Taustapohdintaa Historiapäivien loppukeskusteluun.

Euroopan historia ja Euroopan Unioni.

Voidaanko Euroopan valtiot ajaa alas?

Euroopan historia nähdään usein Edward Gibbonin Rooman historian ja Euroopan Unionin perustamismyytin valossa.

Gibbonin mukaan Rooman keisarikausi oli ihmiskunnan onnen aikaa, minkä jälkeen tuli pimeä keskiaika ja sitten taas sivistyksen elpyminen, renessanssi. Monien aikalaistemme mukaan vuoden 1957 Rooman sopimuksen vähitellen valtiot korvaava ”jatkuvasti yhä läheisempi Euroopan kansojen liitto” turvaa yhdentymisen avulla tien rauhaan ja hyvinvointiin.

Tänään tuolla Euroopan tiellä on jouduttu vaikeuksiin. Euro on kriisissä ja Euroopan vanhin valtio Englanti uhkaa lähteä omille teilleen. Ovatko Gibbonin ja Jean Monnetin suuret kertomukset kestävällä pohjalla?

On ymmärrettävää, että Euroopan talousyhteisö, EEC, syntyi toisen maailmansodan jälkeen aikansa tilannearvion pohjalta.

Vielä toisen maailmansodan loppuessa Yhdysvaltojen näkemys tulevasta maailmasta oli sen itsensä, Neuvostoliiton ja Kiinan hegemonia. Euroopassa taas Ranska toivoi saavuttavansa hegemonian ja Saksa pelkäsi jäävänsä pitkään jaetuksi jopa neljään osaan.

Pääministeri Churchillin rautaesirippupuhe maaliskuussa 1946, kommunistien vallankaappaus Tšekkoslovakiassa sekä Berliinin saarto 1948, Kiinan kansantasavallan julistaminen 1949 ja sitä seurannut Korean sota muuttivat vähitellen Euroopan suunnan, minkä Suezin kriisi 1956 sitten lopulta sinetöi.

Yhdysvallat otti tavoitteeksi Neuvostoliiton patoamisen, Saksan jälleenrakennuksen sekä koko Euroopan tukemisen ja liittoutumisen sen kanssa. Saksa ja Ranska taas huomasivat tarvitsevansa keskinäistä yhteyttä sekä toistensa kontrolloimiseksi että Euroopan auttamiseksi Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton puristuksessa.

Mutta tämän geopoliittisen voimakentän läpi kulki myös eurooppalainen aatehistoria. Napoleonin sotien ja Wienin konferenssin 1815 jälkeen Eurooppa oli rauhoittunut puoleksi vuosisadaksi, mutta 1871 Ranskan-Saksan sota oli jatkanut pahaa kierrettä ensimmäiseen ja toiseen maailmansotaan.

Vuonna 1945 kaksi maailmansotaa kokenut eurooppalainen sukupolvi kysyi, mistä suursotien hulluus on pohjimmiltaan johtunut ja monien sormi osoitti eurooppalaista valtiota. Läntisten voittajien henkisessä kärjessä olivat silloin David Ricardon ja Immanuel Kantin perilliset, jotka uskoivat toisaalta yhteisiin markkinoihin ja toisaalta valistuksen suureen kertomukseen rationaalista tiestä Immanuel Kantin sanoin ”ikuiseen rauhaan”. Vielä tänäänkin Belgian entinen pääministeri Guy Verhofstadt kommentoi Englannin nykyistä pääministeri David Cameronia sanomalla, että rauhan Euroopassa pystyy turvaamaan vain Euroopan Yhdysvaltojen perustaminen.

Yhteisten markkinoiden ja rationaalin hallinnan lisäksi toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa vahvistui kolmaskin - yli-inhimillisen - ration perinne, katolisen kirkon ”hieros archos”. Kun fasismi oli kaatunut ja kommunismi uhkasi, katolinen kirkko auttoi perustamaan vastavoimaksi Saksaan ja Italiaan kristillisdemokraattiset puolueet ja Ranskassakin sen vaikutus tuntui vahvasti. Samalla se vaikutti merkittävästi koko sodanjälkeisen Euroopan muotoutumiseen.

Näistä lähtökohdista kehittyi uuden Euroopan malli, jonka ajatustyön kärjessä olivat erityisesti ranskalaiset Jean Monnet ja Robert Schuman.  Euroopalla olisi toisiaan tukevat yhteiset ja yhtenäiset markkinat sekä yhteinen hallinto, jotka kehittyisivät funktio funktiolta alkaen Hiili- ja teräsyhteisöstä ja maataloudesta. Sen Euroopan johdossa olisi itsenäinen, rationaali komissio, joka tehtävien lisääntyessä saisi legitimiteettinsä Euroopan parlamentilta – samalla kun valtioita edustava neuvosto valtioineen jäisi vähitellen taka-alalle.

Tämän ”Monnetin metodin” tulevaisuuden vision eli finalitén, hän itse tiivisti ytimekkäästi: ”Nous ne coalissons pas des Etats, nous unissons des hommes”. Emme kokoa yhteen valtioita, me yhdistämme ihmisiä. Vuoden 1957 Rooman sopimuksessa ensimmäiseksi tavoitteeksi asetettiin jatkuvasti yhä lähempi Euroopan kansojen liitto ja kuva valtioiden tulevaisuudesta jää toissijaiseksi.

Monnetin malli on edennyt yli puoli vuosisataa, mutta kaikissa yhdentymisen vaiheissa jäsenvaltiot ja niitä edustava neuvosto ovat sitkeästi pitäneet puoliaan. Samaan aikaan kuitenkin alkuperäinen yhtenäistäminen tai yhdentyminen on jatkanut etenemistään yhä yksityiskohtaisemmaksi yhä useammalla elämänalueella ja saavuttanut suurimman voittonsa yhteisen valuutan eli euron perustamisessa.

Eurossa kansantaloudeltaan erilaiset valtiot yhdistettiin yhteiseen valuuttaan, josta itsenäisen funktionaalisen vastuun kantaa itsenäinen Euroopan keskuspankki. Seurannutta yhteisen valuutan kriisiä pelastamaan on kuitenkin tarvittu myös jäsenvaltiot. Kriisin ratkaisuksi taas esitetään lisääntyvää yhteytymistä, mikä johtaisi näitä jäsenvaltioita syrjäyttävään liittovaltioon.

Nyt euron ja EU:n kriisiä esitetään lääkittäväksi jatkamalla Monnetin mallilla yhtenäistämistä yhä läheisempään liittoon, nyt jo todelliseen liittovaltioon. Siksi on syytä pohtia, onko ongelma siinä, ettei Monnetin mallia ole viety loppuun vai siinä että se on nykyoloihin väärä.

Onko siis jotakin kestämätöntä finalitéssa kaikkien eurooppalaisten ja heidän lakiensa jatkuvasti lisääntyvässä yhdenmukaisuudessa? Ja onko jotakin kestämätöntä finalitéssa 500 miljoonan eurooppalaisen yhtenäisestä hallinnasta, joka lopulta saisi legitimiteettinsä ohi valtioiden suoraan eurooppakansalaisilta – ja valtiot näin historian muistoihin? Vastaako tämä finalité enää globalisoituvassa maailmassa Euroopan ja eurooppalaisten todellista tilannetta ja tarvetta? Itse asiassa nämä olivat myös Englannin pääministeri David Cameronin tunnetun puheen ydinkysymyksiä.

Hallintotieteen kannalta asian voi nähdä myös arkisemmin. Euroopan Unioni perustettiin vastaamaan aikansa ympäristön haasteisiin. Ovatko haasteet yhä samat? Mitkä ovat tämän päivän haasteet? Miten Euroopan Unionia tulisi kehittää, jotta se vastaisi nykyisiin ja tuleviin haasteisiin?

Lyhyt Euroopan alkuhistoria

Aristoteleen neuvoa seuraten asian ymmärtämiseksi on paikallaan mennä sen alkuun.

Kuten tunnettua, sana ”Europa” tulee kreikkalaisesta mytologiasta ja alueen nimenä se esiintyy ensin Herodotoksella 400 -luvulla eKr. Mutta vasta noin vuonna 800 jKr. läntisessä kristikunnassa alettiin puhua omasta alueesta Eurooppana ja ”meistä” eurooppalaisina. Sitä ennen, 800 vuotta aikaisemmin tälle Euroopalle oli avautunut kaksi kilpailevaa projektia.

Noihin aikoihin ajanlaskun alussa Rooma oli kärsinyt ensimmäiset suuret tappionsa etelässä sekä pohjoisessa. Rajansa saavuttanut maailmanvalta ei enää selvinnyt vanhalla tasavaltalaisella hallinnolla tai kulttuurilla. Ratkaisuna oli Platonin–Augustuksen keisariprojekti.

Julius Caesarin ottopoika Octavianus varmisti asemansa ja sai Augustuksen arvon 27 eKr.. Hän kuoli ja julistettiin jumalaksi 14 jKr. Siinä välillä Rooman keisarin ympärille rakennettiin Platonin Timaios -teoksen mukainen kultti, jossa keisari edustaa ja toteuttaa mikrokosmoksessa eli maan päällä ihmisten keskuudessa taivaallisen makrokosmoksen rationaalia ja siksi oikeaa järjestystä.

Mutta samaan aikaan läksi liikkeelle toinen eli Nasaretilaisen-Paavalin projekti, jonka ideana oli saada ihmisen psyyke suoraan Jumalan armosta oikeaan tai ”vanhurskaaseen” järjestykseen ja sitten nämä tervesieluiset ihmiset rakentamaan sekasorronkin keskelle oma yhteisönsä, seurakunnan, kristikunnan tai  ”Jumalan valtakunnan”.

Kuten tunnettua Paavalin projekti voitti ja Augustuksen hävisi. Keisari Konstantinus kääntyi kristinuskoon vuonna 312. Vuonna 380 kristinuskosta tuli ainoa sallittu uskonto, mutta Rooman valtakunta jakautui heti sen jälkeen länteen ja itään. Itäinen osa kesti vuoteen 1453, mutta läntinen jatkoi hajoamistaan. Vuonna 410 länsigootit valtasivat Alarikin johdolla Rooman ja 70 vuotta myöhemmin viimeinen keisari Romulus Augustus kukistui.

Läntiseen Roomaan, siis nykyisen EU:n pääosan alueelle syntyi valtatyhjiö ja sen seurauksena poliittinen ja uskontojen sekasorto. Sen keskellä läntinen kristikunta sitten nousi keskeisesti Raamatun vulgatakäännöksen ja kirkkoisä Augustinuksen teologian varassa ja kehittyi eräänlaisena kansanomaisena herätysliikkeinä. Se myös vähitellen veti tuekseen Isokrateen ja Ciceron seitsemän vapaan taiteen septem artes liberales koulutuksen - kreikkalaisen paideian tai roomalaisittain humanitaksen kehittämiseksi. Eurooppa kehittyi alussaan eräänlaisena Paavalin-Augustinuksen-Isokrateen projektina.

Kirsitikunta –projekti eteni niin hyvin, että maanosan lounaisosaan muodostui Karolingien suvun johtama laajeneva valtakunta, jonka Kaarle –kuninkaan Rooman piispa kruunasi vuonna 800 keisariksi suojelemaan koko läntistä kristikuntaa Bysanttia ja Islamia vastaan. Jo runsaat 40 vuotta myöhemmin Kaarle Suuren valtakunta kuitenkin jaettiin kolmeen osaan, nykyiseen Ranskaan johtaneeseen valtakuntaan sekä pian pienempiin ruhtinaskuntiin jakautuneisiin Italiaan ja Saksaan. Ranskan rinnalla myös Englanti alkoi kehittyä valtiona.

Näin läntisen kristikunnan ja Euroopan peruspiirteeksi tuli eurooppalaisten ihmisten kehittyvä kyky vastuulliseen vapauteen sekä siitä väistämättä seuraava poliittinen jakautuminen - jota sitten tuhannen vuoden aikana on moneen kertaan yritetty koota yhdentävän keskusvallan alaisuuteen.

Niin sanottu keskiaika

Kaarle Suuren valtakunnan hajoamisen jälkeen ensimmäinen suuri mahdollisuus koko Euroopan keskusvaltaan ja yhdentämiseen tarjoutui Rooman piispalle. Itä-Rooman keisari pyysi vuonna 1096 paavi Urbanus II:lta apua turkkilaisia vastaan. Paavista tuli koko läntisen kristikunnan mobilisoija lukuisille suurille ja pienille ristiretkille, joissa ajettiin omia etuja Bysanttia ja Islamia vastaan - ja myös käännytettiin miekan avulla monia eurooppalaisia heimoja tai kansoja kuten suomalaiset.

Myös länteen uudelleen löydetyt Platon ja Aristoteles tarjosivat mahdollisuuksia argumentoida paavin edustavan ylintä tietoa reaalisesti olemassa olevista universaaleista ideoista ja olemuksista ja niiden mukaisesta johtajuudesta maan päällä. Paavin juristit alkoivat myös kehittää kanonista oikeutta, jonka mukaan paavi on pyhän Pietarin lisäksi myös Rooman keisarin laillinen perillinen.

Jo vuonna 1075 Gregorius VII oli tuntenut itsensä tarpeeksi vahvaksi haastamaan keisarin, jolle oli Kaarle Suuren ajoista jäänyt sananvaltaa kirkon asioihin. Kuten tunnettua, Henrik IV joutui kirkonkiroukseen, teki Canossan matkansa ja hänen pojanpoikansa tuomittiin mestattavaksi.

Paavin vahvistuminen jatkui ja otteet kovenivat. Ensimmäinen inkvisitio perustettiin vuonna 1184 ja vuonna 1229 se vakiintui paavin päätöksellä Dominikaanien johtoon. Vuonna 1302 paavi Bonifacius VIII lopulta julisti Unam Sanctum bullassa olevansa ylin hengellinen ja maallinen hallitsija. Paavin ja keisarin kiistan varjossa kansallisvaltio Ranska oli kuitenkin koonnut voimansa ja sen kuningas Filip IV:llä oli riittävästi tukea saada vuonna 1309 paavi 70 vuodeksi Avignoniin Ranskan kuninkaan valvontaan.

Ranska oli alkanut vähitellen kehittyä jaetun Kaarle Suuren valtakunnan osasta, Länsi-Frankista. Samoihin aikoihin alkoi myös Englannin kehitys, joka kulminoitui aluksi vuoden 1215 Magna Chartaan, jota vastaan paavi protestoi. Kun Englannin tai Ranskan poliittiset johtajat tänään puhuvat maansa ja maanosansa tulevaisuudesta, on hyvä muistaa että he ja heidän avustajansa ovat opiskelleet oxfordeissaan ja enoissaan tästä aikaperspektiivistä.

Myöhäisen keskiajan eurooppalainen politiikka oli keisarin ja paavin taistelua Euroopan herruudesta, mitä nousevat Ranska ja Englanti käyttivät oman liikkumavaransa kehittämiseen – samalla kun sadat pienet liikkumavaraa etsivät ruhtinaskunnat ja kaupungit toivat oman lisänsä. Jo tuolloin kuultiin myös ensimmäisen kerran Ranskalla olevan erityistä rationaalia ja yleispätevää valtiotaitoa. Englannin suureksi linjaksi tuli turvata itsenäisyyttään, estää vallan keskittymistä mantereella ja suojautua siltä.

Keisari ei kuitenkaan antanut periksi. Vuonna 1440 Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan johtoon tulleet Habsburg –keisarit ottivat aloitteen käsiinsä. Kruununperijöiden avioliitot suunniteltiin hyvin ja kun vuonna 1519 Espanjan kuninkaasta tuli Kaarle V:n nimellä keisari, hänellä oli valmiiksi runsaat suorat omistukset ja ohjelmana Euroopan yhdistämisen Respublica Christiana -dynastiana, jossa vallitsisi yhteinen Dominium Mundi.

Paavi ja keisari kilpailivat Euroopan herruudesta, mutta heidän valtansa legitimiteetti perustui pohjimmiltaan samaan argumenttiin. He olivat kosmisen rationaalin järjestyksen edustajia ja sen mukaisen oikean järjestyksen toteuttajia maan päällä. Euroopan historian uusi aika alkoi, kun tämä argumentti törmäsi ensin reformaatioon ja sitten uuteen eli tieteelliseen metodiin.

Uusi aika

Matti Lutherin argumentti yksin uskosta, yksin armosta, yksin sanasta haastoi sekä paavin että keisarin legitimiteetin, koska se tarkoitti, että ihminen asioi suoraan Jumalan kanssa eikä tarvitse välikäsiä kuten paavia. Se antoi saksalaisille ruhtinaille ja kaupungeille ideologisen argumentin sekä paavia että keisaria vastaan. Seurauksena oli paavin ja keisarin liittoutuminen protestantteja vastaan ja katkera kolmekymmentävuotinen sota. Se päättyi protestanttien voittoon ja vuoden 1648 Westfalenin rauhassa suvereenin valtion perustamiseen sekä maallisissa että kirkollisissa asioissa.

Lähinnä saksalaisten alueiden suvereenien monarkkien valtioiden keisarikunta jatkui eräänlaisena hallitustenvälisenä konfederaationa kunnes ensin Itävallan ja Saksan ylivalta alkoi sitä heikentää ja Napoleon lakkautti sen kokonaan vuonna 1806. Katolinen kirkko puolestaan aloitti vastauskonpuhdistuksen, joka on eri muodoin jatkunut näihin päiviin asti.

Näin Westfalenissa sovitusta suvereenista valtiosta tuli eurooppalaiselle ihmiselle menetelmä vapautua keisarin tai paavin eurooppalaisesta yhdentävästä keskusvallasta, joka voisi antaa yli-inhimilliseen, rationaaliseksi väitettyyn legitimiteettiin nojaavia yhtenäisiä normeja kaikille eurooppalaisille.

Westfalenin rauhan jälkeen Eurooppaa johtivat suvereenien valtioiden monarkit, mutta kansan kannatuksen lisäksi heidänkin legitimiteettinsä argumentoitiin samoista yli-inhimillisistä lähtökohdista kuin paavilla ja keisarilla. Sille antoi ratkaisevan uuden iskun valistuksen ajan uusi eli tieteellinen metodi, jolle argumentin oikeellisuus perustui vain periaatteessa jokaisen ihmisen tarkistettavissa olevaan objektiiviseen havaintoon tai logiikkaan.

Ennen pitkää uusi havaintoon ja järkeen perustuva metodi vaati yksinoikeutta vähintään yhtä painokkaasti kuin paavi tai keisari. Toisaalla kehittyi empirismin pohjalta Adam Smithin ja Ricardon oppi tarpeiden maksimaalisesta tyydyttämisestä vapailla markkinoilla. Toisaalla kehittyi Immanuel Kantin puhtaaseen järkeen luottava ajatus oikeudenmukaisuudesta sekä ikuiseen rauhaan johtavasta rationaalista hallinnasta Euroopassa ja maailmassa.

Tämän jälkeen modernin ajan yhteiskunnan ja politiikan keskeinen on ollut rationaalien markkinoiden, rationaalin hallinnan keskinäinen ja samalla niiden käsitteiden ulkopuolelle jäävien asioiden yhteensovittaminen.

Modernin ajan uuden metodin pohjalta Thomas Hobbes, John Locke, Jean Jaques Rousseau torjuivat paavin, keisarin ja suvereenin valtion kuninkaan yliluonnollisen legitiimisyysargumentin. Kukin omalla tavallaan he kehittivät suvereenin valtion hallinnan legitimiteetin perustaksi suvereenin kansan ja hallinnan välillä tehtävän yhteiskuntasopimuksen. Sen pohjalta modernissa valtiossa legitiimi kansalaisten hallinta tapahtuu perusoikeudet suojaten kansalaisten hyväksymien lakien mukaisesti. Seurauksena olivat Yhdysvaltojen ja Ranskan demokraattiset vallankumoukset sekä sen jälkeen kaikki muut.

Näin eurooppalainen ihminen oli ensin rakentanut suvereenin Westfalenin valtion ottamaan paavilta ja keisarilta vallan tämän suvereenin valtion suvereenille monarkille. Tämän jälkeen eurooppalainen ihminen demokratisoi tämän suvereenin valtion omaan johtoonsa ja käyttöönsä.

Euroopan takaiskuja

Kuten tunnettua, tie demokraattisen valtion voittoon ei ole ollut suora vaan kivinen ja kaita. Euroopan historian kulku Westfalenin jälkeen on enemmän tunnettu kuin ennen sitä.

Yhdysvaltojen demokraattinen vallankumous onnistui ja sen jälkeen sisällissodassa torjuttiin takaisku. Sen sijaan Ranskan vallankumous ajautui sekasortoon ja takaiskuna Napoleonin sotilaskaappaukseen. Sitä taas seurasivat 20 vuotta kestäneet Euroopan herruutta tavoitelleet sodat. Wienin konferenssin luoman puolen vuosisadan rauhan kauden jälkeen jatkui eurooppalaisten sotien kierre toiseen maailmansotaan asti. Keisarina Napoleon etsi legitimiteettiä itse keisariperinteestä ja paavin tuesta. Samalla hän myös kehitti modernin ajan sotilasdiktatuurin mallin, missä turvallisuuden ammattimiehet ottavat oikeuden pitää järjestystä ja samalla ottaa koko valtiota johtoonsa.

Adolf Hitlerin Saksan argumentti Euroopan herruuteen oli Martin Heideggerin hengessä palauttaa kristinuskon ja modernin pilaama ihmisen autenttinen oleminen toisaalta esiklassisen Kreikan ja esikristillisen Saksan mallin mukaiseksi. Mussolinin Italia taas etsi legitimiteettiään vanhan Rooman järjestyksestä. Euroopan ja itse asiassa koko maailman herruuteen tähdännyt Karl Marxin projekti taas argumentoi legitimiteettinsä - alun perin Aristoteleen kehittämän olemustiedon mukaisesti - muita paremmalla tiedolla ihmisen tosi olemuksesta.

Nykyinen paavi Benedictus XVI toteaa uudessa Nasaretin Jeesus kirjassaan sattuvasti perheyhtäläisyyden paavin, keisarin, Heideggerin ja Marxin legitimiteettiargumentin välillä – yhtäläisyyden joka viime kädessä perustuu Platonin Timaios –teoksen kaltaiseen erotteluun makrokosmoksen ja mikrokosmokseen. Kukin niistä katsoo edustavansa havainnon ulkopuolella olevan paremman todellisuuden toteuttamista valtiossa yhteiskunnassa. Paradoksaalisesti nykyinen paavi Benedictus XVI etsii opillisia yhtymäkohtia esikristilliseen platonistiseen hellenismin aikaan.

Vaikeammin lähestyttävä kysymys on mm. Max Weberin ja Jürgen Habermasin tutkima modernin ajan rationaalin valtiollisen tai EU:n byrokratian legitimaation argumentti. Sen mukaan rationaali byrokratia tai hallintajärjestelmä toteuttaa kansalaisten elämismaailman yläpuolella olevaa, tieteenalansa perustelemaa markkinoiden tai hallinnon välttämättömyyttä. Esimerkiksi Euroopan liittovaltiota suurena eurooppalaisena valistuksen projektina puolustanut, saksalainen filosofi Jürgen Habermas on viime aikoina pitänyt tätä yhtenä aikamme Euroopan ja Euroopan Unionin pääongelmana.

Mitä opimme tästä?

Ajanlaskumme alussa Roomassa ja sen läntisessä osassa nousi kaksi kilpailevaa hanketta: keisarius ja kristinusko, eli Platonin-Augustuksen sekä Nasaretilaisen-Paavalin projektit.

Paavalin projekti voitti ja Eurooppa ja syntyi läntisenä kristikuntana, joka käytti sivistykseen myös Isokrateen-Ciceron koulutusohjelmaa.

Euroopan kristikunnan noustua Rooman piispa kruunasi Kaarle Suuren keisariksi vuonna 800, mutta hänen laaja eurooppalainen valtakuntansa jakautui pian, ja Euroopan peruspiirteeksi tuli valtakuntien erilaisuus.

Rooman piispan perinteinen arvovalta, Platonin ja Aristoteleen paluu sekä ristiretkien mobilisointi lisäsivät paavin valtaa, joka sitten myös turmeli. Vuonna 1302 paavi Bonifacius VIII julisti Unam Sanctum bullassa olevansa ylin hengellinen ja maallinen hallitsija.

Euroopassa keskiajan viimeiset vuosisadat olivat paavin ja keisarin välillä valtataistelua Euroopan herruudesta. Vuonna 1519 keisariksi tullut Kaarle V otti ohjelmakseen Euroopan yhdistämisen Respublica Christiana -dynastiana, jossa vallitsisi yhteinen Dominium Mundi.

Reformaation yksin uskosta, yksin armosta, yksin sanasta oli osa uskonpuhdistusta, mutta myös poliittinen kapina paavin ja keisarin platonistista legitimiteettiä vastaan. Sen seurauksena syntynyt vuoden 1648 Westfalenin valtio vapautti eurooppalaisen ihmisen paavin ja keisarin vallasta. Sen kuitenkin korvasi suvereenin valtion kuninkaan perusteiltaan platonistisesti argumentoitu mono archos.

Tieteellinen metodi ja sen aikaansaama valistus vahvisti reformaation rinnalla kapinaa demokratian puolesta monarkkia vastaan, konkretisoituen ensin Yhdysvaltojen vallankumoukseen 1776 ja Ranskan vallankumoukseen 1789 sekä Englannin parlamentarismin nousuun.

Eurooppalainen ihminen siis vapautui keisarin sekä paavin vallasta kehittämällä reformaation pohjalta suvereenin valtion, jonka hän sitten demokratisoi palvelukseensa reformaation ja valistuksen pohjalta.

Samalla valistuksen perustana olleen uuden eli luonnontieteellisen metodin perusteista kehittyi Eurooppaan toisaalta Adam Smithin ja David Ricardon markkinoiden sekä toisaalta Immanuel Kantin rationaalin hallinnan yleispätevyyttä vaativaa suuntaukset, joista aikanaan yhdessä tuli myös Euroopan Unionin keskeisiä perusteluita, eräänlaisena tutkimusmetodista hallintoon siirrettynä mono archoksena.

Napoleonin, Hitlerin, Mussolinin tai Stalinin militaristinen politiikka yhdentävän keskusvallan toteuttamiseksi oli aatehistoriallisesti taantumista tai barbarisoitumista Euroopan kristikuntaa ja valistusta tai klassista aikaa aikaisempiin vaiheisiin.

EU:n perustamismyyttiin usein liittyvä Euroopan demokraattisen oikeusvaltion sotiin syyllistävä kritiikki ei ole kestävä, sillä demokraattinen, suvereeni oikeusvaltio on ollut eurooppalaisen ihmisen suuri saavutus ja turva juuri yhdentävään keskusvaltaan tähtäävien taantuvien ja militarististen pyrkimysten torjumiseksi.

Kaarle Suuren valtakunnan hajoamisesta alkaen Euroopan peruspiirre on ollut poliittinen jakautuminen ja sen pohjana oleva läntisen kristikunnan ja valistuksen sivistämän, tietävän ja eettisen ihmisen kyky vapaaseen käytännölliseen harkintaan. Siksi hankkeet yhdentää eurooppalaisten elämäntapoja keskitettyyn ohjaukseen eivät ole onnistuneet tuhannen vuoden aikana.

EU:n alkuvaiheen finaliteen tai vuoden 1957 Rooman sopimuksen tulkinta jatkuvasti yhä tiiviimmästä unionista (ever-closer union), jatkuvasti laajenevasta ja syvenevästä eri alojen yhdentämisestä rationaaliin keskitettyyn hallintaan olisi Euroopan historiallisen kokemuksen valossa johtanut yksinkin laajenevaan kapinointiin. Sitä kuitenkin nopeutti euron perustaminen, joka yhdistää samaan valuuttaan - erityisesti tuottavuudeltaan - erilaiset kansantaloudet ja uhkaa aiheuttaa myös yhteiskuntarauhan osalta alkuperäiselle finalitélle vastakkaisen kehityksen.

Eurooppa on siis aidosti tulevan suuntansa harkinnan paikassa. Kaksi vaihtoehtoa on jo tiedossa. Viedä loppuun ”liittovaltioon” nykyinen jo vaikeuksiin johtanut tie. Vastustaa kaikkea ja palata jälleen Euroopassa ennenkin raskaasti kokeiltuun tapaan taantua ties kuinka kauaksi taaksepäin.

Kolmas ja nyt tarpeellinen on kehittää Euroopan arkkitehtuuri, joka asettaa oikeat asiat päätettäväksi oikealle tasolle ja luo jäsenvaltiopohjaisen yhteistyön Euroopan, joka rohkaisee ja vapauttaa uuden sukupolven rakentamaan vapaita rauhan, hyvinvoinnin ja oikeudenkuisuuden kansakuntia, Eurooppaa ja maailmaa.

Tästä on hyvä jatkaa tähän päivään Suomalaisilla historiapäivillä (7. - ) 9. 2. 2013 Lahden Sibelius-talossa.

http://www.suomalaisethistoriapaivat.fi/tiedostot/HP2013ohjelma.pdf

Palautteesta olen kiitollinen:  risto.volanen at hotmail.com