Risto Volasen kotisivu

Pitäaikainen hyvä tuttavani Seppo Väisänen kommentoi aamulla eilistä blogitekstiäni facebookissa seuraavasti:

"Vuoden 1918 sytyslanka. Jarkko Vesikansa kirjoitti Kauppalehdessä, että Venäjän osuus on (ei tosin aina) laiminlyöty vuoden 1918 sodassa: "Venäjä-yhteys jää usein taka-alalle vuoden 1918 murhenäytelmää käsiteltäessä." Risto Volanen jatkaa lisäten löylyä oman kirjansa pohjalta: "ei ole oikein hennottu käsitellä." - Otan rohkeuden sanoa täysin päinvastaista, vaikka nykykommentoijat eivät sitä olisi tehneetkään, niin tuskin löytää tutkimusta, jossa Venäjä-läheisyys ja senvaikutus ei nousisi ihan keskeiseen asemaan."

Kommentoin Sepon kommenttia seuraavasti:
"Kiitos Seppo kommentista. En ajatellut kommenttini olevan "löylyn lyömistä", vaan vaikutelma sen jälkeen kun olin omaa työtäni varten lukenut varsin paljon tuota aikaa erilaisista näkökulmista käsittelevää hyvää ja korkeatasoista kirjallisuutta. Suomen synnyn käsittelemään 130 vuoteen mahtuu paljon, mutta suurin työ oli rekonstruoida vuosien 1807-1808 sekä 1917-1919 ratkaiseviin ulkomaisiin ja kotimaisiin päätöksiin perustuva kokonaiskuva.

Siihen liittyy myös myönteinen kokemus siitä, että Suomen synnyn julkaisemisen jälkeen on ollut mahdollista keskustella noista vuosista historian harrastajien tilaisuuksissa poliittisesti laidasta laitaan. Poikkeuksetta jokaisessa on tuotu esiin myönteisenä, se että kirjassa on parhaan mukaan etsitty tasapainoista kokonaiskuvaa noiden vuosien kansallisesta ja kansainvälisestä kehityksestä sekä niiden välisestä yhteydestä. Osaltani myönteisyydessään koskettavin kokemus tältä kannalta oli olla Pekka Hynösen kutsumana tilaisuudessa, jossa olivat paikalla mm. Arvo Aalto, Ele Alenius, Oiva Björckbacka ja Kalevi Suomela. Ehkä voisit tehdä aloitteen vastaavanlaisesta keskustelutilaisuudesta historiaa harrastavien sosialidemokraattien osalta.

Toinen puoli asiasta on esimerkiksi juhlarahakeskustelussa esille tullut puutteelliseen tietoon ja vahvaan asenteeseen perustuva "jälkijättöinen" ja ilmeisesti vasta melko myöhään syntynyt virtaus "kulttuurielämän uumenissa" romantisoida tragediaa. Noiden vuosien eurooppalaisen kokonaisuuden kannalta, ei sinänsä ollut poikkeuksellista sotia maailmansodan itärintaman alueella eri maiden sisällä. Esimerkiksi Kiova vallattiin kolmen vuoden aikana yhdeksän kertaa. Poikkeuksellista oli se, että Suomessa löydettiin sovinto, niin että ennen seuraavaa sotaa olimme tuon alueen uusista valtioista ainoa demokraattinen ja sen jälkeen ainoa itsenäinen."

Yleiskuva