Blogi
Yhdysvaltojen presidentinvaalit muuttivat Suomessa Nato -jäsenyyttä innokkaimmin kannattaneiden viestinnän yhdessä yössä venäjäpelkoisuudesta amerikkapelkoisuuteen. Erityisen suurena huolena on nähty mahdollisuus Yhdysvaltojen ja Venäjän sopimiseen keskeisistä geopoliittisista erimielisyyksistään.
Suomen osalta huoleen ei pitäisi olla syytä, koska pohjoisen Euroopan kaikille myönteisestä järjestyksestä on päästy sekä alueen valtioiden että suurvaltojen kanssa yhteisymmärrykseen jo 1990 –luvun lopulla. Tarkemmin sanoen se tapahtui konkreettisimmin presidentti Clintonin ja presidentti Jeltsinin tavatessa presidentti Ahtisaaren isännöimänä Helsingissä maaliskuussa 1997.
Tiettyyn huoleen on kuitenkin syytä, ja se johtuu osaltaan juuri siitä, että Suomen natointoiset ovat voimakkaasti kyseenalaistaneet Suomen sotilaallisen liittoutumattomuuden ja osaltaan edistäneet näin viime vuosina epävakautta Itämerellä. Tähän liittyvä epävakauden lisääntyminen on ollut nostamassa pohjoisen Euroopan ongelman suurvaltojen johtajien pöydille ja näin myös niille Suomen yhdeksi mahdolliseksi moukaksi. Suomen Nato -lobby on hyvällä syyllä huolissaan tästä itse osaltaan aiheuttamastaan riskistä.
Tilanne on historiasta tuttu. Talvella 1918 suomalaisen vasemmiston johdon kaapanneet antoivat bolsevikkien usuttaa itsensä laillista hallitusta vastaan huonoin seurauksin. Tuoreessa historiassa amerikkalaiset neokonservatiivit usuttivat osaltaan Ukrainassa ja Syyriassa kapinaan hallitusta vastaan, ja kapinoivat jätettiin sitten reaalisesti yksin julkilausumia lukuun ottamatta.
Suomen ulkopolitiikan historiassa on Snellmanista alkaen ollut kestävänä linjana, ettemme anna muiden sen enempää usuttaa kuin provosoida mihinkään suuntaan. Näin emme ole olleet riippuvaisia muiden maiden poliittisten suhdanteiden vaihteluista. Tällä kertaa natointoinen uuseliitti on pyrkinyt horjuttamaan tätä linjaa, mutta on sekä toivottavaa että mahdollista, ettei ole tapahtunut korvaamatonta vahinkoa.
Eilen eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Matti Vanhanen aloitti riskin torjumisen. Hän totesi Mtv3:n blogissaan, ettei USA:n ja Venäjän johtojen tapaaminen ”voi tarkoittaa heille oikeutta sopia meidän pienempien päiden yli meitä koskevista kysymyksistä. Siksi en kaipaa uutta Jaltaa.”
Vanhanen jatkoi Suomen ulkopolitiikan pitkän linjan ytimen: ”Suomen on säilytettävä omassa harkinnassaan se, mihin haluamme kuulua tai olla liittymättä. Suomi ei ole hakemassa Naton jäsenyyttä ja huolehdimme siitä, että maatamme ei kukaan käytä myöskään hyökkäyksiin toista vastaan. Tämä oma valintamme taitaa olla aika lähellä sitä kissingeriläistä ajattelua, jolla Yhdysvalloissa on ainakin jonkin verran jalansijaa siitä, millainen myös Ukrainan tulevan aseman olisi järkevää olla.”
Osa Suomen natointoisista on jo huomannut, mintä riskiä he ovat edistäneet ja esittävät myös siksi hermostuneita puheenvuoroja. Osa vielä jatkaa niiden epäasiallista arvostelua, jotka ovat pitkään varoittaneet nyt toteutuneesta riskistä. Esimerkiksi eilen Kokoomuksen Nykypäivä julkaisi artikkelin, jossa leimattiin Suomen Geopoliittisen Seuran ”muutamien johtohenkilöiden” puheenvuorot ”presidentti Vladimir Putinin politiikkaa myötäilevinä ja Suomen turvallisuuspoliittisia valintoja kyseenalaistavina.” Nimettömiin lähteisiin ja amerikkalaiseen Stephen Blankeen viitaten Verkkouutiset sanoo, että ”Haastatteluissa vilahtelee jopa tiedustelukäsite 'vaikuttaja-agentti' ”.
Nykypäivän artikkelin tapaiset leimaamiset tuntemattomin lähtein ja ilman perusteluja muistuttavat eräänlaisia kyberkyydityksiä itärajalle, jonka esikuvat tulevat äärioikealta sotaa edeltävältä ajalta. Kun kyse on toisaalta Kokoomuksen äänenkannattaja ja toisaalta Suomen sotilaallisen liittoutumattomuuden linjan puolesta asiallisesti argumentoivista Suomen kansalaisista, tiedustelen Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orvolta yhtyykö hän puolueen julkaisun linjaan, jossa viime aikoina on ollut muutenkin runsaasti Suomen ulkopolitiikan kritiikkiä?
14. marras, 2016
