Blogi
”Jykevä elokuva se on edelleen puoliväliin katsottuna, vahvojen näyttelijöiden ja realismia tuovan dokumenttiaineksen ansiosta. Tuskin kukaan lapsi tästä pahentuisi, paljon pahempaa on heille päivittäin tarjolla”, sanoo Panu Rajala päiväkirjassaan Tuntemattoman sotilaan esittämisajasta käytyyn kiistaan.
Pari tuntia sinne tai tänne, mutta kyllä tuntuu. Näin Edvin Laineen Tuntemattoman tuoreeltaan 11 vuotiaana ja tuntuu vieläkin.
Kirja oli ilmestynyt vuotta aikaisemmin. Isä luki illalla ja minä ahmin heti koulun jälkeen.
Se oli jännää luettavaa aikana, jolloin muuna tarjontana olivat Tex Willer ja lännenelokuvat. Sankarini Antti Rokan ”Taipaleeshaa myö pelättii” vielä lähensi, kun myös äiti ja isä olivat käyneet siellä talvisotansa. Koskela ja Lammio konkretisoituivat lisää Savon Prikaatissa ja he elivät mielessä vielä silloin, kun valtiosihteerinä kohtasin paljon kenraaleita ja everstejä.
Kirjasta mieleen piirtyi Koskela, kun Lehto oli ampunut vangin selkään: ”Mikään ei ollut päässyt raaistamaan häntä niin, ettei hän olisi sielunsa pohjalla tuntenut sodan suurta mielettömyyttä.”
Sitten vuosi kirjan jälkeen eli 1955 tuli Edvin Laineen Tuntematon. Sen ajan Jyväskylän poikien neuvokkuus huipentui pääsyyn katsomaan lapsilta kiellettyjä elokuvia. Täpötäyden Elohuvin toisesta rivistä jäivät mieleen kiertämään Lehto kiväärin piippu suussa ja käsi hapuilemassa kohti liipaisinta, ja tietenkin sokea Hietanen kamppailemassa palavassa sairasautossa.
Olin sitten Yleisradiossa, kun Rauni Mollbergin kuva valmistui. Se ei ollut huono, mutta esimieheni Sakari Kiurun kanssa kävimme pitkän keskustelun kohtauksesta, jossa ohjaaja oli laittanut hietaset ja lahtiset elämäniloisesti nauttimaan väijytyksestä.
Sitten vuosia myöhemmin jouduin itse väijykseen. Olin kirjoittanut kritiikin uudelleen nousevasta vihakulttuurista yhtenä esimerkkinä Kristian Smedsin kirjana julkaistu näytelmä. Saska Saarikoski pyysi laittamaan siihen mukaan viittauksen myös Kansallisen Tuntemattomaan – ja Hesan kulttuuri tykitti päälle, että arvostelit vaikka et nähnyt.
Mutta näkeminen vain kärjisti tilannetta. Maailman humaanein Sotaromaani oli käsitelty vastakohdakseen, demokraattiseen valtionjohtoon suunnatuksi väkivallaksi – ja antoi näin vauhtia maan väkivaltakulttuurille. Vain Matti Vanhanen ja myöhemmin Pekka Haavisto uskalsivat ottaa kantaa ihmisyyden puolesta.
No, itse elokuvan osalta Panu Rajala on siinä oikeassa, että nykyään ”pahempaa on heille päivittäin tarjolla”. Ja se onkin asian toinen puoli. Väkivallan tarjonta TV:n kanavilla on mennyt mahdottomuuksiin ja päälle tulee nykyään myös paljon muuta.
Aivan varmasti tuntuu ja vaikuttaa.
9. joulu, 2012
