Risto Volasen kotisivu

Helsingin Sanomissa on valtioneuvoston turvallisuusjohtaja Ahti Kurvisen haastatteluun perustuva artikkeli Suomen valtion kriisijohtamisen järjestelystä. Täysin riippumatta pääministerin tai turvallisuusjohtajan henkilöstä se kertoo, miten vaaralliseen tilanteeseen Suomen valtion siviilikriisien johtaminen on joutunut.

Vanhaan aikaan palokunta hoiti tulipalot, poliisi murtovarkaudet ja armeija sodat. Armeijan johtamista varten valtioiden johdolla on aina ollut oma järjestelmänsä. Viime sotien jälkeen ulkopolitiikan ja puolustusvoimien johtamisjärjestelmä oli varsin selkeä, ja suuret siviilikriisit olivat harvinaisia. Vähitellen tilanne kuitenkin muuttui.

Tšekkoslovakian miehityksen alkaessa 1968 koko valtiojohdon informointi oli sattumanvarainen, kuten myöskin toiminta Tšernobylin onnettomuuden aikana 1986. Vuonna 1991 Janajevin kaappauksen aamuna tiedonkulussa oli ongelmia, mutta Estonian onnettomuudessa 1994 se toimi hyvin.

Pääministeri Vanhasen alkaessa 2003 valtioneuvoston tilannekuva- ja hälytysjärjestelmä oli edelleen lähes sotaa edeltäneellä tasolla. Myös pääministerin ja valtioneuvoston asema siviilikriisien johtamisessa oli epäselvä.

Vuoden 2001 9/11 terrori-iskun jälkeen kaikissa länsimaissa heräsi kysymys, miten johdetaan ei-sotilaallinen kriisi, joka on pienempi kuin sota mutta suurempi kuin yksittäisten viranomaisten mahdollisuudet.

Kävin tutustumassa monien valtioiden uusiin järjestelyihin alkaen Valkoisen talon kellarista. Kaikkialla oli sama ongelma. Perinteiset turvallisuusviranomaiset vastustivat valtion ylimmän johdon välttämättä vahvistuvaa roolia niiden itsensä ja eri hallintojen koordinoijana kriisitilanteissa.

Suomessa tämän keskustelun käynnisti vuoden 2004 tsunami. Suomen turvallisuuslainsäädäntö perustui silloin sodan, poikkeusolojen ja kunkin hallinnonalan kriisitilanteiden erityisiin lakeihin. Niissä oli ja on edelleen määritelty ”toimivaltainen viranomainen”, joka hoitaa oman siilonsa kriisin ja jonka päätöksiin muut ylemmätkään tahot eivät saa puuttua. Tätä hallinnon siiloutumista on osaltaan vahvistanut Suomessa 1970 -luvun jälkeen edennyt ja vakiintunut oikeusideologia.

Valtioneuvoston tason toiminta myös kriisitilanteessa pohjautuu perustuslakiin sekä lakiin valtioneuvostosta. Niiden mukaan ”Pääministeri johtaa valtioneuvoston toimintaa ja huolehtii valtioneuvostolle kuuluvien asioiden valmistelun ja käsittelyn yhteensovittamisesta.” ”Ministeriön päätettäväksi kuuluva asia on yksittäistapauksessa siirrettävä yleisistunnossa ratkaistavaksi, jos sen katsotaan olevan… laajakantoinen tai periaatteellisesti tärkeä, että se olisi ratkaistava yleisistunnossa.” Lisäksi pääministeri voi valtioneuvostolain mukaan määrätä valtiosihteerinsä edustamaan itseään valtioneuvoston valmistelussa.

Vuoden 2004 tsunami osoitti, että monia hallinnonaloja koskevan kriisin johtaminen on nykyisen perustuslain ja valtioneuvostolain perusteella mahdollista. Vuonna 2006 tehtiinkin sen mukainen valtioneuvoston periaatepäätös ohjeeksi tuleviin tilanteisiin. Sen mukaan kriiseissä ”Johtamisen ja koordinoinnin taso määräytyy tilanteen vakavuuden ja laajuuden mukaisesti…” yksittäisestä sektoriviranomaisesta aina pääministerin johdolla valmisteltavaan ja hänen johtamaansa valtioneuvostoon asti. Mutta sen jälkeen kuitenkin  perinteiset tuvallisuusviranomaiset silloisen puolustushallinnon johdolla ja KHO:n presidentti Pekka Hallbergin tuella aloittivat kampanjan tätä mallia vastaan ja onnistuivat siinä.

Syksyllä 2010 hyväksyttiin valtioneuvoston periaatepäätös, joka tosiasiallisesti syrjäytti pääministeriä ja hänen johtaamansa valmistelua kriisien johtamisesta ja betonoi sen toisiaan koordinoivien ja torjuvien ”toimivaltaisten viranomaisten” tehtäväksi – kuten turvallisuusjohtaja Ahti Kurvinen nyt sanoo. Hänen mukaansa jopa puolustusvoimat ”vastaa… reagoinnista”, mikä kiinnostanee myös Tasavallan presidenttiä. Vuoden 2010 ja sitä seuranneet vastaavat periaatepäätöksetkin ovat kuitenkin sopimuksia toimintatavasta eivätkä ylitä perustuslain ja valtioneuvostolain säädöksiä.

Kuitenkin lähes aina kriisit tulevat yllättäen, alkavat yhdellä hallinnonalalla ja leviävät nopeasti myös muille sekä koko yhteiskuntaan. Valtion ylimpään johtoon eli pääministeriin nojaava nopea ja ennakoiva, oikeaa johtamistasoa arvioiva sekä hallinnonaloja koordinoiva toiminta on aina alusta alkaen ja nopeasti välttämätöntä, sillä kyseessä voi olla hyvin monien suomalaisen terveys, henki tai omaisuus. Erään yritysjohtajan kanssa asiaa pohdittaessa hän totesi, että olisi tietenkin omituista, jos hän jättäisi koko yritystä koskevan kriisin sen yhden osaston tai tehtaan johdettavaksi. 

Useiden tutkimusten mukaan ilman selkeää johtoa kriisien tavanomainen kulku on kaikkialla sekä julkisella että yksityisellä sektorilla tietojen salaaminen ja vähättely, putkihallinnon reviirien suojelu, vastuun pakoilu ja valtapeli sekä lopulta syntipukin etsiminen. Valtion ylintä johtoa kriisijohtamisesta syrjäyttäneen vuoden 2010 periaatepäätöksen jälkeen tällaiset ongelmat ovatkin toistuneet suomalaisissa kriiseissä eli joulun 2011 myrskyissä, Talvivaarassa, vuoden 2016 pakolaiskriisissä ja koronakriisissä.

Kriisien aikana nämä ongelmat aina tiedostetaan ja niiden jälkeen putkihallinnot estävät niiden korjaamisen. Nähtäväksi jää, kuinka suuria vahinkoja vaativa kriisi tarvitaan ennen kuin Suomessa päästään kestävästi perustuslain ja valtioneuvostolain mukaiseen vuoden 2006 periaatepäätöksen toimintamalliin. Myös valtion johdon aukottomat turvallisuusjärjestelyt ovat kriittinen osa toimivaa kriisijohtamista.

Yleiskuva