Risto Volasen kotisivu

Toimittaja Olli Ainolan turvallisuuspoliittisesta artikkelista Iltalehdessä on syntynyt keskustelua. Presidentti Niinistö ja kansanedustaja Tuomioja tietävät itse parhaiten keskinäiset suhteensa, eikä se myöskään ole asian ydin. Osaltani arvostan sitä, että Ainola nostaa esiin tärkeät kysymykset, joihin ei ole saatu vastauksia niiltä, jotka ovat vastuussa.

Henkilösuhteista riippumatta pitää paikkansa Iltalehden artikkelin esittämä kokonaiskuva: ”Ylimpien valtioelinten eli eduskunnan ja tasavallan presidentin kesken on puhjennut vakava linjariita turvallisuuspolitiikan suunnasta.

Kulissien takana käytävän kiistan ytimessä on kysymys siitä, onko Suomi muiden unionimaiden sekä Naton rintamassa tukemassa Baltiaa sotilaallisesti vai ei.”

Kysymys ei ole toimittajan mielipiteestä vaan tosiasiasta, jonka artikkelin siteeraamat dokumentit osoittavat. Ainolan mukaan, ”Valiokunta korosti kahta asiaa, joita ei ollut hallituksen ja presidentin selonteossa. Ulkoasiainvaliokunta totesi, että ’Suomi ei salli alueensa käyttämistä vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan’”.

Valiokunta vaatii niin ikään, että "Suomen tulee toimia niin, ettei se sotilaallisen konfliktin sattuessa joudu sotatoimien kohteeksi".

Kuitenkin eduskunnan antaman vastauksen jälkeen puolustusselontekoon ”Hallitus ja presidentti kirjoittivat, että eduskunnan kannanotto Suomen alueen käytön kieltämisestä vihamielisessä tarkoituksessa muita valtioita vastaan ’ei rajoita Suomen mahdollisuuksia antaa ja ottaa vastaan kansainvälistä apua tai tiivistää puolustusyhteistyötä’".

Ainolan artikkeli tunnistaa kysymyksen, joka on ollut pitkään olemassa, mutta johon nyt esitetään EU:lla perustellen kahdenlaisia vastauksia: ”Linjariita koskee käytännössä sitä, miten EU:n Lissabonin sopimuksen avunantovelvoitetta pitäisi tulkita. Perustavanlaatuinen erimielisyys on siitä, onko Suomi valmis tai velvollinen osallistumaan Viron avunantoon sotilaallisin keinoin.

Yksi eduskunnan lausumista yrittää kieltää sotilaallisen avun antamisen Lissabonin sopimuksen perusteella toiselle EU-valtiolle eli käytännössä Virolle ja Ruotsille.

Tämä lausuma kuuluu: ’Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan selkeänä päämääränä on ehkäistä Suomen joutuminen sotilaallisen konfliktin osapuoleksi.’”

Suomen ja Naton isäntämaasopimuksen juridinen status on tietoisesti jätetty hämäräksi, mutta ainakin siinä on kysymys sotilasteknisten edellytysten luomisesta Naton operoinnille Suomessa ja Suomesta. Muuten artikkeli sanoo sattuvasti, että ”Eduskunta tuntuu nojanneen järkeilyyn, jonka mukaan jos Suomi antaa Lissabonin sopimuksen perusteella apua toiselle EU-maalle, on ajateltava myös omaa turvallisuutta. Eli jos Suomi antaa sotilaallista apua Virolle, osallistumme sotilaalliseen konfliktiin. Jos taas Suomi tyytyy vain ei-sotilaallisen avun antamiseen, vähennämme joutumista itse Venäjän sotilaallisen uhan alaiseksi.

On hyvä muistaa, että jos Viro joutuu Venäjän voimankäytön kohteeksi, puolustuksen järjestää Nato. Suomen apu Virolle nivoutuisi yhteen Naton toimien kanssa, luonnollisesti vastavuoroisella pohjalla. Puolustusyhteistyölle Naton kanssa on luotu juridinen perusrakenne vuonna 2014 Suomen ja Naton ’isäntämaasopimuksessa’."

Ainolan mukaan Suomen linja on ollut horjuva. Asian voi sanoa myös toisin. Istuin kesästä 2003 kesään 2010 lähes jokaisessa TP-UTVA:n kokouksessa ja voin sanoa, että tuona aikana Suomen linja ei ollut horjuva.

Muutos alkoi tapahtua pääministeri Kataisen hallituksesta keväällä 2011 sekä presidentti Niinistön alkaessa talvella 2012. Tuon jälkeen Suomen turvallisuuspolitiikassa on puheissa jatkettu perinteistä linjaa, ja samaan aikaan on monenlaisilla syillä perustellen annettu puolustusvoimien integroitua Naton järjestelmiin. Julkisuudessa on ollut lukuisia esimerkkejä askeleista ja selityksistä, ja niitä tulee esiin jatkuvasti myös tiettävästi aivan lähiaikoina. Myös vetoaminen Lissabonin sopimukseen esimerkiksi ylimmän päätöksenteon valtaoikeuksien muuttamiseksi on yksi askel samassa suunnassa.

Tapahtuneen kehityksen kansainvälisenä taustana on ollut presidentti Obaman liberalismia ja pasifismia yhdistävä politiikka, jonka ideana oli edetä ideologisesti niin pitkälle kuin se oli mahdollista ilman omia sotilaallisia toimia. Ukrainassa ja Syyriassa se oli toinen puoli tunnettuja kriisejä. Suomessa ja Ruotsissa se eteni kohdatessaan pehmeän paikan. Koskaan aikaisemmin atlanttiset maat eli Englanti ja Yhdysvallat eivät ole yrittäneet saada Suomea Venäjän viholliseksi sotilaallisessa kriisissä.

Tiedän hyvin, että ylimmässäkin valtion johdossa on ollut erilaisia näkemyksiä, mutta se ei muuta tosiasiallista kehitystä. Vaikka Suomen uuden perustuslain mukainen päätöksenteko on sekava, se osoittaa kuitenkin vastuun ja välineet Tasavallan presidentille ja valtioneuvostolle. Jos niillä on tahtoa, ne myös pystyvät ohjaamaan kaikkea valtiollista kehitystä. Toisaalta toteutunut kehitys vastaavasti osoittaa reaalisen tahdon tilanteen, selitetäänpä askelia miten tahansa.

Nyt on tultu siihen vaiheeseen, että Olli Ainolan kysymykset ovat väistämättömiä ja tärkeitä:

”Kuuluuko Lissabonin sopimuksen keskinäisen avunannon lausekkeeseen myös sotilaallinen apu, vai rajaako Suomi sen pois, kuten eduskunta haluaa?

Antaako Suomi aluettaan joissakin tilanteissa vieraan sotilasvoiman käytettäväksi vai eikö anna?

Presidentti ja hallitus eivät ole antaneet selkeitä vastauksia näihin kysymyksiin. Vastauksilla on joko ennalta ehkäisevä tai kriisejä ruokkiva vaikutus.

Jos Suomen kanta on jotenkin horjuva, sillä voi olla merkitystä konfliktin puhjetessa. Suomen epävarmuus voi kiihdyttää kriisin kärjistymistä. Entä miten sellaisessa tilanteessa Suomi vahvistaisi omaa turvallisuuttaan?”

Osaltani kiitän Iltalehteä urheudesta esittää nämä kysymykset, sillä jos Suomi sitoutuisi antamaan – tai jos siitä syntyisi vahva käsitys – Natolle aluettaan tai apua lähiympäristön sotilaallisessa konfliktissa, mahdollisuus siihen eliminoitaisiin lähinnä ohjuksin konfliktin ensimmäisten minuuttien aikana.

Yleiskuva