Risto Volasen kotisivu

Keskustelu Guggenheimin museosta on perimmiltään keskustelua modernin ja sen taidemuseoiden kriisistä. Esimerkiksi Ranskassa sitä on käyty jo pitkään yhtenä kärkenään Jean Clair, Picasso –museon entinen johtaja, Ranskan Akatemian jäsen ja viime vuosikymmenien ehkä tunnetuin taidenäyttelyiden kuraattori. Keskustelun yksi kohokohta on ollut hänen omaelämänkertansa Les derniers jours (Viimeiset päivät).

Clairin ajattelu on tullut esiin myös hänen kokoamissaan taidenäyttelyissä. Keväällä 2010 oli Pariisissa Clairin näyttely Rikos ja rangaistus. Se kertoi ihmisen pysyvästä halusta tuomita ja siitä, miten tuomitut taas vaihtelevat syyttömistä syyllisiin. Hänen edellinen näyttelynsä oli ollut Kanadassa aiheenaan fasismin ja kommunismin taide otsikolla 1930 –luku: ”Uuden ihmisen” tekeminen.

Mutta tämän modernin taiteen suuren hahmon yhtenä pääteemana on myös hänen näyttelyissään ollut modernin taiteen ja itse modernin kritiikki. Siinä hengessä ehkä tunnetuin näyttely oli vuoden 1995 Venetsian Biennalen kokoelma Identiteetti ja toiseus. Sitä ennen osoitteeltaan selvin oli vuotta aikaisempi Wienin näyttely Sielu ja ruumis, taiteet ja tieteet 1793-1993.

Clairin mukaan modernin taiteen kausi alkoi Paul Cézannen kuoleman ja suuren näyttely tienoilla noin vuonna 1906 ja päättyi vuoden 1968 tienoilla uuden polven suureen kapinan ja Marcel Duchampin kuoleman aikoihin. Sen jälkeen abstraktio ja rajojen ylittäminen on tyhjentänyt ja toistanut itseään. Niinpä modernin taiteen markkinat ovat menettäneet kosketuksen teokseen ja niistä on tullut joidenkin kiinteistömarkkinoiden tavoin "spekulatiiviset finanssimarkkinat kahden tai kolmen gallerian, myyjän ja pienen uusrikkaiden ryhmän kesken".

”Lyhyesti sanoen mauttomuuden estetiikka on ottanut paikan maun estetiikalta…” Clairia kuvottaa ”modernin suuri, pohjaltaan pessimistinen seksin, veren ja kuoleman kolmikko”, joka barbarisoi meitä kaikkia. Myönnän, että jaan tämän asenteen.

Modernin taiteen ja kulttuurin kriisin ilmentäjänä Clair pitää kasvojen häviämistä taiteesta. Muotokuva syntyi renessanssin myötä ja kasvot alkoivat kadota viime vuosisadan alussa kertoen modernin ihmisen psyyken hajoamisesta ja henkisestä tyhjenemisestä. Tämän ilmiön hän liittää suoraan luonnetieteellisen ihmiskuvan ylivaltaan esimerkkinä suuren positivistin Ernst Machin omakuva, jossa näkyy vain jalat ja keskivartalo. Tähän voi liittää Ludwig Wittgensteinin ja myös G.H. von Wrightin tunnistaman modernin kriisin ytimenä fysiikan ja sen metodin tulon aikamme kaiken läpäiseväksi metafysiikaksi, joka syrjäyttää kulttuurin humaanit ainekset.

Mutta tähän asti Clairin Omakuva ilman kasvoja, Kulttuurin syksy tai Museoiden pahoinvointi eivät ole kertoneet hänestä itsestään. Viimeksi mainittu analysoi juuri Guggenheimin systeemiä". Clairin mukaan modernin taiteen ideaksi on tullut rikkoa perinnettä ja siitä tulee näin perinteen rikkomisen perinne. Näin se joutuu lopulta rikkomaan oman rikkomisen perinteensä. 1960 –luvulla huipentunut modernin tyyppi toistaa itseään samassa mielessä kuin vaikkapa 1200 -luvun gotiikkaa jäljittelevää arkkitehtuuria syntyi vielä 1800-luvulla. Näin museoiden ja gallerioiden varastot ovat täynnä itsensä tyhjentäneitä kopioita. Juuri Guggenheimin museon johdolla museoiden sivistys- ja valistustehtävästä on siirrytty huvitusliiketoiminnaksi, jonka tavoitteisiin kuuluu ylläpitää eräänlaisia yliarvostettujen teosvarastojen markkina-arvoa.

Clairin omaelämänkerrallinen Viimeiset päivät, Les deniers jours kertoon nyt hänestä itsestään. Isovanhemmat olivat pienviljelijöitä. Isä muutti ahdingossaan pikkukaupunkiin. Poika pääsi sen klassiseen lyseoon ja jatkoi taiteen tutkimista, lukemista ja kirjoittamista lopun ikänsä Harvardin ja Picasso –museon kautta Ranskan Akatemiaan. Hänen mukaansa ”On aika käsittää, ettei kahdennenkymmenennen vuosisadan päätapahtuma ollut proletariaatin tulo vaan maaseudun väestön katoaminen.”

Kuin Jürgen Habermasille Clair sanoo, että moderni ei ole vain keskeneräinen vaan myös mahdoton projekti loppuun vietäväksi. Kaikkea ei voi repiä loppuun saakka hajalle. Perinteiseen tapaan Suomessa on sivuutettu Habermasin itsensä liikkuminen viime vuosina samaan suuntaan, viimeksi joitakin vuosia sitten löytyneen teologian ylioppilas John Rawlsin pro gradu tutkielman saksannoksen jälkipuheessa.

En nyt kokonaan kulje Jean Clairn mukana, ja hän kyllä varmaan itsekin ajattelee kärjistävänsä. Mutta näin lähelle päästävä elämänkerta saa kyllä ymmärtämään, miksi etäämmältäkin on aavistanut tuttua. Alkaen siitä, että vanhemmat muuttivat kotimökeistään pikkukaupunkiin, jossa poika pääsi lyseoon. En kuitenkaan luovu modernista vaan osaltani kannatan edelleen modernin reformaatiota yhdistämällä valistus sekä klassinen ja kristillinen humanismi täydentämään toisiaan, kuten G.H. von Wrightin komplementarismissa ja alkiolaisessa sivistysideassa tehdään. Tänään se on yhä selvemmin on myös modernin kriisin ratkaisu ihmiskasvoiseksi sivistysmoderniksi, enkä ole niin pessimisti kuin Jean Clair.

------------------------

Jean Clair, Les derniers jours(Viimeiset päivät). Editions Gallimard, 2013.

Yleiskuva