Risto Volasen kotisivu

Professori Simo Knuuttila ja professori Jaakko Hintikka Knuuttilan läksiäisseminaarissa 2014

Viime viikolla tuli tieto teologisen etiikan ja uskonnonfilosofian professori Simo Knuuttilan kuolemasta, ja se toi mieleen sekä kunnioituksen häntä kohtaan että muistoja tapaamisista matkan varrella. Kunnioitus tulee hänen hienosta persoonastaan ja tieteellisestä elämäntyöstä alansa kansainvälisessä kärjessä. Muistoihin kuuluu mahdollisuus pohtia silloin tällöin filosofian ja teologian toisiinsa liittyviä kysymyksiä, jollaiseen ei muuten ole ollut monia mahdollisuuksia.

Peräseinäjokelainen Simo Knuuttila tuli vuonna 1965 Helsingin yliopistoon opiskelemaan filosofiaa ja teologiaa jo kouluaikanaan paljon niihin tutustuneena. Vuotta aikaisemmin valtiotieteellisessä tiedekunnassa aloittaneena, samantapaisin mutta niukemmin jyväskyläläisin eväin muutin juuri tuolloin pääaineen valtio-opista filosofiaan.

Tulimme jo tuolloin jonkin verran tutuiksi samoina opettajina mm. Jaakko Hintikka ja S.A. Kivinen. Knuuttila oli valinnut filosofian ja teologian elämänurakseen, ja hän suuntasi pian Kieliin ja Uppsalaan, minkä jälkeen pro gradu oli tuolloin minullekin läheisestä hermeneutikko Georg Gadamerista. Vuonna 1971 hänestä tuli Jaakko Hintikan Aristoteles -tutkimusryhmän tutkimusapulainen.

Osaltani kuljin nuo vuodet Porthanian, Vanhan ylioppilastalon ja Pursimiehenkadun väliä salkussani Jaakko Hintikan (Kantin "Prologemena") tai Reijo Wileniuksen (Wichin "Idea of Social Science") osoittamat kirjat ja lopulta erityisesti G.H. von Wrightin vuoden 1970 ”Explanation and Understanding”. Mainittakoon, että tunnistin noina vuosina Santeri Alkion Yrjö Sakari Yrjö-Koskiselta (Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa) omaksuman ihmisyysaatteen yhteyden samaan eurooppalaisen sivistyshumanismin traditioon, mutta lupaavasta alusta huolimatta se hanke ei lopulta menestynyt.

Tein von Wrightin ”praktisen syllogismin” eli käytännöllisen päättelyn lähtökohdista pro gradun sekä lisensiaattityön ja 1977 valmistuneen väitöskirjan, jossa auttoi myös Jaakko Hintikan ”etsimisen ja löytämisen” logiikka. Knuuttila väitteli vuotta aikaisemmin "Ajasta ja mahdollisuudesta keskiajan skolastiikassa" taustana Jaakko Hintikan tutkimukset modaali- eli mahdollisten maailmojen logiikasta. Olimme päätyneet eri lähtökohdista lähelle samoja ongelmia, ja se johti jatkossa moniin keskusteluihin.

Jaakko Hintikka on nykyaikaisen modaalilogiikan keskeinen filosofi, jonka mukaan kussakin tilanteessa on useita ristiriidattomasti ajateltavia mahdollisia maailmoja eli vaihtoehtoja. Hän oli myös vuonna 1973 osoittanut Aristoteles tutkimuksessaan, että antiikin maailmassa puuttui ajatus samanaikaisista vaihtoehtoisista mahdollisuuksista. Knuuttila tutki väitöskirjaansa varten aikajärjestyksessä läpi antiikin ja keskiajan keskeisten filosofien teokset ja tunnisti keskiajalla uuden ajan airueeksi vähitellen esiin murtautuneen muutoksen antiikin vaihtoehdottomuudesta niiden runsauteen.

Osaltani kohtasin kysymyksen vaihtoehdoista kehittäessäni G.H. von Wrightin ja Aristoteleen praktista syllogismia päätösteoriaksi eli kysymykseksi miten ihminen muodostaa vaihtoehtoisia päämääriä ja keinoja sekä valitsee niiden välillä. G.H. von Wrightin vuoden 1970 teoksen kysymys oli, onko ihmismielessä olevien premissien eli päämäärän ja siihen tarvittavan keinon sekä itse teon välillä looginen vai kausaalinen suhde.

Kuten Hintikka ja Knuuttila osoittavat laajemminkin antiikin valtavirrasta, Aristoteles ei jätä tilaa vaihtoehdoille vaan sanoo Nikomakhoksen etiikassaan, että päämäärän ja siihen johtavan keinon aktualisoituessa ihmismielessä ihminen toimii niiden mukaisesti ”heti”. Aristoteles sanoo Runousopissaan draaman olevan kuva toiminnasta, ja niinpä kreikkalaisessa draamassa ”hamartia” eli traaginen virhe johtuu sankarin tietämättömyydestä eikä väärästä valinnasta vaihtoehtojen eli ”mahdollisten maailmojen” välillä.

Tein pohjatyön väitöskirjaani lukuvuotena 1975-1976 Yhdysvalloissa keskeisinä opettajina Boston Universityn Alasdair MacIntyre ja Harvardin Graham Allison. Tutkin, miten ihminen muodostaa mielessään vaihtoehtoisia päämääriä ja keinoja sekä valitsee niiden välillä. Perustelin G.H. von Wrightin ”komplementarismia” eli ihmisen toiminnan tutkimisen tarvitsevan omaa menetelmäänsä verrattuna fysiikkaan. Tuossa vaiheessa Suomen filosofian oppituolien uuden polven valtavirta oli kuitenkin palaamassa ainoastaan luonnontieteellisen menetelmän hyväksyviin suuntauksiin. Kuitenkin G.H. von Wright itse piti käsittelyäni perusteltuna, ja väittely tapahtui kesäkuussa 1977.

Jatkossa pyrin kehittämään edelleen tätä von Wrightin käytännöllisen päättelyn voluntaristista tulkintaa, mutta valtavirraksi muodostui suomalaisen hegemonian mukaisesti Raimo Tuomelan reduktionistinen tulkinta, joka palalauttaa ihmisen käytännöllisen järjen ja toiminnan hänen bio-fysiologisiin kausaaliketjuihinsa. Sen rinnalla ovat korostuneet myös ”kontekstuaaliset” suuntaukset eli ihmisen toiminnan selitysten etsiminen hänen ympäristöstään.

Mutta väitöskirjan jälkeen yksi pääkysymys jäi kuitenkin auki. Jos ja kun ihminen voi muodostaa useita päämääriä ja keinoja sekä voi valita niiden välillä, miten se ja siitä seuraava toiminta on mahdollista niin, ettei tuloksena ole sarja traagisia virheitä? Tähän kysymykseen toi ensiapua Knuuttilan tapaaminen ja hänen kertomansa Boston Universityn opettajani Alasdair MacIntyren vuoden 1981 uusi teos ”After virtue”, joka tutki samaa kysymystä etsien apua klassisista hyveistä ihmisen käytännöllisen päättelyn ja toiminnan apuna. Se merkitsi paluuta klassisen ja kristillisen etiikan peruskysymyksiin.

Niinpä minäkin otin ohjelmaksi lukea, mitä keskeiset filosofit antiikista nykyaikaan ovat sanoneet käytännöllisestä järjestä ja hyveistä. Se merkitsi ensin matkaa Platonista ja Aristoteleestä keskiajan teologeihin Tuomas Akvinolaiseen ja Duns Scotukseen ja heistä edelleen aina Jürgen Hamermasiin ja John Rawlsiin asti. Modernin ajan filosofian eli ajattelun päälinjaksi saattoi havaita uskomuksen, että ihminen on luonnon lahjana demokraattinen eli vapaa, viisas ja eettinen.

Mutta sitten päähäni pälkähti, että myöhäisantiikin Plotinuksen ja keskiajan Tuomas Akvinolaiseen oli väliä 1000 vuotta. Vielä siis joitakin vuosia ahkerointia heidän välissään olleiden Paavalin, kirkkoisä Augustinuksen ja sitten vielä Martti Lutherin kanssa. Yleisradiossa Ismo Silvo katsoi kummissaan apulaisjohtajan pöydällä ollutta Augustinuksen ”Jumalan valtakunnasta” teosta, enkä sitten hennonut kertoa hänelle aloittaneeni juuri kirkkoisän ”Kolminaisuudesta” -teosta.

En ensin oikein rohjennut kirjoittaa paperille, että ilmeisesti Knuuttilakin oli omalla aatehistoriallisella tutkimusmatkallaan tehnyt saman harppauksen kuin minä ensin eli antiikin filosofeista suoraan keskiajan aristotelisiin ja platonistisiin filosofi-teologeihin – ja näytti ehkä siksi asemoituvan ilmeisen lähelle Tuomas Akvinolaista. Rohkaisua antoi ensin Georg Gadamerin tutkimus Platonin ”Kasvattavasta valtiosta”, mitä seurasivat Charles Cochranen "Augustuksen ja Augistunuksen" välisen ajan tutkimuksen löytäminen sekä Alister E. McGrathen ”Vanhurskauden historian” (Iustitia Dei) ilmestyminen. Tuon Gadamerin tutkimuksen mukaan Platonin Valtion ideana oli saada ihmisen psyyken kolme osaa – järki, tunteet ja itsetunto (thymos) -  oikeaan järjestykseen eli toteuttaa siinä ”dikaiosyne” jotta dikaiosyne järjestys eli oikeus voisi toteutua myös valtiossa.

Tämä oli antiikin ja vanhan Rooman aikana tavanomainen puhetapa ihmisen ja valtion ongelmista, joihin Platonin rationalismi ei tuonut ratkaisua. Ratkaisun toi kristinuskon ja lopulta Augustinuksen argumentoima dikaisosyne eli latinaksi iustitia, jonka Iustitia Dei, Jumalan vanhurskaus toteuttaa (Iustus facere) ihmisen psyykessä eli yhdistää ihmisen psyyken kolme osaa kolmiyhteisen Jumalan kuvan kaltaiseksi. Tällaiset tervesieluiset ihmiset sitten saattoivat romahtavan Rooman sekasorrossa muodostaa oman yhteisönsä ”Jumalan valtakunnan”. Ensimmäiset havainnot löytämästäni pidin esitelmänä vuoden 1989  San Franciscon viestinnän tutkijoiden konferenssissa. (SUOMEKSI TÄSSÄ)

Sen matkan tulos oli selvä. Eurooppalainen sivilisaatio on kristinuskon synnyttämä ja sivistämä apunaan antiikin Kreikan kulttuuri. Se on muokannut eli sivistänyt eurooppalaisen ihmisen kielen ja mielen. Max Weberiä mukaillen eurooppalainen demokraattinen eli vapaa, viisas ja eettinen ihminen on kolmiyhteiseltä psyykeltään kristitty tunnistamatta tai myöntämättä sitä.

Valistuksen Immanuel Kant, David Hume ja monet muut olivat ottaneet 1500 -vuoden sivistyshistorian tuloksena kehittyneen eurooppalaisen ihmisen psyyken luonnon antamana. Vastaavasti sen pohjana olevan kielen ja kulttuurin nyt menossa olevasta hajottamisesta on seuraamassa barbarisoituminen esihellenistiseen viha-syntipukki kulttuuriin – jonka mm. Olavi Paavolainen tunnisti fasismissa kristillistä sivistyshistoriaa edeltävänä aikana.

Hahmotin tilanteen niin, että luterilaisen teologian akateeminessa valtavirrassa mm. "luterilaisena sosiaalioppina" oli tapahtunut menoa polvilleen valistuksen Immanuel Kantin edessä, vaikka hänen "Käytännöllisen järjen kritiikkinsä" heti alkuunsa erotti järjen ja tunteet toisistaan. Kun ihmisen psyyke oli sen jälkeen katsottu luonnon lahjana vanhurskaaksi eli hyväntahtoiseksi ja oikeassa järjestyksessä olevaksi, kirkon työmaaksi jäisi hengellisen kokemuksen antaminen ja maallisen oikean edistäminen. Katolisen teologian keskeiseksi suuntaukseksi taas tuli sanoa platonismin pohjalta, että ilmoitus on antanut kirkolle tiedettä korkeamman tietoisuuden. Aristotelettä ja Tuomas Akvinolaista seuraten taas saattoi sanoa, että Luojan luoman järjen ja uskon välillä on valmiiksi harmonia - ja juuri sitä Luther oli protestoinut.

Emme sopineet Knuuttilan kanssa tapaamisista, mutta koetin vielä valtion palveluksessa ollessani käydä filosofisissa ja joissakin teologisissa tilaisuuksissa, ja niiden yhteydessä vaihdoimme usein kuulumisia. Knuuttila osasi kertoa mm. uutinen MacIntyren kirjasta 1981 ja sitten hänen kääntymisestään katoliseksi ”augustinolaisena tomistisena filosofina”, mistä ei vielä 1976 Boston Universityssä ollut mitään merkkejä.

Seuraava suurempi pohdintamme koski vuonna 1999 tapahtuneita luterilaisten ja Vatikaanin allekirjoittamaa ”Yhteistä julistusta vanhurskauttamisopista” sekä Vatikaanin paavin kiertokirjettä ”Fides ja Raito” eli usko ja järki. Osaltani polemisoin yhteistä julistusta, josta sai kuvan Lutherin uskonpuhdistuksesta eräänlaisena väärinkäsityksenä, kun vielä "Fides ja Ratio" samaan aikaan käytännössä korosti etäisyyttä luterilaiseen vanhurskaus teologiaan. Se sitten heijastui myös vuonna 2017 uskonpuhdistuksen ujostelevaan muistamiseen, vaikka kyseessä oli koko modernin maailman sivistyneen muodon turvaamisen ratakaiseva tapahtuma. Saattoi myös havaita, miten MacIntyre oudoksui useissa artikkeleissaan Fides ja Ration ilmeistä platonistista painotusta.

Pitempiä keskusteluja syntyi jälleen paavi Benedictus XVI:n eli Joseph Ratzingerin vuoden 2006 Regensburgin puheen ja sitä seuranneen Turkin matkan jälkeen. Paavin puhe otettiin julkisuudessa Islamin kritiikkinä, mutta sen pääteema oli hänen teologinen ohjelmansa palata hellenismiin. Ratzingerin mukaan Raamatun ilmoituksen ja "hellenismin" eli käytännössä Platonin välillä on perimmäinen yhteensopivuus. Puheen pääkritiikki suuntautuikin reformaation ja valistuksen suorittamaan uskon "dehellenisoimiseen". Paavin mukaan ne "ankkuroivat uskon vain käytännölliseen järkeen ja kielsivät sen pääsyn todellisuuden ymmärtämiseen" – vaikka alkuperäiseltä Paavalin-Augustinuksen-Lutherin kannalta ihmisen psyyken oikeaan asentoon saaminen, suomalaisittain vanhurskauttaminen, käytännöllisen järjen tervehdyttämiseksi on kristinuskon ydinosaa.

Ratzinger jatkoi teologiansa argumentointia vuosien 2007, 2011 ja 2012 ”Nasaretin Jeesus” kirjoissaan, jotka ovat elämänkertoina koskettavia mutta samalla teologisilta tulkinnoiltaan yksiselitteisen platonistisia. Kirjoitin niistä kirja-arviot omia verkkosivuja varten ja lähetin luonnoksen Knuuttilalle. Hän rohkaisi kehittämään julkaistavaksi alan teologisessa julkaisussa. Päädyin kuitenkin pysymään maallikon lestissäni, ja julkaisin kotisivulla, kun samalla saattoi pohtia vapaammin myös omaa luterilaista ymmärrystä. (TÄSSÄ)

Eläkkeelle päästyä tarjoutui mahdollisuus osallistua joihinkin samoihin tilaisuuksiin ja niissä ajatusten vaihtoon kuten professorin läksiäisseminaarissa 2014 (KUVA). Matkan varrella Simo Knuuttila on ollut yksi niistä, joiden kanssa on voinut seisahtua pohtimaan pohtimisen arvoista. Olen siitä kiitollinen, ja muistan häntä kunnioituksella hienona ihmisenä sekä merkittävänä filosofina ja teologina.

Yleiskuva