Risto Volasen kotisivu

Facebook muistuttaa blogista, jonka julkaisin kolme vuotta sitten. 

Viime aikojen vihapuhekeskustelua seuratessa huomasin, että Erich Maria Remarquen haavoittumisesta ensimmäisessä maailmansodassa tuli kuluneeksi 100 vuotta. Sen jälkeen hän julkaisi vuonna 1929 romaaninsa ”Länsirintamalta ei mitään uutta”. (Im Westen nichts neues). Se kuvaa Paul Bäumerin ensimmäistä maailmansotaa. Kaikkien kauhujen ja järjettömyyden jälkeen hän kuolee, ja sen päivän uutisen mukaan "länsirintamalta ei mitään uutta."

Parin vuoden aikana kirjaa myytiin yli kaksi miljoonaa kappaletta. Suosio oli suuri, mutta niin oli rauhan kannattajaksi leimattuun kirjailijaan kohdistunut vihakin. Vuonna 1931 Remarquen oli muutettava pakoon Sveitsiin. Lopulta hänen siskonsa joutui kärsimään hänen puolestaan rangaistuksen natsihallinnon aikana.

Samalla on tullun mieleen joitakin vuosia sitten arvio Peter Slotedijkin eurooppalaista vihaperinnettä käsittelevästä tutkimuksesta.

Saksan  – Jürgen Habermasin jälkeen – ”kakkosfilosofin” Peter Sloterdijkin tutkimus vihan pohjavireestä Euroopan aatehistoriassa tarjoaa mahdollisuuden selittää myös suomalaisten ääriliikkeiden vaihtelua sotia edeltäneestä lapualaisuudesta sitä seuranneeseen uusstalinismiin ja nyt taas uuteen viha-aaltoon. 

Sloterdijkin Raivo ja aika aloittaa aivan alusta eli Homeroksen Iliaan ensimmäisestä sanasta, menis eli raivo tai viha. Otto Mannisen mukaan: ”Laulaos, oi runotar, viha Peleun poian Akhilleun turmiokas, mi akhaijeja löi lukemattomin tuskin…”

Länsimainen kirjallisuus siis alkoi runoelmalla kunnian loukkaamisesta ja sodasta sen kostona. Homeerinen kulttuuri ilmensi ja loi sotaisaa raivokkuutta, jota tuolloin tarvittiin jatkuvassa kamppailussa naapureiden kanssa.

Sloterdijkin hyvin tuntema ranskalainen René Girard muistuttaa myös sisäisen elämän menneen muinaisissa yhteisöissä usein kaikkien sodaksi kaikkia vastaan. Silloin rauha palautettiin suuntaamalla kaikkien viha yhteen onnettomaan ihmisuhriin ja sittemmin eläimeen eli syntipukkiin, esimerkiksi Dionysios –kultin tragokseen. Vihan suuntaaminen yhteen ulkoiseen tai sisäiseen kohteeseen oli samalla yhteisön johtamista yhtenäisyyteen muidenkin asioiden hoidon järjestämiseksi.

Sloterdijkin mukaan alkukantaisen vihan hallintaan saaminen on ollut länsimaisen kulttuurin yksi pääjuonne. Kaikkein vanhimpia ratkaisuja seurasivat vahvat johtajat, keisarit ja kuninkaat, ja sitten lopulta parlamentaarinen demokratia. Vihaa hallintaan saaneen sivistyksen ja ihmisyyden kehityksen rinnalla on välillä myös taannuttu. Sloterdijk analysoi erityisen tarkoin viime vuosisadan radikaalit taantumat stalinismiin ja fasismiin.

Ensimmäinen suuri askel eteenpäin otettiin Kreikassa 400 –luvulla e.Kr., kun filosofian ja draaman keinoin alettiin korostaa inhimillistä järkeä valtion johtamisessa. Platonin ja Sloterdijkin mukaan ihmisen psyyken itsetunnossa, thymoksessa, piilee kyky sekä kokea arvostusta että loukattuna raivostua vihaamaan. Muiden loukkaama itsekunnioitus ja häpeä saavat aikaan vihaa, mutta vihaa nostaa myös ihmisen sisäinen häpeä epäonnistumisesta itselleen arvokkaan asian saavuttamisessa.

Mitä sanookaan kaksi ja puoli tuhatta vuotta myöhemmin Hannu Salama, suomalainen ”kommunistin lapsuudesta saakka murjottu kakara”: ”…oppikoulu minussa tämän suomalaisuuden inhon synnytti laittamalla lapsirukan ensin häpeämään vanhempiaan ja heidän punauskoaan…” Juhannustanssien tuomio katkeroitti lisää: ”ajan mittaan vauhtiin päässyt selvä ja suora kostonhimo”. (Hannu Salama, Sydän paikallaan. Otava, 2010.)

Kuin Salamaa ajatellen Sloterdijk sanoo, että loukatun raivo usein kohdistuu niihin, jotka eivät vihaajan mielestä ole kärsineet niin kuin hän itse. Niinpä Salama vihaakin keskiluokkaista duunariporukkaa, kravattiköyhällistöä, tätä keskiluokaksi sanottua kunniallista paskasakkia eli koko sinivalkokeskinkertaisuutta ja suomalaista elämänmuotoa.

Jo kolmekymmentä vuotta sitten Kyynisen järjen kritiikissään Sloterdijk määritteli kyynisyyden olevan valistuksen vääristynyttä tietoisuutta. Ja jo silloin hän saattoi ennakoida Järkeen vannovan sosialismin johtavan kyynisyyteen ja kaatuvan.

Hannu Salama analysoi paljolti Sloterdijkin oivalluksen mukaisesti sosialismin romahtamisen seurauksia Suomessa: ”Mutta sitten koko se talo romahti ja tuhannet myös vielä taloon jääneet ”opiskelija-säätyläissosialistit” saivat sieluihinsa pettymyksen ja häpeän vammoja.” Salama näyttää avaavan näkyväksi koko suomalaisen yhteiskunnan post-stalinistisen virtauksen piilotajunnan, joka Sloterdijkin mukaan varastoituna etsii purkautumistietä. Osaltani aikoinaan tulkitsin Kristian Smedsin Tuntemattoman sotilaan juuri tämän ilmiön manifestiksi. Nyt voikin sanoa, että yhdistäessään perinteisen luokka- ja ryssävihan se avasi tietä uudelle viha-aallolle.

Mutta miten oli alun perin mahdollista, että ne tuhannet Salaman sanoin ”opiskelija-säätyläissosialistit” pukivat 1970 –luvulla päälleen DDR:n nuorten sinisen paidan ja alkoivat laulaa käsi nyrkissä niin että punapaitojakin hirvitti?

Vihaperinteiden dynamiikkaa pohtivat tänään monet muutkin kuin Sloterdijk ja Girard. Tuorein kohokohta lienee ollut Pariisissa joitakin vuosia sitten ajan ehkä tunnetuimman kuraattorin Jean Clairin kokoama taidenäyttely Rikos ja rangaistus. Se tutki vihaa ja pahaa autenttisten esineiden sekä kuvataiteen kautta Ranskan vallankumouksesta nykypäiviin. Sekä Sloterdijk että Clair kertovat sosiaalisen ja naapurivihan satojen vuosien jatkumoista ja muuntumisesta eri aikoina.

Myös Suomessa kuten kaikkialla muuallakin toisiinsa liittyvät viha, väkivaltakulttuuri ja kiusaaminen ovat olleet joku osa elämää, mutta peilin käyttö on ollut vähäisempää kuin muualla. Matti Klinge raportoi hiljakkoin uusintapainoksen saaneessa Vihan veljet ja asevelisosialistit sotaa edeltävien vuosikymmenien äärioikeiston ryssävihasta AKS:ssä sekä Vihan veljissä – veljissä jotka omaksuivat V. A. Koskenniemen vuoden 1918 runosta tunnuslauseen ”Pirua ja ryssää vastaan”. Samaan kokonaisuuteen liittyivät Lapuan liike ja IKL paikallisena muunnelmana  aikakauden vastaavasta eurooppalaisesta liikkeestä.

Klingen selostus ajan hengestä on vieläkin melko karseaa luettavaa, ja se myös piirtää kuvaa aikansa merkittävän lukeneistoryhmän ihanteesta. Mutta mitä sille tapahtui sodan jälkeen?

Paras analyysi sodan jälkeen tapahtuneesta Sloterdijkin teorian mukaisesta tradition muuntumisesta lienee Pekka Tarkan elämänkerta Pentti Saarikoskesta. Saarikoski näyttää käyneen läpi syvästi ja omakohtaisesti samantapaisen prosessin kuin moni häntä seuranneessa suuressa ikäluokassa enemmän tai vähemmän joukkoa seuraten.

Kristillisen ja klassisen läpitunkema Saarikoski tuli aikansa modernistiseen kulttuuriin ja suomalaisen politiikan jännitekenttään, jossa uumoiltiin sosialismin lopulta voittavan. Tarkan mukaan Saarikosken oma usko horjui, mutta hän ”halusi takaisin nuoruutensa uskon ja kilvoittelun” maassa, jossa alkoi levitä, - Timo Vihavaista soveltaen - uudenlainen ulkopoliittista yksimielisyyttä vaatinut ”kansalaisuskonto”. Tarkan mukaan nuoressa runoilijassa näkyi tuolloin sekä opportunismia että tosiuskovaisuutta.

Tarkka kertoo, miten Saarikoski opiskeli marxisminsa Otto Ville Kuusisen johdolla tehdystä Marxisimi-leninismin oppikirjasta, jossa Platonia edeltävät materialistiset filosofit esitettiin  tulevaisuudessa voittavan sosialismin varhaisimpia edustajia. Lopulta Saarikoskelle ”tulevaisuudessa kajasti se kulta-aika, jonka Saarikoski oli aikaisemmin löytänyt menneisyydestä…”

Itse asiassa tämä Pekka Tarkan tämä kuvaus Pentti Saarikosken sielunliikkeestä etsiä klassista tai oikeastaan esiklassista kulta-aikaa tulevaisuudesta on samanlainen kuin ranskalaisten Luc Ferryn ja Alain Renautin kuvaus Martin Heideggerin tulosta natsiksi 1930 –luvun Saksassa.

Saarikosken Mitä tapahtuu todella säe ”… minä haluan/lakata olemasta/ja minä haluan/elää kommunistisessa maailmassa joka on yhtä eläintä” muistuttaa Heideggerin autenttiseen olemiseen uppoamista siinä missä Marxin ihmisen tosiolemuksen toteutumista.

Peter Sloterdijkin viha –teoriaa seuraten 1970 –luvun suomalaisilla ”opiskelija-säätyläissosialisteilla” matka tasavaltaa väheksyvästä, antiikin ylevyyteen ja ryssävihaan suuntautuvasta säätyläiskodistaan marxilaisen etujoukon luokkavihaan saattoi olla varsin lyhyt. Ryssäviha muuntui pakonkin edessä luokkavihaksi.

Prosessin saattoi sinetöidä se, ettei Suomen valtiollinen johto elokuussa 1968 ottanut selkeää kantaa Tsekkoslovakian miehitykseen. Vaihtoehtoja näytti maailmassa olevan kaksi ja paine vei sinne, mihin ovea ei suljettu.

Sloterdijk kehittää yksilötason analyysista vihan psykopolitiikan teorian ja analysoi sen pohjalta kristillistä vihaisen Jumalan perinnettä sekä kommunistista ja fasistista raivon maailmanpankkia.

Yksilötasolta alkaen viha on hänelle dynaaminen ihmismieleen kasautuva, kostonhaluksi kehittyvä voima, aivan niin kuin esimerkiksi Salama itseään kuvaa. Mutta monet ihmiset voivat myös jakaa yhteisen vihan, joka varastoituu heille yhteiseen kulttuuriin. Sen avulla voidaan viha siirtää paikassa ja ajassa muille, jolloin syntyy vihatalous vihapankkeineen ja vihamanagereineen, jotka pitävät huolta vihapääoman investoinnista, kasvattamisesta ja perinnöksi jättämisestä.

Kristillisen perinteen osalta Sloterdijk kertoo, että toisella vuosisadalla uskoon tulleet menivät valittamaan kirkkoisä Tertulianukselle, miten vaikeata on pakanoiden keskellä rakastaa lähimmäistä, antaa anteeksi tai kääntää toinen poski, kun ne itse elävät synnissä ja vain lyövät toisenkin kerran. Tertulianus kehotti pysymään uskossa, koska Jumala kyllä vihastuu syntisille ja kostaa viimeisellä tuomiolla.

Kehittyi vähitellen Jumalan vihan perinne kiirastulineen, mistä Luther sitten irrottautui oivaltaessaan, ettei Iustistia Dei tarkoitakaan kostavaa vaan armahtavaa Jumalaa, joka vanhurskauttaa eli oikaisee ihmisen rikkinäisen psyyken kolmiyhteisen kuvansa kaltaiseksi. Lynkattu ihminen tai kansanryhmä on syytön ja lynkkaaja syyllinen, jonka on tehtävä parannus – vaikka Sloterdijk tosin pysyykin kirjassaan vain katolisessa sfäärissä.

Alkuperäisille marxilaisille viimeinen tuomio taas oli vallankumous. Sloterdijk analysoi mallinsa pohjalta sekä kommunismin että fasismin vihatalouden ja päätyy siihen, että kumpikin sortui lopulta siihen, että voimavaroihin sopivat vihaprojektit loppuivat kesken. Niiden piti suuntautua yli rajojen meneviin vihaprojekteihin, joihin omat voimat eivät riittäneet.

Jo pari vuotta aikaisemmin Sloterdijk analysoi Sodanjälkeisten kulttuurien teoriassa, miten Euroopan maiden naapurivihat laantuivat ensin Ranskan ja Saksan yhteisvoimin ja sitten EU:n perustamiseen. Sitten Neuvostoliiton romahdus johti siihen, että useat Euroopan maat ovat käytännössä riisuneet itsensä perinteisten sotien aseista.

Filosofin mukaan eurooppalaisia vihan elpymisen merkkejäkin voi kyllä nähdä maahanmuutto- ja etnisillä rintamilla. Myös kapitalismi on koventunut ja tullut yhä röyhkeämmäksi, kun vanha vainooja sosialismi on poistunut - nostaen sen jalkoihin jäävien uutta kaunaa ja vihaa. Fasismin ja marxismin suurten vihaperinteiden jäljiltä latentit vihavarastot piilevät nyt Euroopassa uutta muuntuvaa kohdettaan etsien.

Sloterdijkin malli muuntuvine vihaperinteineen, -pankkeineen ja –managereineen tarjoaa mahdollisuuden tutkia ja selittää suomalaisessa vihaperinteessä myös sen uutta kehitysvaihetta.

Suomessa on tunnistettu hyvin maahanmuuttajiin kohdistuvat vihapuheet. Nyt olisi paikallaan tunnistaa myös muut vihavarastot.

-----------------------

Peter Sloterdijk, Rage and Time, a psychopolitical investigation. Columbia University Press 2010. 248 s.

(Lyhennetty 2.8.2017)

Yleiskuva