Risto Volasen kotisivu

Timo Valjakan Dianan patsaan arvostelu toi mieleen hänen vuoden 2009 mielenkiintoisen näyttelynsä ”Modernin kahdet kasvot”, joka esitteli ja komeassa näyttelykirjassaan analysoi Suomen 1920- ja 1930- lukujen taidetta.

Silloin Helsingin Sanomien Anu Uimonen tulkitsi näyttelyn kertovan, miten suomalainen kuvataide sotien välissä piiloutui konservatiivisen ulkokuoren taakse. Hänen mukaansa modernin taiteen pohjavire kulki Suomessakin yhä abstraktimpaan ilmaisuun, mutta kansallinen ja taloudellinen paine hidastivat tuota kehitystä.

Näyttelyn kuraattorin Timo Valjakan ajattelu oli samantapainen. Hän sanoi näyttelykirjassaan, että ”1930-luvulla railo Suomessa ja muualla länsimaissa tehdyn nykytaiteen välillä repesi joka tapauksessa leveäksi.” Hänen mukaansa tähän suuntaan vaikuttivat myös ajan alkiolainen kansallisen yhdistäminen ja omakuvan etsiminen.

Valjakan mukaan uuden ja vanhan taiteen jännitteen tiivisti näyttelyn ja näyttelykirjan tunnus, Yrjö Ollilan Kelloseppä vuodelta 1921: ”Hän on valkokauluksinen kaupunkilainen, jonka nimettömyyttä neutraali puku ja maalauksen verhomainen tausta korostavat.”  Niin pitkälle kuvataiteen moderni siis pääsi Suomessa ennen sotia.

Nuorsuomalaisen Suomen taiteen kultakauden ja tämän päivän taidetta pohtineelle ”Modernin kahdet kasvot” -näyttely oli noiden kausien välissä olleen suomalaisen vielä ihmiskasvoisen modernin ajan hieno valaisu. Valjakan ja Uimosen ajatuksen esiin murtautuvasta abstraktista modernista oli jo melkein omaksunut, mutta sitten tuli vastaan Valjakan näyttelyteoksen viimeinen luku.

Valjakka pohti Aimo Kanervaa ja Tyko Sallista ja alkoi alusta. Onko 1920- ja 1930- lukujen ”kokonaiskuva sittenkin monitahoisempi”? Hän kutsui mukaan pohtimaan Erkki Anttosen, Riita Nikulan ja myös Jean Clairin.

Jean Clairin! Entisen Picasso – museon johtajan, nykyisen Ranskan akatemian jäsenen ja ehkä tunnetuimman viime vuosikymmenien taidenäyttelyiden kuraattorin. Valjakka ei kuitenkaan jatkanut Clairin esittelyä, eikä se ole ollut sattuma. Juuri Jean Clair on avannut uudestaan kysymyksen modernista ja ihmisen kasvoista taiteessa. Dianan patsaassa Valjakan edustamaa ihmiskasvotonta modernia loukkaa perimiltään juuri se, että ihmisellä on kasvonsa.

Picasso -museon johtajana Clair kokosi vuonna 1993 näyttelyn teemanaan ”Sielu (L’Ame) ruumiissa”. Seuraavina vuosina Wienin näyttely "Sielu ja ruumis, taiteet ja tieteet 1793-1993" ja Venetsian Biennalen kokoelma "Identiteetti ja toiseus" tutkivat rinnakkain tieteen ja teknologian ihmiskuvaa ja viime vuosisadan maalaustaidetta. Jatkossa seurasivat mm. fasismin ja kommunismin taiteen analyysi ”Uuden ihmisen” tekeminen sekä vuoden 2010 "Rikos ja rangaistus", joka kertoi miten rikoksista tuli modernin ajan viihdettä.

Clairin näyttelyitä ovat seuranneet runsaat artikkelit sekä lähes vuosittain suomalaisittain Matti Klingen tapainen ajan kulttuurin kriittinen arvio kuten ”Viimeisiä päiviä", "Omakuva ilman kasvoja", "Kulttuurin syksy" tai "Museoiden pahoinvointi". Mm. niitä seuraamalla on voinut seurata eurooppalaista kulttuurikeskustelua, jota Helsingin Sanomien kulttuuriosasto on Saska Saarikoskesta alkaen tehokkaasti sensuroinut.

Clairin mukaan modernin taiteen kausi alkoi Paul Cézannen kuoleman ja suuren näyttelyn tienoilla noin vuonna 1906 ja päättyi vuoden 1968 tienoilla ja Marcel Duchampin kuoleman aikoihin. Sen jälkeen abstraktio ja rajojen ylittäminen on tyhjentänyt ja toistanut itseään. Modernin taiteen ideaksi on tullut rikkoa perinnettä ja siitä tulee näin perinteen rikkomisen perinne. Näin se joutuu lopulta rikkomaan oman rikkomisen perinteensä. Sen markkinat ovat menettäneet kosketuksen teokseen ja niistä on tullut kiinteistömarkkinoiden tavoin "spekulatiiviset finanssimarkkinat kahden tai kolmen gallerian, myyjän ja pienen uusrikkaiden ryhmän kesken".

Clairin mukaan ”Lyhyesti sanoen mauttomuuden estetiikka on ottanut paikan maun estetiikalta…” Häntä kuvottaa ”modernin suuri, pohjaltaan pessimistinen seksin, veren ja kuoleman kolmikko”, joka barbarisoi ihmistä. Se tuli esiin ensin taiteessa ja läpäisi sitten valtamedian ylläpitämän julkisuuden.

Modernin taiteen ja kulttuurin kriisin ilmentäjänä Clair pitää kasvojen häviämistä taiteesta – mikä taas on juuri Timo Valjakan edustama ohjelma. Muotokuva syntyi renessanssin ja reformaation myötä kertomaan eurooppalaisen ihmisen täysikasvuisuudesta ja kasvot alkoivat kadota viime vuosisadan alussa kertoen modernin ihmisen psyyken hajoamisesta ja tyhjenemisestä.

Tämän ilmiön Clair liittää suoraan luonnetieteellisen ihmiskuvan ylivaltaan esimerkkinä suuren positivistin Ernst Machin omakuva, jossa näkyy vain jalat ja vartalo. Tähän voi liittää myös Ludwig Wittgensteinin ja myös G.H. von Wrightin tunnistaman modernin kriisin olevan fysiikan ja sen metodin tulon aikamme kaiken läpäiseväksi metafysiikaksi, joka syrjäyttää humanististen tieteiden praktisen päättelyn sekä kulttuurin demokraattista eli hyveellistä, järkevää ja vapaata ihmisyyttä ylläpitävää sivistystä.

Kuin Jürgen Habermasille Clair sanoo, että – ihmiskasvoton – moderni ei ole vain keskeneräinen vaan myös mahdoton projekti loppuun vietäväksi. Sen taustaksi voi osoittaa Immanuel Kantin ja David Humen olleen väärässä olettaessaan demokraattisen ihmisyyden olevan luonnon lahja, vaikka se on pitkän sivistyshistorian tulos. Eurooppalainen moderni syntyi kristillisen, sivistyshumanistisen ja niiden erityisen kansallisten muotojen sivistyshistorian tuloksena ja varassa. Ja jos modernin nimissä hajotetaan tämä sen synnyttänyt ja sitä kannatteleva sivistys, tuloksena on myös modernin romahtaminen aikaisempaan oman käden oikeuden sekä viha- ja väkivaltamaailmaan. Juuri se on nyt tapahtumassa, kuten ympärillä näkyy. Ja valtamedian on turha syyttää siitä vain somea.

Kun siis Valjakka vuoden 2009 näyttelykirjassaan liittää sotien välisessä kulttuurissa ollutta nuorsuomalaista ihmiskasvoista modernia Santeri Alkioon, hän on oikeassa. Juuri sen nuorsuomalaisen ihmiskasvoisen modernin voimin silloin puolustettiin suomalainen parlamentaarinen tasavalta sekä tuon ajan fasismia että marxilaisuutta vastaan.

Clairin ohjelma on paljolti juuri alkiolainen, pelastaa moderni tekemällä siitä jälleen ihmiskasvoinen eli puolustaa ja elvyttää länsimaista kristillistä, sivistyshumanistista, erityisen kansallisten muotojen ja sekä luonnontieteen että humanististen tieteiden menetelmien ihmiskasvoista modernia ja torjua sen hajottaminen.

Siitä merkkinä on ihmiskasvoinen taideteos. Odotan niitä lisää, myös Suomessa.

Arvata sopii, että seuraava nähdään viimeistään sitten, kun presidentti Mauno Koivisto saa patsaansa K.J. Ståhlbergin ja J.K. Paasikiven väliin.

Yleiskuva