Risto Volasen kotisivu

Oli onni onnettomuudessa, ettei idän ja lännen törmäys tapahtunut pohjoisessa Euroopassa. Täälläkin Nato on edennyt, Venäjä varustautunut ja jännitys lisääntynyt vähä vähältä. Ja täällä Pietari, Murmansk ja pohjoiset meriyhteydet ovat Venäjälle strategisesti ainakin yhtä tärkeitä kuin Krimi ja Sevastopol.

Suomessa oli jo kasvanut politiikan ja median johtoon uutta sukupolvea, jolle geopolitiikka oli käynyt vieraaksi. Nyt on havaittu, että maantiede ratkaisee, mutta vielä ei ole arvioitu mitä se nyt tarkoittaa Suomen kannalta.

Asia sinänsä ei ole outo tai uusi. Suuresta pohjan sodasta lähtien tämä on kuudes kerta 300 vuoden aikana, kun länsi ja Venäjä ottavat laajemmin yhteen, ja aina se on vaikuttanut myös tänne.

Sen lisäksi on ollut pienempiä sotia. Suomen osalta käänteentekevä oli hattujen sota 1741, kun Tukholmassa ei totuttu vuoden 1709 Pultavan tappion jälkeiseen suurvalta-aseman menettämiseen. Hyökkäyssotaa perusteltiin sillä, että ainoa riski on Suomen ”hävittäminen tai menettäminen”.

Seuraavan Kustaan sodan jälkeen alettiin kehittää Suomen ideaa, jonka presidentti Koivisto tiivisti selviytymiseksi, siis lännen ja idän törmätessä. Snellmania soveltaen ideana on, ettemme anna omaa aluetta Venäjän vihollisten käyttöön ja etsimme tukea, mutta emme jää sen varaan tai sitomaksi.

Kolmas osa Suomen ideaa on todellisuutta vastaava poliittinen tilannearvio. Ulkopoliittisen realismin pääsääntö on, että se jolla on voimaa etenee kunnes tulee toinen voima vastaan. Toiseksi, kohtaavilla voimilla on strateginen suhde eli ne vastaavat toistensa liikkeisiin ja ennakoivat niitä.

Henry Kissinger tiivistää, että rauha perustuu joko yhden ylivoimaan tai kaikkien keskinäiseen vakauteen. Vakaus taas tarkoittaa, että jos joku yrittää hankkia etua, siitä seuraa ketjureaktio, josta myös etuilija kärsii.

Itämeren vakaus

Napoleonin sotien jälkeen Venäjällä oli sata vuotta hegemonia Itämeren alueella. Vuoden 1812 Turun sopimuksessa Ruotsi luopui 1709 Pultavan tappion ja 1809 Haminan rauhan revanssista ja toteutti pidättyvyyttä, siis Ruotsin ideaa.

Teheranin konferenssissa 1943 länsi luovutti Baltian Neuvostoliitolle ja Suomi säästyi Pietari suuren rajaan asti. Jos Teheranissa olisi sovittu jotakin muuta, Venäjän voima kesällä 1944 olisi kyllä siihen riittänyt.

Näin vuosina 1945-1989 toistui Venäjän hegemonia, mikä merkitsi Baltian, Puolan sekä Itä-Saksan hallintaa sekä YYA –sopimusta Suomen kanssa. Paikallisesti Nato oli heikko vastavoima, mutta globaalisti se oli osa Yhdysvaltojen ylläpitämää Teheranin ja Jaltan sopimusten mukaista vakautta.

Lännen voitettua kylmän sodan presidentti Koivisto sovelsi Suomen ideaa eikä Suomi yrittänyt käyttää hyväksi Venäjän heikkoutta ja liittyä Natoon. Ruotsi ja Suomi yhdessä sovelsivat Ruotsin ideaa eivätkä ottaneet lännessä toivottua vastuuta Baltiasta. Näin presidentti Clintonin Yhdysvallat otti Naton kautta vastuun Baltiasta ja täytti Itämerellä heikentyneen Venäjän jättämän tyhjiön.

Helmikuussa 1997 Helsingissä tehdyn Clintonin ja Jeltsinin sopimuksen seurauksena syntyi nykyinen pohjoisen Euroopan turvallisuuspoliittinen vakaus. Siinä alueen läntiset maat kuuluvat Suomea ja Ruotsia lukuun ottamatta Natoon sekä Norjaa lukuun ottamatta Euroopan Unioniin. Suomella on uskottava puolustus ja sekä Suomella että Ruotsilla mahdollisuus hakea Naton jäsenyyttä.

Pohjoisen Euroopan pienten maiden historiassa nykyinen tilanne on kautta aikojen paras. Myöskään lännellä laajemmin ei ole tällä alueella mitään poliittista voitettavaa. Siksi viime vuosikymmenellä Vanhasen hallitusten aikana keskityttiin syventämään alueen vakautta. Tämä pohjoisen Euroopan vakaus tarkoittaa, että idän tai lännen eteneminen tai perääntyminen merkitsisi kaikille epäedullista ketjureaktiota.

Venäjän osalta ei ole odotettavissa perääntymistä, mutta jos Yhdysvaltojen vastuunotto Baltiasta heikkenisi, tyhjiön täyttäisi joko idästä Venäjä tai etelästä Saksa tai Puola. Tästäkin syystä Suomi on pitänyt tärkeänä atlanttista yhteistyötä. Vanhasen hallitusten aikana Suomi ja Ruotsi välttivät pienintäkin viestiä mahdollisesta Baltian vastuusta, jotta emme antaisi Yhdysvalloille virikettä vetäytymiseen tai Venäjälle huoleen Nato -jäsenyydestä.

Pohjoisen Euroopan nykyisen vakauden kestävyyttä osoittaa se, ettei Ukrainan kriisi ole levinnyt turvallisuuspoliittisesti tänne – vaikka täältä sitä on yritettykin.

Jos kuitenkin Nato etenisi Suomeen, se merkitsisi Venäjän vihollisen etenemistä Pietarin ja Murmanskin porteille ja käytännössä Venäjän pohjoisosan strategisten kohteiden sotilaallista motittamista.

Länsi ja Venäjä

Kun rauha voi perustua hegemoniaan tai keskinäiseen vakauteen, voidaan teoriassa ajatella, että nykyinen vakaus voitaisiin pohjoisessa Euroopassa korvata niin vahvalla Naton etenemisellä, että Venäjän olisi siihen pakko sopeutua. Mutta maantieteen ja sotilaallisen voimavarojen sijainnin huomioon ottaen se ei ole mahdollista.

Tästä seuraa, että jos alueen nykyisiä vakautta alettasi muuttaa Naton etenemisellä itään, alueella olisi seurauksena Venäjän ja lännen toimien ketjureaktio, jossa Venäjä ei jäisi toiseksi sotilaallisten voimavarojen määrässä.

Nykyisessä hybridisten eli moniaineksisten konfliktien maailmassa on tietenkin vaikeata ennakoida yksityiskohtaisesti millaisia muita kuin sotilaallisen voimannäytön keinoja puolin ja toisin käytettäisiin. Ukrainan kokemukset jo vuoden ajalta osoittavat, että keinoja löytyy kummaltakin puolelta.

Geopoliittisesti katsoen Suomen Nato –jäsenyydessä on siis kysymyksessä valinta nykyisen vakauteen perustuvan rauhan ja Venäjän vihollisen Pietarin portille pyrkimisestä seuraavan ketjureaktion välillä.

Jos pohjoisessa Euroopassa lähtisi liikkeelle Naton laajenemishanke, siitä ketjureaktiona seuraisi aikansa vahinkoa kaikille ja kärjistyessään mahdollisesti vakavaksi kriisiksi se ei päätyisi sotaan vaan suurvaltojen sopimukseen. Sen tuloksena taas voisi olla perinteinen lännen ja idän Suomea ja Ruotsia koskeva meille ikävä kompromissi.

Mutta jos pohjoisessa Euroopassa ei ole mitään järkevää perustetta lännen sotilaalliselle etenemiselle itään, samaa on sanottava Venäjän etenemisestä länteen. Venäjän kannalta Pietarin, Murmanskin ja kahden läntisen meritien alue nauttii nyt samasta vakaudesta kuin kaikki Itämeren valtiot.

Mikä olisi se pohjoisen Euroopan vakautta suurempi syy tai poliittinen etu, jonka Venäjä saavuttaisi aloittamalla noin vain Suomen kanssa sodan, jota suomalaisessa Nato –kampanjassa ennakoidaan yhtenä pohjavireenä? Koko alueen tavoin Venäjän aloittama sota tällä alueella ajaisi myös Venäjän omat elinedut täällä kriisiin, saisi aikaan laajat eurooppalaiset ja kansainväliset seuraukset – ja olisi myös sotilaallisesti vaikea.

Pohjoisen Euroopan nykyinen vakaus on sen kaikkien valtioiden elinetu ja se antaa hyvän perustan tuon vakauden puolustamiseen ja vahvistamiseen. Minulla on hyvät perusteet ajatella, että pohjoisen Euroopan vakautta pidetään arvossa erityisesti Saksassa mutta myös Yhdysvalloissa.

Meillä Suomessa voidaan taas tuttua teemaa seuraten sanoa, että näillä nurkilla lännen ylivaltaa ei tule, idän ylivaltaa emme halua, puolustakaamme siis nykyistä vakautta.

Suomi Natossa?

Voidaan ajatella, että Naton laajeneminen ja Venäjän pohjoinen motittaminen onnistuisi. Venäjän historiaa ajatellen, silloin on ennakoitavissa, että Venäjä käyttäisi seuraavat kymmenen tai sata vuotta motista murtautumiseen. Paine suuntautuisi Baltiaan ehkä Kaliningradin kohdalla, Suomeen ja luultavasti myös pohjoiseen Norjaan.

Natomaan elämään Venäjän rajanaapurina vaikuttaisi paljon Nato-Venäjä tai Yhdysvallat-Venäjä -suhteen kehitys. Tällä hetkellä näyttää siltä, että tuo suhde tulee vaihtelemaan pitkään. Tämä johtuu siitä, että lännessä ja Venäjällä on vielä kylmän sodan jäljiltä eroavia visioita puolen tusinan maan tulevasta sisäisestä ja kansainvälisestä asemasta. Tästä ei tulle seuraamaan konventionaalisia sotia, mutta sitäkin enemmän epämääräisempiä moniaineksisia konflikteja.

Ehkä konkreettisemman sotilaallisen haasteen Suomelle Naton jäsenenä muodostaisivat Baltian maat, jotka Euroopan valtavirran maita enemmän korostavat konfliktia Venäjän kanssa, ilmeisenä taustanaan oma historia ja motiivinaan Yhdysvaltojen toivottu lisääntyvä sotilaallinen panostaminen.

Jos Suomi Naton jäsenenä tai muuten sitoutuisi Baltian turvallisuuteen, hyvin epätodennäköisen sotilaallisen konfliktin sattuessa operaatiomahdollisuudet Natomaan etelärannikolta tai lentokentiltä Baltiaan tehtäisiin heti alkuun mahdottomiksi. Suomen puolustusvoimien apu Baltian maille jäisi muutoinkin vähäiseksi, sillä Venäjä varmistaisi niille muuta työtä.

Naton yleinen perustehtävä taas merkitsee varautumista sinänsä mahdottomaan Natomaiden ja Venäjän väliseen sotaan. Kuten suurlähettiläs Heikki Talvitie on todennut, tällaista tilannetta varten olisi todennäköistä, että Venäjä ennalta ohjelmoisi ensimmäisessä iskussa tuhottavaksi sitä lähimpänä olevan vihollisen toimintamahdollisuudet.

Suomen selkeä sotilaallinen liittoutumattomuus tarkoittaa, että emme sitoudu suurvaltojen sotilaallisiin hankkeisiin lähellä tai kaukana, emmekä asetu moukaksi suurvaltapoliittiselle pelilaudalle. Tunnemme vastuumme kansainvälisen yhteisön rauhanturvaamisessa, mutta meillä on harkintavaraa ja päätösvalta omasta osallistumisestamme.

Kuten tunnettua, Suomen itsenäisen ja arvioitua uhkakuvaa vastaavan uskottavan puolustuksen perusidea on ennalta estävä kynnys, joka nostaa hyökkääjän kustannukset niin suureksi, ettei hyökkäys tule vakavasti mieleen. Se on rauhaa vakauttava tekijä koko pohjoisen Euroopan osalta ja toisaalta alueen vakaus vaikuttaa myönteisesti myös Suomen turvallisuuteen. 

Mitä se on?

Suomen Nato –jäsenyydessä on siis kysymys valinnasta pohjoisen Euroopan vakaan rauhan jatkamisen ja sen vaarantamisen välillä.

Ukrainan kriisin yksi opetus on, että meidän tulee toimia pohjoisen Euroopan rauhan ja hyvinvoinnin perustana olevan vakauden vahvistamiseksi, mikä merkitsee muun muassa sotilaallista liittoutumattomuutta, uskottavaa omaa puolustusta ja Itämeren alueen maiden myönteisen yhteistoiminnan kehittämistä.

Ukrainan kriisin toinen opetus on, että meidän tulee jälleen aktivoida kunniakas perinteemme työssä liennytyksen sekä Euroopan rauhan, turvallisuuden ja yhteistyön hyväksi. Tältä osin presidentti Sauli Niinistö on ottanut aloitteen käsiinsä, mitä yhtenä kansalaisena osaltani kiitän ja tuen.

Tämä kaikki merkitsee tarvetta selkeään suomalaisen rintaman toimintaan Suomen idean puolesta ja pohjalta, jotta emme jäisi muiden intresseihin ja propagandaan nojaavien armoille.

(Alustus Viaporin pamaus –tilaisuudessa 14.8.2014)

Yleiskuva