Risto Volasen kotisivu

Blogi

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Virallisen tiedotteen mukaan, ”Tasavallan presidentti Sauli Niinistö tapaa Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin Washingtonissa tiistaina 29. elokuuta 2017. Presidenttien välinen tapaaminen järjestetään Yhdysvaltain presidentin virka-asunnolla Valkoisessa talossa. Kyseessä on presidenttien Niinistö ja Trump ensitapaaminen. Työvierailun tarkemmasta ohjelmasta ja puheenaiheista kerrotaan lähempänä vierailua.”

 

 

On ymmärrettävää, että vierailun kommentit ovat varovaisia, mutta niitä sävyttää myös maan valtamedian ja UPI:n tunteikkuus sekä Yhdysvaltojen että Venäjän nykyiseen johtoon.

 

 

Juuri vuosi sitten Helsingin Sanomat tiivisti oman ja taustojensa vastakarvan kertomalla, että presidentti Niinistön transponderialoite on herättänyt hämmennystä ja että Venäjä on hyödyntänyt sitä omiin tarkoituksiinsa. Presidentti vastasi ”Presidentin kynästä”, ja sama asetelma on jatkunut.

 

 

Arvattavasti Venäjälläkin käydään sisäistä vääntöä suunnasta, mutta siellä jännitteet näyttävät olevan presidentti Putinin otteessa. Yhdysvalloissa taas kaiken julkisen rähinän ja pintakuohun alla käydään lujaa kamppailua ulkopolitiikan suunnasta. Siinä suomalainen valtamedia on valinnut puolensa ja peittää toisen savuverhoonsa.

 

 

Yhdysvalloissa kolmet viimeiset presidentinvaalit on voitettu kansaan vetoavalla vetäytymisteemalla. Presidentti Bush joutui kääntämään kelkkansa 9/11 terroristihyökkäyksen jälkeen, ja vallan sai neokonservatiivinen ajatus sotilaallisen voiman käytöstä maailman demokratisoimiseksi rauhalliseksi.

 

 

Kokemukset Irakin ja Afganistanin demokratisoimisesta asevoimin eivät kuitenkaan innostaneet amerikkalaisia. Presidentti Obaman politiikan pääidea oli jatkaa ”liberaalin järjestyksen” edistämistä kaikkialla, missä voi tehdä ilman omaa aseellista puuttumista. Vanhoista sodista pyrittiin irti, mutta sinänsä hyvää tarkoittava liberaali pasifismi ei ole toiminut.

 

 

Käytännössä Ukrainassa ja Syyriassa toimittiin samaan tapaan kuin meillä heimosoturit ja Trotski sata vuotta sitten. Tyytymättömiä on usutettu kapinaan, mutta vastavoiman tullessa heidät on jätetty sotilaallisesti yksin ja tyydytty omaan propagandavoittoon.

 

 

Presidentti Obaman sotilaallisesti pidättyvä politiikka sai Washingtonissa runsaasti arvostelua, joka jakautui johtopäätöksiltään kahteen suuntaan.

 

 

Toisaalta vanha neokonservatiivinen valtavirta on kehittänyt neomilitaristisen politiikan, jonka mukaan Yhdysvallat on jatkuvasti riittävän vahva pakottamaan maailman ”liberaaliin järjestykseen”. Tämän Robert Kaganin ehkä selkeimmin argumentoiman suuntauksen on omaksunut merkittävä osa kylmän sodan voiton nuorena kokenutta politiikan, hallinnon ja median eliittiä, ja se pyrki Hillary Clintonin tukijoukoksi. Kärsittyään tappion presidentinvaaleissa se taklaa nyt omastakin takaa sekoilevan presidentti Trumpin hallintoa. Samaa neomilitaristista suuntausta seuraa Suomessa UPI:n lisäksi valtamedia.

 

 

Toinen amerikkalainen suuntaus ovat erilaiset presidentti Obaman hallinnon sisä- ja ulkopuolella olleet realistiset uusliennyttävät koulukunnat. Ne ovat jo pitkään sanoneet, että Yhdysvaltojen ja koko lännen on oman etunsa vuoksi ymmärrettävä voimasuhteiden muutos maapallolla. Niiden vuoksi Yhdysvallat tai koko länsi eivät voi enää omalla ylivoimallaan hallita maailmaa. Siksi  konfliktipolitiikan sijaan on rakennettava liennytykseen ja alueellisiin tasapainoihin perustuvaa vakaata rauhaa. Tämä uusliennyttävä suuntaus taas on erityisesti Henry Kissingerin johdolla pyrkinyt vaikuttamaan ehdokas ja presidentti Trumpiin.

 

Tällä hetkellä on mahdotonta sanoa presidentti Trumpin hallinnon sisäisen ja ulkoisen väännön asetelmaa, mutta on näkyvissä, että eri suuntausten välillä pyritään hieromaan yhteensopivaa linjaa. Nykyään on myös saatavilla hyvää kirjallisuutta siitä, ettei pääministeri Lipponen tiennyt ja ei ehkä voinutkaan tietää, millaiseen Yhdysvaltojen johdon sisäiseen asetelmaan hän astui joulukuussa 2002. Toivotaan, että tällä kertaa menee paremmin.

 

Aivan huvikseen tai pienen maan kahdenvälisten suhteiden vuoksi Yhdysvaltojen presidentti ei raivaa kalenteristaan aikaa keskusteluille ja niiden vaatimalle valmistelulle. Presidentti Trump on todennäköisesti esittänyt periaatteellisen kutsun kaikille puhelimitse onnittelleille. Jos veikata saa, nyt joku on Valkoisessa talossa huomannut Helsingin lähetystönsä raportin presidentti Niinistön ja presidentti Putinin pitkästä keskustelusta Savonlinnassa.

 

Parhaassa tapauksessa Suomen historiallinen ja viime vuosien omaperäisyys aloitteellisuudessa ja keskusteluyhteyksissä voi taas tarjota yhden muodon ja toimintakykyisen kumppanin edetä uusliennytyksen suuntaan uusmilitaristien miinoittamalla tiellä.

 

Toinen mahdollinen korkealle edennyt virike voi olla meillä väheksytty transponderialoite. Sen tapaista odotettiin Washingtonissa joissakin piireissä jo sen tullessa Suomesta edellisen hallinnon aikana. Tällaisessa asiassa tapahtumien kulku on sellainen, että teknistä asiaa joudutaan katsomaan heti operatiiviselta kannalta ja sittä taas ennen pitkää päädytään strategiseen pohdintaan. Nyt on kyllä Itämeren alueella pian edessä suuria sotaharjoituksia. On kuitenkin paikallaan nähdä, että niiden pienestä eskaloitunut historia ulottuu Ukrainan kriisiä edeltäneisiin vuosiin – eikä Suomikaan ole siinä aivan viaton. Joka tapauksessa nämä taustat antavat nyt mahdollisuuden ylimmällä tasolla olla aloitteellinen pohjoisen Euroopan alueellisesta de-eskalaatiosta eli liennytyksestä.

 

 

Presidentti Niinistö on tosin pitänyt esillä myös korostusta laajemman tilanteen väistämättömistä vaikutuksista Itämerelle. Kuitenkin sekä hänen oma transponderialoitteen kokemuksensa että tämä kutsu osoittavat mahdollisuuden alueelliseen aloitteellisuuteen vähentää jännitystä ja edistää näin vakaata rauhaa. Jos tällaista mahdollisuutta ei olisi, vaihtoehdoksi jäisi tarpeeksi korkealle nousseen jännitteen sopiminen vain suurvaltojen kesken – eikä koskaan oikein tiedä mitä siitä tulisi.

 

 

Presidentti Niinistö sanoo hyvin, että ”väittäjänä olo” on vieras ajatus. Mutta suurvaltojen suhteet ovat aina toimineet niin, että muu tekijä voi olla niille keskinäiseksi hyväksi. Tietenkin omienkin asioiden huolto olisi vielä mahdollisempaa, jos tälläkin kertaa niin olisi.

 

 

18. elo, 2017