Risto Volasen kotisivu

Juhlavuoden juhlarahasta syntyi keskustelu, jota on paikallaan kommentoida.

Ensiksi, se nostaa esiin onnettoman tavan, jolla juhlavuoden valmistelu ja toteutus on järjestetty. Jo varsin aikaisessa vaiheessa organisaatio ja rahoitus sidottiin sekavaksi, ja käytännön vastuuseen rekrytoitiin mainostoimistohengessä. Kokonaisohjelman pääideaksi tuli välttää kansallisia tunnuksia ja kansallista historiaa.

Vuosi olisi tarjonnut suomalaisille mahdollisuuden kohdata yhdessä ainutlaatuisen upea historiamme todellisuuteen perustuvalla, avoimella ja myös vaikeissa kohdissa toisiamme kunnioittavalla mielellä. Nyt pääohjelma on historiallisesti kevyt, ja valtiolliset tahot toteuttavat omia erillisiä hankkeitaan, mistä valtiovarainministeriön juhlaraha on yksi esimerkki.

Kun muistetaan 100 vuoden historiaa, se nousee myös väistämättä esille – eikä sitä taas voi ymmärtää tuntematta aikaisemmin tapahtunutta. Juhlaraha on esimerkki taipumuksesta nostaa esiin vakiintuneita myyttejä tai yksityiskohtia, jotka sopivat tukemaan nostajan nykyistä ajattelua. Huonoimmassa tapauksessa edessä olisi viestinnän keinoin toinen erä talvea 1918. Käyty keskustelu kuitenkin kertoo myönteisesti, ettei niin ehkä kävisi.

Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan juhlarahan voittaneen hankkeen taustalla sekä suunnittelussa että Rahapajan johdossa on ryhmittymä, joka kritiikin jälkeenkin uskoo teloituskohtauksen kertovan asian ytimen. Muotoilija Ilkka Suppasen sanoin ”se on oikeudenmukainen kuva siitä sodasta, se kuvaa sodan luonnetta: se oli teloitussota”. Teloitukset olivat osa todellisuutta, mutta niiden yleistäminen koko itsenäistymisvaiheen tai edes talven 1918 kuvaksi kertoo epätodesta käsityksestä Suomen historiasta.

Hankkeen meno läpi valtion hallinnon ministerin allekirjoituksin, kertoo paitsi juhlavuoden järjestelyn heikkoudesta myös mukana olevien tiedon tai – Erkki Tuomiojan sanoin – historiatajun puutteesta. Sillä on kuitenkin oma taustansa. Paradoksaalisesti laaja tietoisuus Suomen historian suurimmista murroksista vuosina 1808-1809 sekä 1917-1918 on yhä paljolti hyvää tarkoittaneiden runoilijoiden luomien myyttien varassa.

Suomen synty ja kuohuva Eurooppa –kirjassa tiivistin asian näin: ”Epäilemättä Väinö Linnan trilogialla on pysyvä ja korkea kaunokirjallinen paikkansa suomalaisessa kulttuurissa, mutta jos se yleistetään talven 1918 vallankumousyrityksen ja sodan taustaksi, saadaan puutteellinen kuva tapahtuneesta. Runebergin Vänrikkien tavoin katseen kohdistaminen moraalisesti hyvään ja kärsivään sankariin peittää helposti näkyvistä sen, mistä kokonaisuudessaan oli kysymys.”

Mitä sitten oli kysymys? Kun en löytänyt kestävää kokonaisesitystä vastaamaan, tutkin ja kirjoitin sellaisen nimeltä ”Suomen synty ja kuohuva Eurooppa” – mikäli mahdollista yhteiseksi pohjaksi mahdollisimman monille suomalaisille. Olen ymmärrettävästi kiitollinen sen myönteisestä vastaanotosta sekä merkittäviltä tutkijoilta että poliittisilta kommentoijilta vasemmalta oikealle. Rohkenen suositella teosta käsikirjaksi kaikille niille, jotka joutuvat tekemisiin Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden kanssa, siis viime kädessä mahdollisimman monille suomalaisille.  

Yleiskuva