Risto Volasen kotisivu

Viime aikoina on pohdittu, miksi Suomella ja Ruotsilla on erilaiset koronastrategiat. Syyt ovat syvällä.

Ruotsi 

Pääministeri Stefan Löfven sanoi jo koronakriisin alkuvaiheessa, että kuolemat tullaan laskemaan tuhansissa, ja hän jatkoi kuuntelevansa ”niitä, joilla on epidemiologinen syvätieto”. Hänen mukaansa ”Meidän on tämän lisäksi lievennettävä niitä seurauksia, joita tästä on työpaikoille ja taloudelle”, ja siihen liittyen Ruotsin hallitus oli hänen mukaansa ollut yhteydessä myös työmarkkinaosapuoliin.

Tässä tapauksessa ”epidemiologinen syvätieto” oli ja on Ruotsin Kansanterveysvirastolla ”Folkhälsomyndighetenillä”.  Sen johtavan epidemiologin Anders Tegnellin mukaan ”Ruotsissa koronatoimet perustuvat enemmän tutkimusnäyttöön kuin politiikkaan.” Pääministerin toteamat ”seuraukset työpaikoille ja taloudelle” viittasivat päätösten kansantaloudelliseen kustannus-hyöty-analyysiin. Tuleva historia kertoo, millaisia viruksen etenemisen malleja käytetään ja miten siinä on otettu huomioon eläkeläiset.

Tegnellin "tieteellinen" ajattelu ei ole kovin kaukana siitä, mitä Suomessa kuultiin alusta alkaen ”parhailta asiantuntijoilta”. Kriisin alkupuolella alkoi kuitenkin kehittyä ero Suomen ja Ruotsin välille, kun sen vaikutukset alkoivat levitä useille aloille, ja niitä oli pakko koordinoida valtioneuvoston tasolla esimerkiksi Vantaan lentokentän epäonnistumisen jälkeen.

Ruotsin hallituksella ei kuitenkaan ole ollut Suomenkaan hallituksen vertaa päätösvaltaa toimia tai ottaa huomioon muita kuin eri myndighetien käsityksiä. Ne ovat viranomaisia, jollaisille historian myötä on tullut omassa asiassaan Ruotsin hallituksen ylittävä toimivalta halutessaan puhtaasti oman tieteenalansa pohjalta. Maan hallituksen kannalta koko hallinto on Kansanterveysviraston kaltaisten itsenäisten myndighetien takana, ja siksi on kyseenalaista voiko Ruotsissa hallitus lainkaan toteuttaa minkäänlaisten siviilikriisien eri hallinnonalat koordinoivaa valtakunnallista kriisijohtamista.

Ruotsin ja Suomen tapahtumien kulkua selittääkin monin osin niiden hallintojen erilainen historia.

Ruotsissa hallinto kehittyi sen suurvalta-aikana keskusvirastojen järjestelmänä arkkitehtinaan Axel Oxenstierna. Myndighetien piti toimia, vaikka kuninkaat olivat vuosikausia sotaretkillään vierailla mailla. Järjestelmä kesti jotenkuten vuoden 1721 Uudenkaupungin rauhan jälkeisen säätyjen korruptoituneen ”vapauden ajan” sekä Kustaa III:n vuoden 1772 vallankaappausta seuranneen hallinnon sekavuuden ajan.

Keväällä 1809 Ruotsin huonosti mennyt ”Suomen sota” johti Tukholmassa poliittiseen kriisiin samaan aikaan kun suomalaiset kokoontuivat Porvoon valtiopäiville aloittamaan omaa hallintohistoriaansa. Porvoon poika kenraali Carl Johan Adlercreutz vangitsi Tukholmassa kuningas Kustaa IV:n. Sen jälkeen Ruotsin valtiopäivät kokoontuvat pohtimaan sekä uutta kuningasta että uutta perustuslakia.

Ruotsin valtiopäivillä oli ongelma. Toisaalta oli saatava kansainväliseen tilanteeseen sopiva uusi ulkomainen kuningas. Mutta samalla piti varmistaa valtiopäivien oma valta eli rajoittaa tulevan, vielä tuntemattoman ulkomaisen hallitsijan valtaoikeuksia. Ratkaisuksi tuli uuden perustuslain 47§, jonka mukaan keskusvirastojen ja virkamiesten tuli totella ”kuninkaan käskyjä ja komentoja” mutta myös toimia tarkoin valtiopäivien säätämien ”lakien mukaisesti”. Uusi perustuslaki hyväksyttiin valtiopäivillä jo 6. kesäkuuta 1809, ja siitä tuli Ruotsin kansallispäivä.

Jatkossa Ruotsin virkamiesten tiukka virkavastuu seurata lakeja sekä uusi kieltä ja oloja huonosti tunteva ranskalainen kuningas veivät Bernadottea sivuun kotimaan asioista. Vastaavasti valtiopäivät johtivat säätämiensä lakien avulla yhä enemmän keskusvirastoja. Nekin puolestaan tekivät parhaansa oman valtansa vahvistamiseksi ja kuninkaan hallituksen vallan kaventamiseksi.

Kun Ruotsissa on ollut rauha eli normaalit olot 200 vuotta, sitä on voitu hallita normein ilman yllättäviä hallituksen harkintaa vaativia käänteitä. Ilman sotia ja muita kriisejä eläneessä maassa itsenäisten myndighetien systeemi on toiminut hyvin, ja lähes pyhäksi tulleena sitä jatkettiin myös vuoden 1974 perustuslaissa.

Ruotsin myndighet -järjestelmä testattiin ensimmäistä kertaa suurehkossa siviilikriisissä vuoden 2004 tsunamissa. Silloinen Ruotsin pääministerin valtiosihteeri kohtasi heti ongelmia. Alku myöhästyi, mitä seurasi monia toimivaltojen kolareita ja kommelluksia. Kuningas hyökkäsi julkisesti, ja media seurasi perässä. Ulkoministeri ja valtiosihteeri joutuivat eroamaan, ja hallitus kärsi seuraavissa vaaleissa tappion.

Kun syylliset oli Ruotsissa tuomittu, ei tarvinnut enää korjata järjestelmää. Sen mukaisesti myöskään Löfvenin hallitus ei voi kävellä Folkhälsomyndighetinsä yli eikä ympäri. ”Laumasuoja” kuvaa hyvin myndghetin tieteellisten asiantuntijoiden ajattelun - parlamentaarisen hallituksen kriisijohtamisen käytännöllisen järjen tai esimerkiksi ikäihmisten osalta eettisten näkökohtien häiritsemättä.

Suomi

Myös Suomessa vuoden 2004 tsunami testasi valtion kriisijohtamisjärjestelmän. Suomessakin se oli pitkän hallintohistorian tulos, mutta erilaisen kuin Ruotsissa. Keväällä 1809 Ruotsin ja Suomen lähtökohta oli sama, mutta Suomessa siitä jatkettiin erityisesti Mathias Caloniuksen johdolla Suomen tarpeisiin soveltaen.

Monen monien vaiheiden jälkeen viime vuosikymmenen alussa Suomessa oli sisäisen turvallisuuden osalta kolmijakoinen järjestelmä.

Ensiksi oli Perustuslain ja Valtioneuvostolain mukaan toimiva pääministerin johtama valtioneuvosto sekä valtioneuvoston kanslia. Toiseksi olivat omissa siiloissaan olevien toimivaltaisten ministeriöiden ja muiden viranomaisten erityslait, jotka edellyttävät siilojen koordinoivan toinen toisiaan valtioneuvoston puuttumatta näiden toimivaltaisten viranomaisten päätöksiin.

Kolmanneksi oli Valmiuslaki, joka mahdollistamisen lisäksi myös rajaa pääministerin ja valtioneuvoston mahdollisuuksia. Lisäksi valmiussuunnittelussa on ainakin tavoitteellisesti noin 60 uhkakuvalle tehty sen erityistä lainsäädäntöä vastaavat suunnitelmat. Sellainen oli myös koronaviruksen osalta tarttuvien tautien lain mukaisena valmiina vuodelta 2012.

Tämän kevään aikana tätä monimutkaista järjestelmää on tulkittu ja selitetty kolmelta keskenään kilpailevalta oikeudelliselta pohjalta, mitä on täydentänyt monimutkaisen järjestelmän niukka tunteminen. 

Suomessa voi yhä tunnistaa mm. Valmiuslaissa ståhlbergilaisen parlamentaarisen demokratian oppi-isän John Locken muotoileman periaatteen, ettei ei ole mahdollista ennakoida kaikkia valtion kohtaamia tilanteita. Sen vuoksi sellaiset on jätettävä parlamentin kontrolloimaan ”harkintaan sille jolla on käsissään toimeenpaneva valta”, eli parlamentaarista luottamista nauttivalle hallitukselle.

Viime vuosikymmeninä Suomessa on kuitenkin alan oikeustieteissä saanut voimakkaan aseman suuntaukset, jotka ovat vieneet Suomen valtion rakennetta Ruotsin suuntaan. Yhden oppi-isän Hans Kelsenin sanoin ”Laissa ei ole poikkeusta… laki siis pysyy voimassa muuttumattomana jos konkreettisessa tilanteessa tosiasiat eivät vastaa normia.” Tämän rinnalla on edennyt post-marxilaisia "universalistisia" suuntauksia, joiden mukaan lait ovat tai niiden pitäisi olla lähteiltään ylikansallisia tai jopa yli–inhimillisiä, ja siksi niiden soveltaminen ja tulkinta kuuluvat itsenäisille toimivaltaisille viranomaisille sekä  oikeuslaitokselle ja sen takana oleville asiantunteville professoreille - eikä eduskunnalle ja sen luottamusta nauttivalle hallitukselle. Tämä tuli esiin, mm. kun tunnetut professorit tästä taustasta vastustivat tai kritisoivat Valmiuslain käyttöön ottoa. Sattumoisin saman kevään aikana samasta taustasta yritettiin myös saada kontrolliin eduskunnan muuta toimintaa yrittämällä murtaa kansanedustajien syytesuoja.

Parlamentaarisen demokratian kannalta oikeustieellisen post-marxilaisen universalismin toisena äärimmäisyytenä on taas tullut esiin taustaltaan monarkistinen perinne ja asenne, joka korostaa parlamentaarista hallitusta pätevämmän tai vahvemman toimijan eli "nyrkin" tarvetta kriiseissä - Carl Schmittin sanoin ”Ei ole olemassa normia, joka on sovellettavissa kaaokseen. Suvereeni on se joka päättää poikkeuksesta.”

Vuoden 2004 tsunamin pelastustoimet johdettiin pääministerin nopealla vastuunotolla ja improvisoiden Locken-Ståhlbergin parlamentaarisen demokratian mallin mukaisesti. Sen jälkeen siitä yritettiin saada aikaan täsmällisempää lainsäädäntöä sekä nykyajan siviilikriisien edellyttämää pysyvää eli heti valmista hallinnollis-teknistä järjestelmää. Sen mukaan tehokkaan johtamisen taso nousisi kriisin vaatimalla tavalla eli laajimmillaan aina julkisen hallinnon kaikkia siiloja ja tasoja koordinoivaan ja ohjaavaan pääministerin johtamaan valtioneuvostoon.

Uudesta nykyaikaisesta kriisijohtamisen mallista saatiin valtioneuvoston periaatepäätös vuonna 2006, mutta perinteiset turvallisuushallinnot liittoutuivat keskenään ja hajottivat sen. Rakennetusta ajanmukaisesta tilannekuvajärjestelmästä saatiin kuitenkin onneksi aikaan laki. Muuten Suomessa palattiin vanhaan siilojärjestelmään, jossa lähtökohtaisesti nämä toimivaltaiset siilot koordinoivat toinen toisiaan hallituksen puuttumatta. Kuitenkin suomalaisessa sekajärjestelmässä on jatkuvasti Ruotsista poiketen pääministerillä ja hänen johtamallaan valtioneuvostolla myös Perustuslain, Valtioneuvostolain ja Valmiuslain antamia valtuuksia, kun niitä käytetään päättäväisesti.

Tämän sekavan, rajaavan mutta myös perusteiltaan lockelais-ståhlbergilaisen parlamentaarisen demokratian mahdollistavan järjestelmän keskellä huomasi Suomen hallitus olevansa, kun alkoi kuulua uutisia Wuhanista ja koronaviruksesta. Rakenteellisista esteistä huolimatta hallitus on käytettänyt sitä myös mm. vanhusväestön suntaan eettisen käytännöllisen järjen pohjalta tuloksellisesti. Näin ståhlbergilainen parlamentaarinen demokratia on jälleen osoittanut toimintakykynsä - ja olevansa perusta, jolta suomalaista kriisijohtamisen järjestelmää on paikallaan kehittää myös tulevaisuudessa.

Suomen kokemukset koronakriisistä osoittavat, että parlamentaarisen demokratian pohjalta toimiva kansallisvaltio on kansalaistensa paras turva. Tätä on syytä korostaa, koska kriisien jälkeen analysoidaan kokemuksia ja pohditaan johtopäätöksiä - ja vanhat vallat valtion sisällä ja muualla vetävät parhaansa mukaan omiin suuntiinsa.

Nyt edessä on kriisin seuraava vaihe, ja se vaatii ilman kriisin päättymisen odottelua järjestelmän säätöä kykeneväksi vastaamaan siihen. Se näyttää merkitsevän itse viruksen osalta kykyä valtakunnalliseen koordinaatioon, joka varmistaa ja tarvittaessa ohjaa valmiuden ja toimintakyvyn herkästi reagoiden pailallistasolle asti kaikkiin testaa, jäljitä, eristä ja hoida -ketjun vaiheisiin.

Yleiskuva