Risto Volasen kotisivu

Ruotsin puolustusministeri Peter Hultqvist piti viime viikolla puheen Washingtonissa Johns Hopkins yliopistossa. Se esitti sellaisenaan viime vuosien läntisen näkemyksen, ilman mitään oman alueen geopoliittista analyysiä. Johtopäätös oli pähkinän kuoressa: ”Me rakennamme puolustusyhteistyön turvallisuusverkostoa. Ruotsilla on erityinen ja pitkäaikainen suhde Suomeen – toiseen sotilaallisesti liittoutumattomaan maahan, missä me suunnittelemme yhteistä toimintaa, jos niin päätämme, rauhanaikana, kriiseissä ja sodassa. Me toimimme läheisesti Pohjoismaiden ja Baltian maiden kuten myös Englannin, Puolan ja Saksan kanssa. Me toimimme EU:n ja YK:n kehikossa. Me olemme etuoikeutettuja kumppaneita Naton tiivistetyn kumppanuuden ohjelmassa (Enhanced Opportunities Program).”

Puolustusministeri Hultqvist esitti siis nyt Ruotsissa ja Suomessa toteutumisen loppuvaiheessa olevan historiallisen muutoksen pois Euroopan pohjoisella alueella pyrkimyksestä tasapainoon atlanttisten alueen, Euroopan mantereen sekä Venäjän välillä. Tilalle on tulossa rakenteellinen sotilaallinen konflikti Ruotsi-Suomen ja Venäjän välillä. Se on osa Pohjolan-Baltian Yhdysvaltoihin suoraan ja Naton kautta kytkeytyvää de facto eli tosiasiallista sotilaallista liittoutumaa.

Asetelma on historiallinen myös atlanttisten valtioiden eli Englannin ja Yhdysvaltojen kannalta. Kahteensataan vuoteen ne eivät ole usuttaneet Suomea ja Ruotsia Venäjän viholliseksi. Tämän kehityksen laukaisi liikkeelle presidentti Obaman liberalismia ja pasifismia yhdistävä ajattelu, jonka mukaan voidaan edetä niin pitkälle kuin pääsee ilman ampumista. Tähän mennessä raja on tullut vastaan Ukrainassa ja Syyriassa. Tulevaisuus näyttää, miten Ruotsista ja Suomesta nyt pehmeän paikan löytänyt sotilaallinen eskalaatio pohjoisessa Euroopassa kulminoituu.

Ruotsin kunniaksi on sanottava se, että oman maan turvallisuutta käsitellään avoimesti julkisuudessa ja myös tutkijoiden kesken, kuten Mats Bergquist hiljan artikkelissaan ”Från Oscar I till Peter Hultqvist”. Oskar I viittaa siihen, että vain hän on ennen Hultqvistia antanut Napoleon III:n Krimin sodan aikana naruttaa Ruotsin poikkeamaan Kustaa IV:n jälkeisestä Bernadotten vuoden 1812 politiikasta. Tässä suhteessa ero Suomeen on ollut, että presidentti Niinistön kauden alusta Suomen ulkopoliittinen johto on voinut savuverhon suojassa antaa vedättää askel askeleelta maatamme poispäin Mannerheimin-Paasikiven linjasta olla sallimatta suurvalloille Suomen alueen käyttö toisiaan vastaan. Nyt eduskunnassa oleva lakipaketti suomalaisten sotilaiden lähettämisestä ulkomaille on vain yksi monista askelista samassa suunnassa. Suomessa tällainen menettely on ollut mahdollista mm. siksi, että suurista medioista vain Almassa on sallittu tavanomainen länsimainen journalismi turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä.

Paljon riippuu nyt siitä, millaiseksi konkreettisesti muodostuu presidentti Trumpin Euroopan ja Venäjän politiikka sekä vastaavasti Saksan Yhdysvaltojen ja Venäjän politiikka. Jos juuri Johns Hopkins yliopiston professoreiden neuvoa kuunnellaan, Eurooppa usutetaan pysymään edelleen konfliktissa Venäjän kanssa ja Yhdysvallat rakentaa itse paremmat suhteet Kiinaan ja Venäjään. Mutta myös muut vaihtoehdot ovat vielä mahdollisia. Yhdysvaltojen geopoliittinen Euraasian ongelma ei riipu maan presidentistä, mutta kylläkin sen ratkaisu. Liittokansleri Merkelin viime aikojen puheista ja toimista päätellen hän tunnistaa kysymyksenasettelun. Joka tapauksessa tulevissa pöydissä jollakin kahvitauolla sovitaan myös, miten tämän pohjoisen nurkan asiat hoidetaan. Jos jollakin presidentti Trumpin avustajalla on ollut aikaa vilkaista raportteja Suomesta, hän on huomannut keljuilujen vyöryn esimiehelleen – kuten presidentti Putininkin avustaja.

Mielenkiintoista on myös nähdä, miten pitkälle Tukholmassa etenee paluu Kustaa IV:n aikaan. Viime kerralla ei käynyt kovin hyvin.

Yleiskuva