Risto Volasen kotisivu

Presidentti Urho Kekkonen teki 50 vuotta sitten 5.8.1971 päiväkirjaansa seuraavan merkinnän:  

”S-maa 4.8.: (Leike, jossa kerrotaan Nuoren Keskustan Liiton puheenjohtajan Risto Volasen esittäneen julkisuudessa toivomuksen Karjalaisen asettumisesta presidenttiehdokkaaksi.)

”Karjalainen oli luonani 5.8. ja sanoi, ettei hän tiennyt mitään Volasen aikomuksesta, hän kuuli radiosta. V. on ollut vuosi sitten Virolaisen miehiä. K:lle selitetty, että NKL:n keskuudessa ollut suuntariitoja ja V(olasen) tuli päästä etulyöntiin. Sanoin K:lle että asian julkisuuteen pääsy oli sinulle karhunpalvelus.”

Joskus ihmisen on taisteltava ja tuo kesä oli yksi niistä.

Olin tullut edellisenä kesänä Naantalissa Nuoren Keskustan Liiton puheenjohtajaksi äänin 138-103, mutta johtokunnassa vastassa oli yhä vahva k-linjalainen oppositio.

Pari vuotta aikaisemmin sama kamppailu oli käyty opiskelijaliikkeessä, ja se oli päättynyt itsenäistä alkiolaista linjaa kannattavien voittoon KOL:n Naantalin liittokokouksessa 1970 – erottamalla liiton k-linjalainen ja yleisdemokraattinen johtokunta kesken kautensa. Sekin prosessi oli vaatinut yhdessä Pentti Kourin kanssa marraskuussa 1969 käyntiä Tamminiemessä selostamassa tilannetta. Presidentti oli puhunut riskeistä, mutta sovimme Pentin kanssa, ettei hän kieltänyt irrottautumista ylioppilaspolitiikassa vasemmistosta ja yleisdemokraateista eli nousunsa aloittaneista opiskelijastalinisteista.

Kannatin Urho Kekkosen ulkopolitiikkaa, mutta keskustan sisällä k-linjalaisuus tarkoitti käytännössä suomalaista kylmän sodan totalitääristä versiota, jossa vaadittiin seuraamaan kyselemättä ohjeita epämääräiseltä joukolta, joka vetosi Neuvostoliiton luottamukseen Urho Kekkoseen ja hänen luottamukseensa Ahti Karjalaiseen.

Yleisdemokraatit taas olivat O.V. Kuusisen kansanrintamataktiikan sovellutus, jossa piti sitoutua pysyvään yhteistyöhön vasemmiston ja viime kädessä SKP:n stalinistien kanssa.

Keskustan nuorisojärjestössä oli alkanut 1968 uusi aatteellinen nousu Santeri Alkion ihmisyysaatteen ja maahengen päivityksellä tunnuksinaan ”Vihreän aalto” ja ”desentralismi”. Sen ytimenä oli tunnistaa alkiolaisuuden olevan suomalainen osa samaa pitkää eurooppalaisen sivistyshumanismin ja ihmisen luontosuhteen aatehistoriaa kuin mm. G.H. von Wrightin ajattelu. Alkion ohjelma ihmisyyden kehitystarpeesta tarkoitti, ettei nykyaikainen demokraattinen ihminen – hyvä ihminen ja kunnon kansalainen – ole luonnon lahja vaan tulos pitkästä sivistyshistoriasta, jonka elinvoimaisuudesta on pidettävä huolta.

Ajan ohjelmatyössä keskeisessä asemassa oli Seppo Niemelä. NKL:n Punkaharjun 1971 liittokokouksessa hyväksyttiin uusalkiolainen ohjelma, ja nuori keskusta katsoi tulevaisuuteen itseensä ja voittoonsa luottaen. Vihreä aalto konkretisoitui jatkossa vielä vuoden 1973 Vihreämpään yhteiskunta –julistukseksi.

Keskustan ja Suomen tilanne

Keskustan tuolloisissa sisäisissä tilanteissa kannatin Johannes Virolaista puolueen puheenjohtajana ja Ahti Karjalaista presidenttiehdokkaana. Sain pidettyä kumpaankin kohtuullisen puhevälin, mutta se ei kuitenkaan tyydyttänyt kummankaan kannattajia. Nuorisojärjestö oli puolueen K- ja V-linjan puristuksessa. Sen itsenäisten toiminataedellytysten turvaamisesta tuli aatteellisen työn rinnalla puheenjohtajan päätehtävä.

Menossa oli kylmän sodan vaikea vaihe. Paljon puhutaan kotiryssistä, mutta ainakin minuun pitivät yhteyttä myös yhtä aktiiviset kotibritti, kotisaku ja kotijenkki, jotka kaikki olivat maidensa tiedustelupalveluiden miehiä. Liian vähän on analysoitu Neuvostoliiton lähetystössä ja taustaltaan ylempänä minunkin vaatimattomalta tasolta näkyvissä ollutta Suomen politiikan jakautumista kylmän sodan aikana.

Nuoret neuvostodiplommatit uhkailivat joskus rankasti esimerkiksi sanomalla syksyllä 1969, että jos en pura HYY:ssä tekemääni keskustan vasemmistosta ja yleisdemokraattisesta rintamasta irrottanutta sopimusta tiedekuntajärjestöjen ja kokoomuksen kanssa, minut arvioidaan Komsomolskaja Pravdassa. Mutta kun protestoin sitä vanhemmalle varsinaiselle kotiryssälleni, hän sanoi, ettei sinun tarvitse välittää.

Parikymmentä vuotta sitten tapasin Lontoossa silloisen kotibrittini, joka tietenkin oli MI6:n miehiä. Hän kertoi Helsinkiä seuranneesta urastaan huumesodissa, rahanpesussa, panttivankien vapauttamisessa ja monessa muussa. Onnittelin, että olet sentään hengissä. Hän vastasi kohteliaasti, etteihän se helppoa ollut teilläkään. ”Me lännen lähetystöissä ajattelimme, että kylmän sodan etulinja kulkee teidän Suomen nuorten sielujen läpi.”

Presidentti Kekkonen ja Seppo Tiitinen pitivät järjestyksessä itse valtion, mutta Suomen nuorisossa tuli pahoja tappioita. Keskustan NKL ja KOL kestivät. 

Tuohon aikaan Ahti Karjalainen oli mies parhaissa voimissaan, ja monet läheisetkin kannattajani puhuivat yhä selkeämmin Karjalaisen presidenttiehdokkuuden puolesta. Hänet kutsuttiin puhumaan kesän 1971 Punkaharjun liittokokoukseen, ja hän onnistui varsin hyvin. (KUVA)

Presidentti Kekkonen oli ilmoittanut, ettei hän enää asettuisi ehdokkaaksi, ja Punkaharjulla olleessa NKL:n johtokunnassa hyväksyttiin vuoden 1974 presidentinvaaleja koskeva kannanotto. Sen mukaan Keskustapuolueen olisi asetettava seuraavan vuoden puoluekokouksessa presidenttiehdokkaansa. Julkilausumaehdotuksen toi johtokuntaan Jukka Juuselan johtama poliittinen toimikunta. Sitä oli käyty ennalta näyttämässä Karjalaiselle ja Matti Kekkoselle, joka myös oli hyväksynyt tekstin perustellen sen ilman nimeä pitävän vielä kaikki vaihtoehdot avoimena.

Punkaharjun julkilausuman valmistelussa oli kuitenkin yksi ongelma. Olin liiton puheenjohtaja, ja se tuli johtokuntaan minulle täytenä yllätyksenä.

En tietenkään vastustanut ehdotusta, mutta tiesin k-linjalaisen viestin jatkuvasti kulkevan niin, etten ole luotettava ja olin pakotettu myötäilemään tätä askelta Karjalaisen ehdokkuuden edistämisessä.

Punkaharjun illassa k-linjalainen osa johtokuntaa viihtyi hyvin alueen omistajan huvilalla, mutta puheenjohtaja ei meinannut löytää yösijaa mökkialueelta. Seuraavana päivänä uusi ohjelma kuitenkin hyväksyttiin yksimielisesti auringonpaisteisella innostuneista keskustanuorista täpötäydellä tanssilavalla.

Uuraisille

Sinä kesänä kirjoitin Laajasalossa Yliskyläntiellä pitkäksi venähtäneiden opintojen pro gardu -työtä. Heinäkuun lopulla näin ikkunasta pihaan ajavan suuren mustan auton, josta nousi hiljakkoin Keski-Suomen maaherrana aloittanut Artturi Jämsen. Hän kertoi tulleensa suoraan Kesärannasta, missä Jaakko Pajulan johtamassa työryhmässä oli todettu, että seuraavana sunnuntaina Virolaisen pitkäaikaisena kannattajana tunnettu Nestori Kaasalainen esittäisi Ahti Karjalaista Keskustan presidenttiehdokkaaksi. Samalla Jämsen myös sanoi, että loppujen lopuksi ”vanha jatkaa”. Pari päivää myöhemmin Virolaisen poliittinen sihteeri Olli Saarela kertoi minulle saman asian.

NKL:n ja sen puheenjohtajan kannalta tilanne oli selvä.

Jos Virolaisen pitkäaikainen tukija Nestori Kaasalainen ehtisi ensin, en olisi NKL:n seuraavan kesän liittokokouksessa uskottava, ja häviäisin Juhani Tuomaalalle puheenjohtajuuden. Se taas merkitsisi k-linjan johtoa NKL:ssä ja sen palaamista yleisdemokraattiseen rintamaan erityisesti koululaistoiminnassa vieden mukanaan myös opiskelijajärjestön. Sen vaikutukset taas olisivat nuoriso- ja opiskelijaliikkeen aatteellisen, järjestöllisen ja kannatuksen nousun kannalta katastrofaaliset.

Niinpä soitin ystävälleni Aapo Pihlille Uuraisille, että ensi torstaina teillä pitäisi järjestää puhetilaisuus. Läheinen ystäväni ja kaikkien noiden vuosien tukijani Olavi Martikainen oli tuolloin Laajasalossa alivuokralaisena, ja hänen kanssaan valmistelimme sitten Uuraisille puheen Karjalaisen ehdokkuudesta. Pohdimme intensiivisesti, pitäisikö tekstiin sisällyttää maininta myös mahdollisesta presidentti Kekkosen ehdokkuudesta ja päädyimme siihen, että pitäisi.

Puhe oli sitten torstaina illan TV -uutisten pääaiheita. Jaakko Pajula kutsui käymään Kansaneläkelaitokseen, ja hän moitti varsin kiivaasti sabotoinnista. Vastasin ihmettelemällä moista asennetta niin hyvään puheeseen. Mietin paljon, pitäisikö asia jotakin tietä selostaa presidentti Kekkoselle, mutta en tiennyt miten Jämsen oli asian hoitanut Tamminiemeen.

Alussa olevasta presidentin päiväkirjan merkinnästä näkee, etteivät hän ja Karjalainen puhuneet toisilleen kaikkea. Karjalainen tiesi, että Nestori Kaasalainen olisi tehnyt saman esityksen pari päivää myöhemmin. Jatkossa päättelin Jämsenin kertoneen presidentille junailunsa, joka tuossa tilanteessa sopi hänelle erittäin hyvin.

Kirjallisuudessa esiintyy arvioita, joiden mukaan Uuraisten puhe olisi vaikuttanut Karjalaisen hallituksen kaatamiseen 29. lokakuuta 1971. Kovin suurta syyllisyyttä siitä kokenut, koska vaihtoehto olisi ollut oman puheeni jälkeen peruuntunut Nestori Kaasalaisen puhe.

Tilanne NKL:ssä rauhoittui, mutta yhteistyö Virolaisen kanssa ymmärrettävästi vaikeutui. Se alkoi kuitenkin helpottua seuraavana keväänä. Silloin Jaakko Pajula valmisteli Virolaisen haastamista Jyväskylän puoluekokouksessa, ja hän perusti kampanjatoimiston päällikkönään Juhani Tuomaala. Juhani taas kampanjoi samalla ennen puoluekokousta pidettyyn NKL:n liittokokoukseen Pälkäneellä.

Kuultuaan Tuomaalan vetämästä Pajulan kampanjatoimistosta, Virolainen hieman vahingoniloiseen sävyyn kysyi, "oot sie kuullu Pajulan toimistosta". Siihen vastasin hymyssä suin, "kyl mie oon kuullu". Kokeneena poliitikkona Virolainen näytti tunnistavan mistä oli kysymys, ja sen jälkeen yhteistyö sujui jälleen varsin hyvin.

Kohti Kalajokea

NKL:n Pälkäneen liittokotuksessa 1972 toistui KOL:sta ja NKL:n Naantalin kokouksesta tuttu asetelma k-linjalaisten yleisdemokraattien sekä meidän itsenäisen alkiolaisen linjan kannattajien välillä.

Jos oli ollut puheenjohtajalla kova laveri yöllä Punkaharjulla, niin olivat myös yön puheet Pälkäneellä. Ympärillä suviyössä sadat keskustanuoret lobbasivat omia ehdokkaitaan teltalta teltalle. Itse istuin aamuyön tunnit volkkarin etupenkillä kuulemassa keskeiseltä k-linjalaiselta, mitä vaaroja ulkopoliittisesti epäluotettavasta NKL:n puheenjohtajasta aiheutuisi Suomen turvallisuudelle – ilmeisenä ajatuksena taivutella luopumaan ehdokkuudesta. Ajattelin, että on parempi antaa hänen puhua minulle kuin ympärillä kamppaileville keskustanuorille.

Kuvaan kuului, että parhaansa teki myös nuori neuvostodiplomaatti taivutellessaan Seppo Härköstä minulle vastaehdokkaakasi. Seppo piti kuitenkin pintansa, ja liittokouksen keskustelusta jäivät mieleen erityisesti hänen ja Paula Tuomikosken voimakkaat kannatuspuheenvuorot. Puheenjohtaja valittiin toiselle kaudelle äänin 132 – 112. Monet tietenkin äänestivät piiriensä taustoja tuntevien johtohenkilöiden liputuksen mukaan.

Seuranneessa Jyväskylän puoluekokouksessa Pajula luopui toivottomasta ehdokkuudesta, ja tein ehdotuksen Paavo Väyrysestä puheenjohtajaksi tavoitteena varapuheenjohtajuus, joka myös onnistui.

Keskustan opiskelijaliikkeessä itsenäinen keskustalainen linja oli voittanut yleisdemokraatit jo keväällä 1970. NKL:ssä puheenjohtajan k-linjalaiseen ja yleisdemokraattiseen oppositioon kuului runsaasti Teiniliiton koululaisaktiiveja. Nyt itsenäisten alkiolaisten voitto Pälkäneellä alkoi vaikuttaa myös NKL:n koululaistoiminnassa.

Ensimmäinen urhoollinen koululainen oli Matti Piuhola. Hän otti yhteyttä ja sanoi haluavansa lähteä kiertämään maata puhuakseen itsenäisen linjan puolesta keskustalaisille koululaisaktiivieille. Hänellä ei kuitenkaan ollut rahaa matkalippuihin tai ruokaan. Minunkin rahatilanteeni oli sellainen, että saatoin kustantaa linja-autolipun Jyväskylään Vesaisten toimistoon asti. Soitin sinne sitten ystävilleni, että voitteko auttaa Mattia matkallaan eteenpäin.

Piuholan kertoma kuvaa hyvin tuon ajan tilannetta NKL:ssä: "Eihän se helppoa ollut kun tein omin päin Satakunnassa sopimuksen demarien ja kokoomuslaisten kanssa ja syrjäytimme taistolaiset. Sain Helsingistä keskustan koululaispomoilta ankarat haukut ja uhkailtiin että poliittinen urani on ohi. Toisin kävi. Vuoden päästä keskusta irtosi yleisdemokraattisesta rintamasta. Toiset uskaltavat kulkea omia polkujaan. Kun Esko Ahosta tuli NKLn puheenjohtaja hän kutsui minut Pursimiehenkadulle johtamaan keskustanuorten koululaistoimintaa. Sen jälkeen keskustasta tuli ensimmäisissä ammattioppilaitosten vaaleissa ylivoimaisesti ammattikoulujen suurin poliittinen ryhmä. Tulos oli shokki Hakaniemen demareille ja SAKlle."

Pälkäneen liittokokouksen jälkeen NKL oli vakaalla pohjalla kaksi vuotta eteenpäin. Samalla vahvistui elämäniloinen voittojen kausi opiskelija-, koululais- ja työläisnuorisotoiminnassa. Oli myös mahdollista vahvistaa Vihreän aallon ohjelman ekologinen puoli seuraavan vuoden Ellivuoren ylimääräisen liittokokouksen Vihreämpään yhteiskuntaan –ohjelmajulistuksessa.

Osaltani suuntauduin etsimään seuraajaa, joka voitaisiin valita seuraajakseni yksimielisesti. Ideana oli löytää niin nuori, ettei hän olisi sotkeutunut edellisten vuosien kiistoihin ja niin itsenäinen että hän voisi jatkaa NKL:n riippumattoman puheenjohtajan toimintamallia. Näistä lähtökohdista päädyimme liittosihteeri Pentti Jussilan kanssa Esko Ahoon. Vuoden 1974 alkuun mennessä nuorimmat k-linjaa seuranneet olivat tehneet saman tilannearvion, ja Esko Aho valittiin yksimielisesti NKL:n puheenjohtajaksi Kalajoella 1974.

Tulimme siinä samalla valinneeksi ensimmäisen uuden sukupolven keskustalaisen pääministerin. Häntä seurasi NKL:n puheenjohtajana vuonna 1980 Matti Vanhanen, jota sitten oli kunnia ja ilo palvella pääministerin valtiosihteerinä hänen esikunnassaan yhdessä kahden muun NKL:n entisen puheenjohtajan ja yhden liittosihteerin kanssa.

Vaikka kaikki ei jatkossa mennyt aivan niin kuin 1970 -luvun alussa suunniteltiin, huonomminkin olisi voinut käydä.

-------------------

Mitä nuoressa keskustassa tapahtui ennen 1971: Kun keskustan uusi nousu alkoi

Yleiskuva