Risto Volasen kotisivu

Dag Hammarskjöld kuoli tänään 60 vuotta sitten 18. syyskuuta 1961. Muistan hyvin kun Jyväskylän lyseon välitunnilla pohdimme kummissamme tilannetta. Kun sitten hänen mietekirjansa Vägmärken ilmestyi, tilasin sen Gummeruksen kirjakaupasta ja otin matkalukemisiksi Savon Prikaatiin. Hammarskjöld syntyi Jönköpingissä 29. heinäkuuta 1905. Sattui niin, että valtiosihteerivuosien ruotsalainen kollegani Lars Danielsson oli lukenut oman Vägmärkeninsä, ja hän järjesti kutsun Hammarskjöldin syntymän satavuotisjuhlaan hänen Backåkran tilalle Skooneen.

Nuori Dag Hammarskjöld eteni virkauralla nopeasti ensin valtiovarainministeriön ja sitten ulkoministeriön valtiosihteeriksi. Lopulta hän nousi Tage Erlanderin hallitukseen sitoutumattomana ministerinä. YK:n pääsihteeriksi hän tuli 1953. Muun ohessa hän kehitti YK:n ensimmäiset rauhanturvajoukot Suezille vuonna 1956. Kun turvallisuusneuvosto päätti lähettää rauhanturvaajat Kongoon, ne olivat paikalla päätöstä seuraavana päivänä.

Hammarskjöld kuoli Kongon kriisiä sovitellessaan lentoturmassa nykyisen Zambian Ndolassa. Taskusta ja matkatavaroista löytyivät Uusi testamentti, Tuomas Kempiläisen ”Kristuksen seuraamisesta” sekä juutalaisen mystikon Martin Buberin keskeneräinen käännöstyö. Pari vuotta myöhemmin ilmestyi ”Vägmärken” (Suomennettu nimellä Kiinnekohtia, Otava 1963), päiväkirjan tapaan kirjoitettu miete- ja runoteos.

Tehokkuudestaan tunnettu virkamies olikin ollut uskovainen kristitty. Kuusikymmentäluvun alun Ruotsissa asetelma näytti monista skandaalimaiselta. Dagens Nyheterissä Vägmärkenin arvostelija piti onnellisena, että Hammarskjöld ”sai kuolla” ennen kuin etääntyi vieläkin kauemmaksi todellisuudesta.

Hammrskjöldin syntymän juhlavuosi 2005 tarjosi mahdollisuuden pohtia uudelleen, mistä oli kysymys. Svenska Dagbladetin entinen päätoimittaja, nyt maaherra Mats Svegfors haastoi 1960 –luvun kriitikot. Hänen Hammarskjöld -tutkielmansa alaotsikko on ”Ensimmäinen moderni ruotsalainen”.

Svegfors seuraa Hammarskjöldiä isä Hjalmarin ja äiti Agneksen suvuista ja kodista alkaen. Dagin syntymän aikoihin isä oli juuri tulossa Ruotsin opetusministeriksi. Ensimmäisen maailmansodan alkaessa hänestä tuli pääministeri. Hän sai pidettyä Ruotsin puolueettomana, mutta uppiniskaisuus Englannille toi kauppasaarron ja pula-ajan. Hungerskjöld sai lähteä maaherraksi Upsalaan. Myöhemmin Dag muisteli nuoruuttaan: ”Korvapuusteista poika oppi / että hänen isänsä nimi / oli heille vihattava.”

Juhlavuoden 2005 helmiin kuului Kaj Falkmanin tutkielma Vägmärkenin runoista. Se kertoo, että niiden mitta oli japanilainen haiku.

Svegfors kuvaa 1920 -luvun Uppsalaa, josta kasvoi esiin uuden vuosidan Ruotsin kirkko, sosialidemokraattinen puolue ja – Dag Hammarskjöld.

Dagin filosofian professori Axel Hägerström ajoi osaltaan valistusta ja modernia Ruotsiin: vain luonnontieteellinen tieto on pätevää, ihminen on luonnostaan eettinen, humanistiset tieteet ovat ”ainoastaan älyllistä leikkiä tunneilmaisuilla”.

Teologien taholta modernin haasteeseen vastasi professori tuleva Ruotsin arkkipiispa Nathan Söderblom, joka oli Hammarskjöldien perhetuttu. Hänen vastauksensa vaikutti vahvasti pohjoismaisiin kirkkoihin, Suomeen tosin vasta viime vuosikymmeninä.

Söderblom loi perusteet ”protestanttiselle sosiaaliopille”, joka mukaan kirkon missiona on toteuttaa yhteiskunnassa ihmisluontoon luontaisestikin kuuluvaa oikeudenmukaisuutta. Toisaalta tiede ei voi tavoittaa ihmisen hengellistä kokemusta, joka kuuluu uskonnon piiriin. Kun siis ihminen on Axel Hägerströmin valistuksen mukaan luonnostaan oikealla tavalla viisas eli vanhurskas, kirkon tehtäväksi jää vain tarjota hengellinen kokemus ja edistää yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta.

Mutta tämä ei riittänyt Hammarskjöldille.  

Nuori Dag Hammarsjöld otti kyllä omakseen modernin uskomisen käytännöllisen puolen. Virkamiehenä ja pääsihteerinä hänen kutsumuksensa oli edistää totta ja oikeaa Ruotsissa ja maailmassa.

Mutta kun monet muut virkamiehet tekevät illalla muistiinpanon päivän tapahtumista, Hammarskjöld tiivisti päivän henkisen tai hengellisen annin. Svegforssin kirjan ansio on seurata Hammarskjoldiä askel askeleelta, sisäistä kokemista ja ulkoista toimintaa yhdistäen. Vielä YK:n pääsihteerinä hän sanoi, että hän varaa päivittäin muutamia tunteja myös tärkeämmille asioille.

Albert Schweitzer, Tuomas Kempiläinen, Meister Eckhart olivat Hammarskjöldille läheisiä, kun hän tavoitteli ymmärrystä sielunliikkeistään ja niiden perustasta: ”Matkoista pisin on sisään päin”. Tämä on myös perinteinen tapa lukea ja tutkia Hammarskjöldiä. Tähän teemaan toi juhlavuoden kunniaksi oman lisänsä myös Ruotsin arkkipiispa KG Hammar omassa tutkielmassaan.

Svegforssin tapa kertoa rinnan Hammarskjöldin työstä ja teksteistä lisää kuitenkin ymmärrystä käytännöllisen toimijan henkisestä tilanteesta. Vägmärkenin mietelmät alkavat nuoren miehen etsimisellä ja epäilyllä. Itse asiassa vasta elämänsä loppuvaiheessa hän kirjoittaa jotenkin selkeästi ja varmasti vastanneensa ”jollekin tai johonkin – Kyllä”.

Ilmeisesti juuri karttuvien kokemusten pohjalta uhrautumisen ja uhriksi joutumisen ajatus alkoi vähitellen tuntua läheiseltä: ”Uhritoimituksen uhri on juuri siinä, että tulee tuomituksi vastakohtanaan... Hyväksyä, että kirotuksi tuleminen on toimintaan ryhtymisen seuraus ja edellytys...”

Hammarskjöld näyttää vähitellen kokeneen, että kutsumustaan toteuttavan ihmisen tilanne muistuttaa ”evankeliumien sankarin” kertomusta.  Oikea toiminta väärämielisessä maailmassa voi johtaa vain tuomituksi tulemiseen - kuten sanoi jo Platon. Vähitellen hänellä vahvistui myös kokemus, että protestanttisen itsekritiikin edessä ja toisten ihmisten tuomitessa Jumala armo auttaa jaksamaan oikeaan suuntaan.

Svegforssin kuva työn ja mielen yhteiselosta auttaa myös ymmärtämään Vägmärkenin muotoiluja, jotka tavallisesta uskovaisesta menevät paikoin jotenkin liian lähelle seurattavaa mestaria. Kyseessä voi olla viesti globaalin päättäjän kivusta ja yksinäisyydestä henkilöön käyvässä suurvaltojen puristuksessa. Urho Kekkosenkin tiedetään pahimmissa paikoissa lukeneen Tuomas Kempiläistä.

Seurattuaan rinnakkain Hammarskjöldin ulkoista toimintaa ja sisäistä etsimistä Svegfors olisi voinut palata kirjansa alun mallia noudattaen Ruotsin tai maailman laajempaan tarkasteluun ”80 tai 40 vuotta myöhemmin”. Hän kuitenkin tyytyy melko pieniin kritiikkeihin vasemmiston suuntaan.

Millainen tuo peilaus tähän päivään olisi?

Valistuksen jälkeisessä pohjoismaisessa kirkossa on vuosikymmeniä vahvistunut Nathan Söderblomin perintö, rationaalisesti tai luonnonoikeudellisesti perusteltu sosiaalieettinen saarna. Sen rinnalla elää kyllä jatkuvasti hengellistä kokemusta ravitseva hartaus.

Hammarskjöldin erikoisuus oli siinä, että hän otti tosissaan ihmisen sielua kokoavan ja rohkaisevan armon ja armahtavan Jumalan vaikutuksen itsessään – ja kestikin sen varassa varsin paljon. Paavalin, Augustinuksen ja Lutherin perilliset puhuivat pitkään tästä ”Iustitia Deistä” vanhurskautena eli viisautena oikealla tavalla, mutta ajan mittaan se on hiipunut modernin kirkon tarjouksista. Meidän sieluparkamme ovat jääneet tieteellisen diskurssin ja viihdekapitalismin varaan tai väliin.

Max Weber, Jurgen Habermas tai John Rawls kyllä myöntävät, että tie nykyaikaiseen demokraattiseen ja yrittelijääseen ihmiseen kulki reformaation kautta. Kuitenkin Immanuel Kantin valistuksen ja David Humen jälkeisen liberalismin perusajatus on ollut, että modernin ihmisen psyyken tai sielun rakennelma kyllä kestää vaikka sen kristilliset piirrustukset unohtuvat.

Hammarskjöldin dokumentoima modernin ihmisen sisäinen omakuva antaa mahdollisuuden ehdottaa, että kristillisessä perinteessä eli sen kielen antamassa ihmisen itseymmärryksessä - nykykielellä identiteetissä - on kysymys paremminkin kulttuurin kantavasta rakenteesta kuin muinaismuistosta. Näin modernin demokraattisen - eli riittävän järkevän, eettisen ja vapaan - ihmisen psyyke on kristillistä tekoa, vaikka sen perusteet ovat muodostuneet jo alitajuiseksi. Immanuel Kantin ja David Humen löytämä ja luonnolliseksi luulema hyväntahtoinen järkevyys on loppujen lopuksi runsaan tuhannen vuoden kristillisen sivistyksen tulos. Ja jos näin on, sen sivistyksen katoaminen on myös syy nyt menossa olevaan hyväntahtoisen järkevyyden katoamiseen eli taantumiseen - eli nykyfilosofisella kielellä dehumanisaatioon.

-------------------

Mats Svegfors: Dag Hammarskjöld, Den förste moderne svensken; Norstedts, 2005

Yleiskuva