Risto Volasen kotisivu

Väinö Linnan Pohjantähti -trilogialla on yhä hegemonia vuosien 1917-1918 tulkitsijana, vaikka tuskin kukaan tutkija ottaa sitä vakavasti talven 1918 sodan syiden selityksenä. Tilannetta kuvaa hyvin se, että presidentti Sauli Niinistö kehotti vaalikeskustelussa viime vuoden lopulla etsimään tragedian taustaa Pohjantähdestä. Arkkipiispa Kari Mäkinen taas nosti juhlavuoden itsenäisyyspäivän saarnassaan ainoana Suomen historian henkilönä esiin romaanihenkilön Akseli Koskelan, joka tarttui aseeseen demokraattisen valtion kumoamiseksi.

Väinö Linnan teoksen suuri arvo on siinä, että se nosti esiin vuoden 1918 kärsimykset, ja se onkin kuin tositarina vallankumouspäätöksen seurauksista. Mutta samalla Pohjantähti –trilogia on myös noita vallankumouspäätöksiä ja sodan syitä peittävä lumetarina. Se siirsi katseen pois sekä vastuullisista että niistä, jotka eivät lähteneet mukaan vallankumoukseen ja turvasivat jatkossa kansanvaltaa puolueessaan ja Suomessa.

Vuosien 1917-1918 tapahtumista on jo pitkään ollut käytettävissä erinomaisia tutkimuksia. Jo Tuomo Polvisen työ antoi kestävän kuvan Venäjän ja Suomen vallankumouksen suhteesta. Kun sen analyysiä Leninin kansallisuuspolitiikasta ei ole haluttu kunnolla ymmärtää, ei myöskään saatu asiallista suomalaista lausuntoa Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta juhlavuoden lopulla.

Perustietoja talven 1918 tapahtumien syistä antavat myös Viljo Rasila torpparikysymyksestä sekä Markku Kuisma ja Leo Harmaja sotavuosien taloudellisesta kehityksestä. Vaikka Linna rakentaa koko sodan selityksen torpparikysymyksen varaan, sillä ei ollut paljoakaan vaikutusta erityisesti Helsingin ja Turun punakaartien ajaman vallankumouksen syntyyn.

Kaupungeissa laajempi arjen hätä syntyi maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen keskellä sotatalouden, työttömyyden, inflaation ja elintarviketuonnin kriisistä. ”Nälkä on punikki”, sanoi Juhani Aho, ja hän oli varsin lähellä ongelman ydintä. Ero Tannerin ja Mannerin välillä oli siinä, että ensimmäinen halusi ratkaista sodan oloissa väistämättömiä työväestön ongelmia ja toinen halusi käyttää niitä poliittisesti hyväksi lopulta vallankumoukseen asti.

Tuoreet Timo Soikkasen ja Samu Nyströmin tutkimukset taas antavat hyvän kuvan paikallisista oloista, ja lisäävät sotatalouden kriisiin Venäjän helmikuun vallankumouksen aiheuttaman valtion järjestysvallan romahtamisen. Erilaiset järjestyskaartit eivät alun perin lähteneet liikkeelle keskinäisestä vihottelusta vaan käytännön tarpeesta hoitaa järjestystä kylillä, kaduilla, mielenosoituksissa ja työpaikoilla.

Mm. Kari Hokkanen, Eino Ketola, Martti Häikiö ja Henrik Meinander taas ovat julkaisseet tutkimukset tuolloisista keskeisistä poliittisista päättäjistä ja päätöksistä. Tutkijapiireissä kulkee tieto, ettei Eino Ketolan erinomainen tutkimus SDP:n vuoden 1917 sisäisestä kehityksestä saanut sijaa Paasivuorenkadulla. 

Jo 1980 –luvulla myös opetusministeriö toteutti laajan tutkimushankkeen ”Punaisen Suomen historia 1918” sekä ”Lenin ja Suomi”. Suomen itsenäisyyden 75 –vuotisjuhlavuoden merkeissä toteutettiin laaja tutkimushanke ”Itsenäistymisen vuodet 1917-1920”. Voi vain pahoitella, ettei nyt juhlavuoden ohjelmaan mahtunut merkittävää historiallista osaa. Siitä oli kyllä ehdotuksia tarjolla. Päinvastoin Suomen valtio pyrki irti omasta historiastaan esimerkiksi privatisoimalla P.E. Svinhufvudin Kotkanniemen sekä Anjalan kartanon.

Normaalissa avoimessa demokraattisessa yhteiskunnassa vuosikymmenien mittaan tehdyt tutkimukset kansallisesta historiasta olisivat johtaneet julkisessa vuorovaikutuksessa tosiaan kritisoivaan ja täydentävään keskusteluun, josta olisi muodostunut vähitellen täsmentyvä osa suomalaista, kaikkien saatavilla olevaa yleissivistystä. Mutta näin ei ole käynyt Suomessa, jossa historiallista yleissivistystä on paremminkin karsittu koulutuksessa. 

Omakohtaisestikin tuntuu erikoiselta, että kansalainen voi Suomessa elää läpi koulutusjärjestelmän Jyväskylän Kypärämäen kansakoulusta kahden yliopiston dosentiksi tai poliittis-hallinnollisen tien teinikunnan sihteeristä valtiosihteeriksi kohdaten talven 1918 kokonaisselityksenä vain Linnan lumetarinan – ja vasta eläkkeellä on päässyt työn tuloksena selville, että on tullut harhautetuksi.

Mikä siis on ongelman ydin? Pentinkulman tarina ei kerro sitä, että talvella 1918 kyseessä oli – kotimaisten punakaartien ja venäläisten bolsevikkien painostamana – Kullervo Mannerin ja O.V. Kuusisen johtamien SDP:n vastahakoisten puolue-elimien päättämä epäonnistunut aseellinen vallankumous itsenäisen, demokraattisen valtion kumoamiseksi. Se oli samalla osa maailmansotaa ja Venäjän vallankumousta.

Ei siis riittänyt, että talvella 1918 yksi sukupolvi johdettiin harhaan teoissa. Toinen johdettiin ajatuksissa. 

Itsenäisyyden juhlavuosi 2017 olisi tarjonnut mahdollisuuden aitoon perusteltujen tutkimusten julkiseen vuorovaikutukseen, mutta nyt sitä paremminkin vältettiin. Toivottavasti paremmin onnistustaan alkavana vuonna, jotta seuraavan sukupolven ei enää tarvitse periä myyttejä sekä niiden kuljettamia asenteita ja ennakkoluuloja.

Yleiskuva