ratkaistuksi Urho Kekkosen voiton pohjalta vuosien 1956 ja 1962 presidentinvaaleissa, meille tulvahti puolessa vuosikymmenessä Euroopan puolen vuosisadan padotut aatevirtaukset.

Henkinen törmäys ja ratkaisu

Oma sodan aikana syntynyt ikäluokkani ja pian sen jälkeiset suuret ikäluokat tulivat opiskelemaan juuri tuohon perinteen ja modernin törmäyskohtaan. Vuoden 1965 HYY:n edustajistovaaleissa vasemmisto ja keskusta solmivat ”Radikaalin vaaliliiton”, mutta keskusta ei saanut yhtään paikkaa. Itse olin tuolloin listoilla osakuntien ”Akateemisessa vaaliliitossa”. Muistan Jyrki Vesikansan suunnitelleen, että ”otetaan VALli ja valta” Osakunnat kuitenkin romahtivat ja itse jäin keskisuomalaisesta osakunnasta yhtä ääntä vaille. Tiedekuntajärjestöt olivat suuri voittaja.

Valtiotieteellisessä tiedekunnassa luentosalit olivat tuolloin tupaten täynnä, muotiaineena sosiologia. Henkinen johtaja oli sosiologian professori Erik Allardt. Hänen perässään kulkivat Klaus Mäkelä, Hannu Taanila, Ilkka Taipale, Kalevi Suomela ja laajemmin sadankomitealaiset, jotka esiintyivät nyt vielä Erkki Tuomiojan kantama merkki rinnassa aina siellä missä tapahtui. Erik Allardt käveli luennoillaan edestakaisin salin edessä, ja väki istui kuin kirkossa. Jokaisessa lauseessa oli ainakin yksi ”niin kuin”, se levisi koko maahan edistyksellisen puheen merkiksi.

Suuren synteesin oli tehnyt Pekka Kuusi teoksessaan ”1960-luvun sosiaalipolitiikka”, jossa todistettiin sosiaalipolitiikan edistävän talouskasvua. Kuvaan kuuluivat Pentti Saarikosken runous ja törmäilyt, Hannu Salaman Juhannustanssit ja paljon muuta. Kansainvälisesti kärjistyivät sekä kylmä että Vietnamin sota. Kokonaisuutena tämä näytti merkitsevän vasemmiston etenemistä nuorison keskuudessa meillä ja muualla. Ensimmäiseksi askeleksi näytti muodostuvan vuoden 1966 eduskuntavaalit, joissa vasemmisto sai enemmistön.

Minua kiinnosti ja viehätti empiristinen yhteiskuntatutkimus, mutta olin omaksunut näkemyksen, ettei se riitä poliittisen toiminnan perustaksi. Pekka Kuusen ideologia alkoi tuntua yhä yksipuolisemmalta. Paavo Kähkölän järjestämässä "Tästä lähdetään Keskusta" -kirjan keskustelussa sain jopa mahdollisuuden sanoa hänelle, etten pidä ihmiskuvasta, jossa ihminen on vain mato, joka nielee kulutusta ja ulostaa kansantuloa. Kun huomasin, ettei hän ymmärtänyt, etsin entistäkin enemmän muita vaihtoehtoja.

Tutustuminen Reijo Wileniukseen merkitsi paljon. Hänestä tuli Teiniliiton kuraattori kun olin liiton hallituksessa 1965, ja aloin käydä hänen luennoillaan. Hän tarjosi saataville ”myöhemmän Ludvig Wittgensteinin” inspiroimaa yhteiskuntafilosofista keskustelua lähinnä anglosaksisista maista. Luin intohimoisesti ”positivismin kriitikkoina” Peter Winchiä, William Draytä, G.M.S. Anscombea, ja pian myös G.H. von Wrightiä ja Charles Tayloria. Seuraavaksi kuvaan tuli saksalainen kriittinen koulukunta, erityisesti tuolloin tekniikan ja tieteen ideologisoimista kritisoinut Jürgen Habermas.

Johtopäätös oli, että Suomen sen päivän muotisosiologit ja sosiaalipoliitikot ovat itse asiassa sukupolven myöhässä kansainvälisestä kehityksestä ja että on luotava uuden sukupolven synteesi humanistisen kulttuurin ja modernin tieteen välille. Luonnontieteellinen käsitteenmuodostus ja metodi tai positivistiset yhteiskuntatieteet – mukaan lukien neoklassinen kansantaloustiede – eivät riittäneet yhteiskunnan ja politiikan tavoitteiden perustaksi esimerkiksi aluepolitiikassa. Siihen tarvittiin sivistysihmisten demokraattinen ja hajautettu poliittinen päätöksenteko, metodisesti monipuoliset ihmis- ja yhteiskuntatieteet sekä myös humanistisen ymmärryksen ja kulttuurin koko skaala. Saman ajattelutavan löysin Santeri Alkion kirjoituksista ja ihmisyysaatteessa.

Alkiolaisuuden uusi alku

Keskustalaisina opiskelijoina otimmekin sitten aatteellisen rynnäkön kärjeksi kritisoida sekä marxilaisuutta että sosialidemokraattien positivistista tiedekäsitystä ja sen mukaista teknokraattista kulutusyhteiskuntaa.

Tiivistin keskustan ja sen aatehistorian opiskelua ja tulin siihen johtopäätökseen, että kun länsimainen klassinen traditio - kuten meillä snellmanilainen sivistysaate - ja moderni ensimmäistä kertaa törmäsivät Suomessa, sen törmäyksen synteesinä syntyi juuri nuorsuomalainen, alkiolainen, tasavaltalainen, maalaisliitto. Santeri Alkion ihmisyysaate ja ja maahenki olisivat valmis pohja myös seuraavaan yhteiskunta- ja ympäristöpoltiikan synteesiin, joka olisi Vihreä aalto. Keskustan ulko- ja aluepolitiikkaa olin kannattanut jo pitkään.

Syvempi aatteellinen yhteys alkiolaisen keskustan ja tuolloisen tilanteen välillä ei ollut tuulesta temmattu. Alkion aikakauden henkiseen murrokseen voi tutustua myös muiden Nuori-Suomi albumin kirjoittajien tuotannossa: Arvid Järnefeltin ”Isänmaa” –romaanissa tai Juhani Ahon ”Kevät ja takatalvessa”.

Syksyn 1967 HYY:n edustajistovaaleissa sain Keskisuomalaisen osakunnan jäämään pois vaaleista ja lähinnä kai niillä äänillä menin läpi ensimmäisenä keskustalaisena. Muodostimme Juha Klemolan kanssa kahden hengen keskusta-liberaalin edustajistoryhmän. SDP taisi saada kuusi paikkaa ja SKDL kaksi tai kolme. Istuimme edustajistossa rinnan Erkki Tuomiojan, I.C. Björklundin, Jeja-Pekka Roosin kanssa.

Ajan oloja kuvaa tuolloinen Hoknin syyskokous. Emme saaneet osanottajista johtokuntaa täyteen, mutta Timo Ristimäki oli tuonut mukanaan TKKssa opiskelevan serkkunsa. Hän lupautui taivuttelun jälkeen mukaan sillä ehdolla, ettei asia tule julkisuuteen.

Alussa kaikki oli kotoista, ja vasta vähitellen opin ympäristöä sekä aloin myös tuottaa pettymyksiä. Vasta Tatu Vanhasen NKL:n historiaa lukiessani käsitin, että sekä KOL että NKL olivat tuolloin K-linjan tarkkaan paaluttamia. Nuorena tulokkaana en ymmärtänyt, millaista huolta aiheutti K-linjassa, kun ei ymmärtänyt talon tapoja ja rupesin puhumaan alkiolaisuudesta – josta tuohon aikaan puhui enää vain Kerttu Saalasti.

Nimi Volanen oli jo sinänsä huono lähtökohta. Sehän viittasi selvästi Virolaisen ja Väänäsen V –linjaan. Olin ja halusin olla autuaallisen tietämätön puolueen linjariidoista, olinhan tehnyt valintani aatteellisilla ja myös ulkopoliittisilla perusteilla. Jossakin vaiheessa jyväskyläläinen KOL:n pääsihteeriksi tullut Olli Saarela sanoi minulle, ”Pidä varasi, K-linja on lähtenyt liikkeelle”. Muistan vastanneeni, ”mikä ihmeen K–linja”.

Tytti Isohookana-Asunmaa on uudessa puoluehistoriassa käsitellyt puolueen noiden vuosien linjakysymyksiä. Minulle K –linja merkitsi aluksi Urho Kekkosen ulkopolitiikan kannattamista ja ajattelin myös, että Ahti Karjalainen noina voimansa päivinä on mies paikallaan. Mutta ajan mittaan huomasin asian mutkistuvan. Yksi ja toinen tuli esittämään K-linjalaisena - Tamminiemen tai Karjalaisen nimissä - , että pitäisi ajatella niin tai näin. Lisäksi Karjalaisen ympärille muodostui nuortenkin ryhmä, jonka läpi ei tahtonut päästä suoraan puhumaan Karjalaisen kanssa. Jouduin puheyhteyden hyväksi tekemään paljon töitä. Yksi keino oli ottaa selvää hänen matkoistaan etäämmälle Helsingistä ja pyrkiä kyytiin samalle takapenkille. Muutamissa vaikeissa paikoissa hän oli ainoa, jolta sai tärkeitä tietoja ja neuvoja.

NKL:n liittosihteerinä oli tuolloin Olavi Konttinen ja hänen aloitteestaan perustettiin NKL:n ”poliittinen toimikunta”, johon tulin puheenjohtajaksi. Se oli sitten ulkosuhteissa oiva nimi, koska sosialististen maiden edustajat tavallisesti puristivat lujasti ja pitkään kätellessään Kekkosen puolueen nuorisojärjestön poliittisen toimikunnan puheenjohtajaa. Ensimmäinen talvi keskustalaisena meni sitten opiskelija- ja nuorisojärjestöjen työhön. Keskustalainen opiskelijaliike oli uuden nousun alussa kaikissa ylioppilaskunnissa ja Teiniliitossa saatiin jalka ovenrakoon.

Tultiin vuoteen 1968, opiskelijat liikehtivät kaikkialla lännessä ja sosialismin uudistajat kaikkialla idässä. Jostakin syystä Jyväskylän ylioppilaskunnassa oltiin noin vuosi muita edellä. Siellä tapahtui ensimmäinen tunnetun sosialidemokraatin, Mikko Kankaisen loikkaus kommunisteihin ja sitten stalinisteihin. Siellä myös järjestettiin toukokuussa 1968 ”Ideologiafoorumi”, joka ilmeisesti oli suunniteltu kansainvälisen ylioppilasradikalismin läpimurroksi Suomeen. Saksalaisen vallankumouksellisen Rudi Dutschken piti tulla puhumaan, mutta häntä ammuttiin mielenosoituksessa pari viikkoa aikaisemmin.

Olli Saarela junaili puheenvuoron myös keskustalle ja pyysi minua pitämään se. Taoin pari viikkoa paperille tekstiä, johon kokosin kaikki mitä ymmärsin Santeri Alkiosta ja filosofiasta. Todistin, että alkiolainen ihmisyysaate liittyy suoraan länsimaiseen humanistiseen perinteeseen, jota nykyään edustavat mm. Wittgenstein, Winch, von Wright ja Wilenius - ja että se nyt vihreänä aaltona uudelleen noustessaan tulee päihittämään sekä sosialismin että kapitalismin.

Samoihin aikoihin kuohui myös Yhdysvaltojen yliopistoissa, ja Pariisin ylioppilaslevottomuudet johtivat presidentti de Gaullen kaatumiseen. Menossa oli myös Prahan kevät, joka päättyi miehitykseen elokuussa. Nuoriso- ja opiskelijajärjestöt kokoontuivat Ylioppilaslehden toimitukseen neuvottelemaan yhteisestä Tsekkoslovakian miehityksen tuomitsevasta julkilausumasta. Yhteinen teksti saatiinkin aikaan, mutta sitten siitä irrottautui SKDL:n opiskelija järjestö, sitten sen nuorisojärjestö ja lopulta SDP:n opiskelijajärjestö. Tästä alkoi jako, joka tuntui pitkään.

Suomessa oli vasemmistoenemmistöinen eduskunta ja siihen nojaava vasemmiston ja keskustan "punamulta" hallitus. Uudessa poliittisessa kodissani minun oli helppo kannattaa tätä yhteistyötä. Mutta maassa tapahtui muutakin. Alkoi näyttää siltä, että jyrkän linjan kommunistit halusivat Neuvostoliiton tukemana sitoa sosialidemokraatit ja keskustan pysyvästi ja omilla ehdoillaan "kansanrintamaan", jatkossa nuorisoliikkeiden "yleisdemokraattiseen" rintamaan. Silloisten aavistusten ja monien tämän päivän tutkijoiden mielestä joidenkin suomalaisten ja neuvostoliittolaistenkin tavoitteena oli ”ensimmäisen kehittyneen kapitalistisen maan siirtyminen sosialismiin”.

Suomen 1960-1970 -lukujen opiskelijamaailmassa O.W. Kuusisen kansanrintamataktiikan sovellutus oli ”yleisdemokraattinen rintama”. Meitä keskustalaisia vaadittiin myös nuoriso- ja opiskelijapolitiikassa sitoutumaan pysyvästi siihen eli vasemmistoyhteistyöhön. Suuri osa jo aikaisemmin mukaan tulleista keskustalaisista opiskelijoista liitti ajatuksen silloisen kansanrintamahallituksen, ulkopolitiikan, Urho Kekkosen ja K-linjan kannattamiseen. Keskustalaisittain ongelman ytimeksi tuli, että ylioppilaspoliittinen yleisdemokraattisuus ja puolueen K-linjalaisuus kietoutuivat yhteen.

Meille uusille uusalkiolaisille keskustalaisille opiskelija-aktiiveille ja suurelle osalle NKL:n laajan kentän jäseniä ajatus ehdottomasta sitoutumisesta yleisdemokraattiseen rintamaan oli mahdoton hyväksyä. Monethan meistä olivat valinneet juuri vasemmiston ja keskustan välillä, ja olimme vakuuttuneita siitä, että keskustan on omalta pohjaltaan vahvistettava demokraattista ja kansallista poliittista identiteettiään. Ilman sitä jauhautuisimme vasemmiston ja oikeiston väliin.

Vanhan valtaus

Yleinen ja keskustan sisäinen tilanne alkoivat kärjistyä lokakuussa 1968 ”Vanhan valtauksen” myötä. Sitä on tapana vähätellä, mutta mukana olleen havainto on toinen. Siitä alkoi jako ja kamppailu sekä suomalaisten opiskelijoiden että keskustan sisällä. Oli tulossa Ylioppilaskunnan 100 –vuotisjuhla komeine frakki-iltapukuperinteineen. Presidentti Kekkosen oli määrä puhua juhlassa.

Opiskelemaan oli tullut kokonaa uusi ikäluokka työväestön, maaseudun ja meitä alemman keskiluokan lapisia. Ei ollut opintotukia ja asunnoista oli pula. Osaltani opinnot rahotti ensin vanhempieni ja sitten isän kuoltua Keskustan Keski-Suomen piirin piiritoimikunnan jäsenen takaama laina. Ensimmäiset vuodet asuin yksiössä asuneen tätini alkovissa. Moinen 1800 -luvun juhlameno näytti lähinnä Helsingin herrasväen lasten koomiselta operetilta. Juhla oli kuin tarjottimella protestointia varten. Ympäri maailman opiskelijat valtasivat teattereita ja julkisia rakennuksia, meillä oman Ylioppilastalon.

Muodostettiin vapaamuotoinen ”Ylioppilaat-Studenterna” –liike valmistelemaan Vanhalle juhlaa edeltäväksi illaksi keskustelutilaisuutta vaatimaan ylioppilaskunnan, opiskelijoiden elinolojen ja yliopiston uudistamista. Keskustalaisina menimme järjestelyihin mukaan yhteistyössö Juha Klemolan johtamien liberaalien kanssa. Tiesimme kyllä, kenen kanssa oltiin marjassa, mutta myös sen että edessä oli sukupolvemme opiskelijoiden ratkaiseva tapahtuma. Ajatus oli sama kuin Napoloenilla, jolata kerran kysyttiin, mikä on strategianne. Hän vastasi mennä mukaan ja katsoa sitten miten lopulta voitetaan.

Juha Klemolan ja minun Keskusta-liberaalin ryhmän aloitteesta HYY:n edustajisto hyväksyi esityksen, että Vanhan juhlasali on annettava käyttöömme, mutta kun tulimme paikalle ovi oli kiinni. Syntyi tungos, jossa oven ikkuna rikkoutui. Sisälle mentiin kuitenkin erään ylioppilasteatterin näyttelijän avattua oven sisältäpäin. Suuren julkisuuden saattelemana ilta pidettiin puheita täydelle salille, ja ne radikalisoituivat koko ajan. Me keskustalaiset olimme lukumääräisessä vähemmistössä, ja illan aikana jäimme samaan tahtiin alakynteen.

Puolen yön aikaan kokous keskeytettiin, ja päätettiin siivota sali. Aamulla varhain Olli Saarela ja minä kävimme raportoimassa asiasta opetusministeri Virolaiselle ja palasimme sitten Vanhalle. Sinne oli alkanut saapua ”työpaikkojen lähetystöjä” rakentamaan työläisten ja opiskelijoiden vallankumouksellista rintamaa. Tässä vaiheessa päätimme sanoutua irti kokouksesta, minkä Olli Saarela kävi ilmoittamassa kovaääniseen. Sosialidemokraattien Marianne Laxen oli tuolloin kokouksen puheenjohtajana. Hän tuomitsi meidät pettureina ja alkoi laulaa ”Työn orjat sorron yöstä nouskaa….” Väki yhtyi ja se sävel korvissamme marssimme ulos.

Sisälle jäivät kommunistit ja vasemmalle liukunsa alkaneet sosialidemokraatit. Opiskelijamaailmassa oli alkanut aatteellinen jako itsenäisiin alkiolais-kekkoslaisiin keskustalaisiin ja kommunistien johtamiin yleisdemokraatteihin. Puoli vuosisataa aikaisemman mallin mukaisesti tannerilaiset sosialidemokraatit jäivät sivuun. Oikeistossa haukottiin kriittiset vuodet henkeä, ja sen jälkeen yritettiin Ilkka Kanervan johdolla edetä vasemmalta koukaten.  

Vanhan valtausta seuranneella viikolla sattui olemaan Keskustan puoluevaltuuskunnan kokous, ja sen puheenvuoroissa monet arvostelivat vahvasti keskustalaisten osallistumista Vanhan valtaukseen ymmärrettävästi ilman tietoa sen yksitysikohdista. Puheenjohtaja Johannes Virolainen sanoi kesken muita puheenvuoroja, että tule sie Risto selostamaan, mistä on kysymys. Keksin sanoa, että kun te melkein kaikki olette sotaveteraaneja, niin kyllä kai te tiedätte että aatteellisetkin taistelut voitetaan etulinjassa eikä käpykaartissa. Se tuntui auttavan.

Vanhan valtauksen jälkeen yhä useammilla luennoilla alkoi olla marxilaisia kritiikkiryhmiä. Taistolaisuus levisi kuin kulovalkea. Omassa joukossamme ensimmäinen oire tulevasta oli se, että jotkut vanhemmat Hoknin jäsenet moittivat minua kansanrintaman rikkomisesta marssimalla ulos Vanhalta.

Vanhan valtauksen jälkeen

HYY:n hallitus vaihtui ja uusi puheenjohtaja Lauri Virkkunen katsoi, että hänellä tulee olla ainakin yhden valtakunnallisesti suuren poliittisen ryhmän tuki ja se olimme me keskusta-liberaalit kahdella edustajallamme HYY:n edustajistossa. Ilkka Taipale jaksoi vuosia olla kitkerä siitä, että niin pienellä edustajistoryhmällä saimme ”niin paljon pahaa aikaan” ylioppilaskunnassa.

Ylioppilaslehden päätoimittaja Yrjö Larmola aikoi ensin erota sosialidemokraattisen toimitussihteerinsä hyväksi, mutta rohkaisimme häntä jäämään paikalleen. Tämä johti Tapio Rajavuoren korkeakoulupoliittisen toimittajan paikkan säilymiseen ja omaan ryhmänimimerkkiimme ”Kolmas mies”. Seuraavana kesänä ylioppilaskunnan hallitus sitten yritti erottaa toimittaja Rajavuoren perusteena hänen keskustalaisuutensa. Suuren julkisen hälyn poliittisen väännön jälkeen erotusehdotus peruutettiin.

Kevät 1969 oli aatteellista lähitaistelua laitos laitokselta, mihin liittyi korkeakouluhallinto ja opintotuki. Opetusministeri Johnnes Virolainen otti - maan ensimmäiseksi - "poliittiseksi sihteeriksi" KOL:n pääsihteerin Olli Saarelan, ja keskustalaiset opiskelijat saivat näin suoran yhteyden häneen.

Tuolloin ei oliskelijoilla ollut opintotukea, ja opetusministeri Virolainen alkoi ajaa sitä. Rahaa vain ei tahtomut löytyä pääministeri Koivistolta ja valtiovarainministeri Rauniolta. Asiasta käytiin julkisuudessa vilkasta keskustelua, ja päätoimittaja Pauli Burmanin Suomen Sosialidemokraatin pääkirjoitus moitti opintotuen puuttumisesta opetusministeriä. Virolainen luki pääkirjoituksen lentokoneessa matkalla Ouluun ja sanoi mukana olleelle Saarelalle, että "taisi tulla Paulin kallein pääkirjoitus". Seuraavassa hallituksen iltakoulussa sovittiin opintotukeen rahaa 600 miljoonaa markkaa. 

Omaksikin yllätykseksemme Virolainen omaksui korkeakoulujen hallinnonuudistuksessa lopulta radikaaleimman mahdollisen linjan: ”mies ja ääni”. Virolaisen tunnettua ”Hankenin puhetta” korkeakoulu-uudistuksesta viimeistelimme yhdessä Olli Saarelan ja Tapio Rajavuoren kanssa Vanhan kellarin kabinetissa.

Pohjana oli Saarelan valmistelema muotoilu korkeakouludemokratiasta yhteiskunnan eli valtion ja kuntien nimittämistä korkeakoulujen hallituksista, siis tuolloinen sosialidemokraattien ja Matti Louekosken malli. Rajavuori ja minä vastustimme sitä jyrkästi perustellen sen johtavan vasemmiston valtaan yliopistoissa. "Mies ja ääni" saisi kannatusta ja torjuisi demareiden juonen.

Saarela otti taskustaan kynän, viivasi yli pari riviä ja korvasi ne uusilla, vei tekstin aamulla konekirjoittajalle korjattavaksi ja opetusministeri Virolainen puhui sen illalla Hankkenilla eli Ruotsalaisessa kauppakorkeakoulussa. Virolaista moitittiin paljon tästä linjauksesta. Luultavasti hän aavisti lopputuloksen, mutta sai ainakin valtakunnallisesti läpi suuriin voittoihin johtaneen uskottavuuden keskustalaisille opiskelijoille.

Syksyn 1969 ylioppilaskuntien edustajistovaalit lähestyivät. Marxilaisille ainoan selkeän ideologisen vaihtoehdon esittäneen Keskustan suuntaan oli runsaasti tulijoita, jotka kuitenkin arastelivat ratkaisevan askeleen ottamista jäseneksi. Ratkaisun tarjosivat silloiset HYY:n säännöt. Perustimme yhteen vaalirenkaaseen kaksi vaaliliittoa, kriittisen ja demokraattisen. Toiseen tulivat jäsenet ja toiseen uudet sitoutumattomat keskustalaiset. Paikkamäärä nousi Helsingissä yhdestä kuuteen ja voittoja tuli läpi Suomen. Helsingissä valittiin mm. Pentti Kouri, Rene Nyberg ja Raimo Ruottu.

Keskustan nousu ei kuitenkaan sopinut sen enempää sosialidemokraateille kuin kommunisteille. Toisaalta näillä ei ollut HYY:ssä tai SYL:ssä enemmistöä ja ne tarvitsivat keskustaa. Menin kerran vähän myöhässä neuvotteluun ja kuulin sisältä Ilkka Taipaleen sanovan, että ”otetaan Kepu mukaan, niin saadaan enemmistö”. Oltiin keskellä valtakunnallisia paineita kansanrintamaan ja opiskelijamaailman paineita yleisdemokraattiseen rintamaan. Tämä sävytti myös vasemmiston asenteita meihin: tulette mukaan, mutta heidän ehdoillaan.

Kun vasemmiston kanssa ei syntynyt sopimusta, teimme ratkaisun neuvotella kokoomuksen ja tiedekuntajärjestöjen kanssa. Neuvottelu eteni nopeasti ja saimme mahdollisuuden vakiinnuttaa keskustan aseman ylioppilasmaailmassa, erityisesti saamalla neuvottelutuloksena silloin erityisen tärkeän Ylioppilaslehden päätoimittajan paikan Seppo Niemelälle. Keskeinen ajatus oli paitsi neuvottelutuloksen sisältö myös se, että meidän on demokratian ja oman tulevaisuutemme turvaamiseksi irrottauduttava yleisdemokraattisesta rintamasta eli tosiasiallisesta stalinistien ohjauksesta.

Seurauksena oli suuri taistelu keskustan opiskelijaliikkeen sisällä ja ulkopuolella. Eräät Neuvostoliiton lähetystön nuoret edustajat ottivat kantaa: "Jos et pura sitä sopimusta, sinut arvioidaan Komsomolskaja Pravdassa". Protestoin hänen painostustaan varsinaiselle kotiryssälleni, ja yllättäen hän sanoi, ettei tarvitse välittää. Myöhemmin tunnistin, että omassa mikroskooppisen pienessä tilanteessani kohtasin silloin ensimmäistä kertaa Neuvostoliiton vuosikymmenien kaksijakoisuuden sen Suomen politiikassa.

Hoknin yleisdemokraatit sanoivat, että presidentti Kekkonen on vihainen. Soitin Matti Kekkoselle, että jos tarvitaan, voin selostaa tilannetta presidentille. Parin tunnin perästä adjutantti toi Domukseen kutsun Tamminiemeen. Kiiruhdin Porthaniaan ja löysin Pentti Kourin seminaariesitelmäänsä pitämästä. Vinkkasin oven raosta Penttiä tulemaan ulos. Asian kuultuaan hän palasi sisään ja sanoi professorilleen, että esitys pitää keskeyttää koska pitää mennä tapaamaan presidentti Kekkosta. 

Perillä Tamminimessä ilmeni, että presidentti tunsi hyvin asian ja oli pidättyväinen. Vakuutimme kannattavamme presidentin ulkopolitiikkaa ja sitä tukevaa silloista hallituspohjaa, mutta jos nyt taktisesti sitoudumme yleisdemokraattiseen rintamaan eli stalinisteihin meiltä menee kaikki uskottavuus. "Olenhan minäkin taktiikkaa harrastanut, mutta kyllä tähän sisältyy riskejä." Sovimme Pentin kanssa tulkita, ettei hän kieltänyt, ja viemme tämän projektin loppuun. Viehättävää sinänsä, 14.11. -69 presidentti Kekkosen päiväkirjassa on merkintä: ”Ylioppilaat Volanen ja Kouri luonani selostamassa HYY:n hallitusneuvotteluja. Aikovat mennä yhteistyöhön oikeiston kanssa. Selitin yleisiä linjoja.”

Presidentti Kekkonen piti paljon yhteyksiä nuorisoon. Hän piti esimerkiksi ns. ”lastenkutsuja”, joihin kutsuttiin tavallisesti mukana 20–30 nuorison ja nuoren taiteen edustajaa. Kutsulistoja laati erityisesti Eino S. Repo ystävineen. Itse en koskaan saanut kutsua, mikä tietenkin kiusasi aikanaan. Puolen tusinaa kertaa saatoin pienemmissä joukoissa tai yksinkin käydä toimittamassa jotakin asiaa.

Monien poliittisten johtajien kanssa olin usein ollut epävarma, olivatko loppujen lopuksi kuunnelleet ollenkaan nuorta miestä. Kekkonen oli tässä aivan toisenlainen. Keskustelussa sai sellaisen kokemuksen, että hän syventyi ja ymmärsi viimeistä sopukkaa myöten puhekumppaninsa ongelman. Vieläkin muistan, miten polvet sulivat, kun hän kesken jotakin selostustani sanoi, ”Anteeksi saanko kysyä…” – ja sitten kysyi jotakin pientä detaljia ajatuksenjuoksussani.

Kamppailu keskustassa 

Syksyn 1969 sopimus oikeiston kanssa toi kitkerän erimielisyyden Hoknin sisälle. Syyskokouksessa valittiin puheenjohtajaksi Esko Hamilo ja johtokunta, jossa enemmistö oli tehdyn itsenäisen ratkaisun kannalla, mutta Jaakko Nummisen pitkän esitelmän vuoksi liittokokousedustajien valinta KOL:in liittokokoukseen jäi jatkokokoukseen. Jouduin menemään tuona päivänä esivaalimatkalle Keski-Suomeen ja kokouksessa kävi niin, että yleisdemokraattista linjaa kannattavat tulivat valituksi edustajiksi KOL:n liittokokoukseen.

Bottnialla valittiin sitten Leo Eskolan puheenjohdolla KOL:lle enemmistöltään yleisdemokraattinen johtokunta. Sen jälkeen jouduin itse koville, kuten hiljakkoin puolueeseen tai lähelle tullut muukin uusi väki. Eräät yleisdemokraattisen ja K-linjan mielessään yhdistäneet totesivat minulle, että olen väärässä puolueessa, pitäisi katsella kokoomuksen suuntaan.

Oma asetelma tietenkin kiinnosti, mutta tulin siihen vakaumukseen, että opiskelijaliikkeen sitoutuminen tosiasiassa stalinistien johtamaan yleisdemokraattiseen rintamaan veisi koko liikkeen turmioon. Joulukuussa 1969 monet meistä itsenäistä linjaa kannattavista koimme vaihtoehdoiksi joko erota itse tai erottaa KOL:n yleisdemokraattinen johtokunta ja taistella Keskustan opiskelija- ja nuorisoliikkeen alkiolais-kekkoslaisen itsenäisyyden puolesta. Tuli mitä tuli.

Olli Saarela, Tapio Rajavuori ja minä päätimme toimia jälkimmäisen vaihtoehdon puolesta. Vuosia myöhemmin tunnistin sen ratkaisevaksi ratkaisuksi. Pian yhdinjoukkoon liittyivät myös Seppo Niemelä, Pentti Jussila ja Paula Tuomikoski.

Hoknin kevätkokouksen lähestyessä soitin Jukka Vihriälälle Latokartanoon, että nyt tarvitaan kokoukseen vakaita keskustalaisia. Heitä tulikin vakiojoukon lisäksi bussilastillinen. Suomenmaan yläkerta oli tupaten täynnä sekä väkeä että tupakan savua. Enemmistön kanta tuli selville, kun sain enemmistön kokouksen puheenjohtajan vaalissa. Nousin seisomaan pöydälle ja johdin puhetta voimakkaasti huutaen. Kun liittokokousedustajia ruvettiin vaihtamaan, Timo Ristimäki ilmoitti, ettei hänen joukostaan ketään tule mukaan. Näin oli KOL:n liittokokouksen enemmistö todennäköinen.

Tieto KOL:n johtokunnan vaihtamisesta levisi tietenkin puolueen piirissä. Ensiksi otti yhteyttä Juhani Perttunen ja tuli käymään Domukseen. Hän kertoi sekä K-linjan että presidentin olevan huolissaan ja varotti seurauksista. Pahiten kirveli se, että myös puheenjohtaja Virolainen otti Leo Eskolan ja minut puhutteluun ja esitti hankkeen perumista. Minua pidettiin yleisesti ”Virolaisen miehenä” ja olenkin aina arvostanut häntä suurmiesten joukkoon. Tuon tapahtuman jälkeen tuotti vähemmän kipua aiheuttaa hänelle pari vuotta myöhemmin pettymys, kun yhtä pakottavassa tilanteessa, NKL:n pelastamiseksi K-linjalta, esitin Ahti Karjalaista puolueen presidenttiehdokkaaksi.

Naantalin liittokokouksessa oli tunnelmaa alusta alkaen, vaikka tulos näytti aluksi selvältä. Sitten tilanne alkoi kuitenkin muuttua. Aamulla alkoi tulle esiin epäilijöitä, ja hätäännyin aika lailla. Käytävällä tuli ensimmäiseksi vastaan oululainen Kielo Karioja. Selostin tilanteen, ja samalla tuli paikalle myös jyväskyläläinen Armi Kyynäräinen. He sainoivat, että Risto ei aina voi antaa periksi. Sen jälkeen olen aina heidät tavatessani puhutellut Suomen urheimmiksi naisiksi.

Menimme kokoukseen, puheenjohtaja vaihdettiin varmuuden vuoksi. Muistan vieläkin, miten puristin puheenjohtajan nuijaa rystyset valkoisina niin pitkään, että vanha johtokunta oli erotettu ja uusi valittu. Jälleen hyräilin mielessäni tottasekä oikeaa... ja äänin 28-14 - yleisdemokraattinen johtokunta erotettiin, ja uudeksi puheenjohtajaksi valittiin turkulainen opiskelija Kauko Juhantalo.

Seuraavalla viikolla yhden erotetun johtokunnan jäsenen kerrottiin liittyneen SKP:n Viiskulman osastoon. Jonkun ajan perästä luokseni tuli käymään vahva yleisdemokraatti ja K-linjalainen, lestadiolainen Olavi Hertteli, joka kertoi menneensä erottamisen jälkeen Linnunlaulun kalliolle hypätäkseen junan alle. Hänen eteensä oli kuitenkin ilmestynyt mies, joka oli tarttunut käteen ja vienyt kotiin. Tämän kuultuani ajattelin ensimmäistä kertaa, ettei politiikka ehkä sittenkään ole minun alaani. Vuosien perästä Timo Ristimäki kertoi poliittisena näkynään olleen ”sirppi ja vasara” ja omaksi roolikseen edustaa sitä sirppiä.

Vähitellen sisäinen tilanne opiskelijaliikkeessä tasaantui ja voittokulku jatkui läpi 1970-luvun. Omalta osaltani varsinainen aatteellinen aherrus oli kuitenkin vasta alullaan. Taustaltaan samat väännöt käytiin läpi nuorisojärjestössä NKL:ssä, missä olin puheenjohtajana 1970-1974. Koetin seurata sitä, mitä sanoin seuraajalleni Esko Aholle: nuorisojärjestön puheenjohtajan on ajateltava järjestön ja puolueen tulevaisuutta ja oltava itsenäinen puolueen puheenjohtajan, K-linjan ja Neuvostoliiton suhteen.

Sitten olin pitkään pois aktiivipalveluksesta, ja tulin Anneli Jäätteenmäen kutsusta valtioneuvoston kansliaan, missä huomasin pian tekeväni töitä yhdessä kolmen muun entisen NKL:n puheenjohtajan ja yhden liittosihteerin kanssa.

Historiassa on vaikea jossitella. Ajattelen vieläkin, että KOL:issa oli tavalla tai toisella käytävä läpi tämä prosessi keskustan uuden nousun pohjaksi. Sama luultavasti piti paikkansa myös NKL:n tulevista vuosista.

Keskeinen tekijä koko draaman taustalla oli kylmän sodan muodostama tilanne. Viime aikoina on paljon puhuttu kotiryssien eli neuvostodiplomaattien – tai oikeastaan KGB:n  - toiminnasta Helsingissä noina vuosina. Kuten edellä mainitsin, muutaman kerran kävi niin, että nuorempi neuvostodiplomaatti uhkaili. Syksyn 1969 sopimuksen jälkeen minulle esimerkiksi sanottiin, että jos sopimusta ei muuteta minut arvioidaan Komsomolskaja Pravdassa. Mutta kun protestoin tätä vanhemmalle neuvostodiplomaatille, hän pahoitteli tapahtunutta ja sanoi, ettei tarvitse välittää.

Ainakin minulla oli kaikkina noina vuosina yhteydenpitäjä myös Yhdysvaltojen, Englannin ja Länsi-Saksan lähetystöistä. Ilmeisesti Suojelupoliisi seurasi vain itäsuuntaa. Nyt voi tuntua omituiselta, mutta nuorelle miehelle oli melkoinen etu vaikkakin suuri kuorma, että neljän suurvallan edustajat säännöllisesti esittivät näkemyksiään ja heille saattoi esittää omia näkemyksiään. Etenkin, kun joutui olemaan kovakourainen omia yleisdemokraatteja kohtaan tai vasemmiston suuntaan, pyrin kertomaan itään ja länteen ennalta, mitä oli tulossa. Niinpä, kun esimerkiksi ystäväni Timo Ristimäki jossakin kokouksessa huusi väliin, että ”Tehtaankatu on leveämpi kuin Rauhankatu” (Tehtaankadulla oli Neuvostoliiton suurlähetystö ja Rauhankadulla Virolaisen opetusministeriö), saatoin suhtautua asiaan melko tyynesti.

Parikymmentä vuotta myöhemmin tapasin silloisen kotibrittinei eli englantilaisdiplomaatin Lontoossa. Hän osoittautui tietenkin olevan maansa tiedustelupalvelun MI6:n agentti. Hän kertoi Helsingin jälkeisistä seikkailuistaan panttivankien vapauttajana, huumesodissa, rahanpesussa ja terrorismin torjunnassa. Onnittelin, että olet sentään vielä elossa. Hän vastasi, että "eihän se teilläkään helppoa ollut. Me lännen agentit ajattelimme, että kylmän sodan etulinaja menee sielujenne läpi."

Tänään sanoisin, että sekä idästä että lännestä eri organisaatioista toimivat edustajat pyrkivät noina vuosina etenemään Suomessakin niin pitkälle kuin pääsivät, mutta tavallisesti uskoivat puhetta, kun sanoi missä raja kulkee. Keskustalaisten ongelmaksi tuli vähitellen se, että kaikki muut alkoivat pyrkiä itäsuhteissa meistä vasemmalta ohi. Noiden kylmän sodan vuosien ylilyönnit olivat paljolti myös suomalaisten omaa tekoa.

Tilanne kehittyi huonoon suuntaan kun kommunistist saivat laajan, opiskelleen kaaderin, ja se olisi käynyt vaaralliseksi, jos Neuvostoliitto olisi edelleen vahvistunut kansainvälisesti samalla tavoin kuin 1960 ja 1970 –luvuilla. Lopulta uuden nousun aloittanut keskusta voitti demokraattisessa poltiikassa, ja noiden vuosikymmenien opiskelijamarxilaiset kärsivät tappion. Jotku heistä tunnistivat aidosti harharetkensä, mutta niillä eväillä monet jäivät tiedekuntiin ja menivät työelämään kuten mediaan ja kulttuurin instituutioihin ja se tuntuu monilla aloilla vieläkin.