Risto Volasen kotisivu

Pienelle maalle on tärkeätä normalisoida ylimmän tason poliittiset suhteet suurimpaan suurvaltaan. Suomen ja Yhdysvaltojen osalta ne ovat olleet ohuet sen jälkeen kuin presidentti Halonen syyskuussa 2004 YK:ssa sattui herkimpänä hetkenä Yhdysvaltojen herkimpään kohtaan. Paradoksaalisesti siitä seurasi, että runsaat kymmenen vuotta vahvimmat yhteydet Helsingistä Washingtoniin olivat puolustushallintojen välillä.

Nyt Yhdysvallat toteutti Pohjoismaiden päämiesten vastaanoton varsin korkealla profiililla. Kokonainen päivä puheita, neuvotteluja, juhlaa, liputusta sekä kiittäviä lausuntoja on parasta, mitä Washington voi tarjota. Sitä voi pitää yhteisenä ja kunkin pohjoismaan suurena menestyksenä Yhdysvaltojen suhteissaan.

Mutta mistä oikein on kysymys?

Laajassa yhteisessä julkilausumassa käsiteltiin yhteisiä asioita laidasta laitaan, mutta peruskysymysten osalta isäntien harkitun taustoituksen antoi presidentti Obaman Euroopan asioiden neuvonantaja Charles A. Kupchan. Kansainvälisen lehdistön ja Suomessa Iltalehden laajimmin raportoimalla Valkoisen talon edustajalla oli sanottavaa Venäjästä ja Nato -jäsenyydestä, mutta myös paljon järeämpää.

Kupchanin mukaan Pohjoismaat ovat Yhdysvalloille turvallisuuspoliittinen ydinalue, jota se katsoo kokonaisuutena, vaikka kaikki maat eivät olekaan Naton jäseniä. ”Se on aivan ydinasia meille, ja myös yksi tärkeä syy siihen, että meillä on tämä Pohjoismaiden johtajien tapaaminen viiden, eikä vain kolmen Nato-maan kanssa.”

Kupchanin mukaan Pohjois-Eurooppa on Yhdysvaltojen puolustusintressin ytimessä. Hän vakuuttaa, että riippumatta tulevien presidentinvaalien tuloksesta ”Me jatkamme Euroopan ja Pohjoismaiden pitämistä ytimessä Yhdysvaltain globaalissa turvallisuusstrategiassa, enkä usko että se tulee muuttumaan lähiaikoina, jos koskaan.”

Valkoisesta talosta sanottuna tässä on Pohjoismaiden osalta uutta painotusta, joka selittää vierailun suurisuuntaisuutta.  Viime vuosikymmenellä Yhdysvallat alkoi edistää Baltian-Pohjolan-USA:n koalitiota tavoitteena Suomen ja Ruotsin saaminen vastuuseen. Taustana oli silloin Yhdysvaltojen omien intressien siirtyminen Lähi-Itään ja Aasiaan. Seuraavassa vaiheessa saman koalition rakentaminen jatkui tavoitteenaan tuen ja syvyyden saaminen vaikealle Naton puolustustehtävälle  Baltiassa.

Kun juuri Charles A. Kupchan puhuu nyt Pohjoismaista Yhdysvaltojen ”turvallisuuspoliittisena ydinalueena”, ”ydinasiana”, ”ytimessä olevana Yhdysvaltojen turvallisuusstrategiassa” on Yhdysvalloilla uudella tavalla tosi kyseessä – ja siksi myös kaikilla muilla. Hänen nykyisen asemansa taustana on professuuri geohistorian tutkijana Roomasta nykypäivään sekä maapallon geopolitiikka, näkökulmana Yhdysvaltojen sopeutuminen tähän vuosisataan.

Pohjoismaat keskipisteessä

Sattumoisin seurasin viime viikon alussa Pariisissa korkean tason seminaarin, jossa arviot Yhdysvaltojen näkymistä olivat varsin lähellä Washingtonissa nyt kuultuja.

Vielä pitkään kylmän sodan jälkeen Washingtonista katsottiin Eurooppaan Atlantin yli ja Venäjää Euroopan yli. Jossakin vaiheessa viime vuosikymmenellä Washingtonissa otettiin pöydälle maapallokartta ja huomattiin, että Pohjoismaat ovat Yhdysvaltojen, Euroopan ja Venäjän keskellä. Maapallon suurten nousijoiden ja maamassojen kannalta Yhdysvallat on vähän sivussa. Suora yhteys ei kulje Atlantin vaan Pohjois-Euroopan kautta.

Kun Baltia on jo taskussa, Pohjoismaiden - Baltian alueen sotilaallinen hallinta tai etupiiri tuo maantieteellisesti vähän syrjäisestä Washingtonista katsoen suuria etuja: suora yhteys Euraasiaan, laaja turvallisuusvyöhyke, Venäjän toisen pääkaupungin sekä Murmanskin ja pohjoisten liikenneyhteyksien kontrolli kuten myös Euroopan ja Venäjä suhteen kontrolli. Asian toinen puoli tietenkin on, että yhden osapuolen suojavyöhyke on toisten osapuolien kannalta siihen kohdistuva uhkaamisvyöhyke.

Suomessa on alusta asti oltu halukkaita menemään mukaan Baltian – Pohjoismaiden -USA:n koalitioon jos jonkinlaisilla syillä ja tekosyillä. Vaikka sotilaat ovat jatkuvasti edenneet pinnan alla, vasta presidentti Niinistön kaudella tuli vauhtia rattaisiin. Sitä oli syytäkin liputtaa.

Suomessa on viime aikoina tullut julkisuuteen puolustusvoimien integroituminen Yhdysvaltojen järjestelmiin. Myös Kupchan totesi, että Suomi ja Ruotsi ovat jo nyt niin lähellä Nato-jäsenyyttä kuin voi olla ilman varsinaista jäsenyyttä. Hänen mielestään Suomella ja Ruotsilla ei ole käytännössä olemassa mitään operatiivista rajaa, jonka yli maat ei voisi esimerkiksi kriisitilanteessa mennä, vaikka eivät olekaan Naton jäseniä.

Washingtonin julkilausuma käsittelee yhteistyösuhteita laidasta laitaan, ja sen turvallisuuspoliittinen osa tähtää saman ohjelman syventämiseen ja loppuun viemiseen. Esimerkiksi, “Yhdysvallat, Tanska, Islanti ja Norja sitoutuvat kehittämään Naton kehittyneen mahdollisuuden kumppaneille kehikon edistääkseen läheistä poliittista dialogia ja sotilaallista yhteistyötä Suomen ja Ruotsin ja Nato liittolaisten kanssa (28+2).”  Samoin ”Yhdysvallat pitää tärkeänä pohjoismaista puolustusyhteistyötä ja aikoo kannattaa sen aloitteita mukaan lukien osallistuminen koulutukseen, harjoituksiin ja luoviin rakenteisiin jotka syventävät alueellisia siteitä ja edistävät turvallisuutta ennakoiden Naton huippukokousta Varsovassa…”

Sapelikalistelua vai ei

Tiivistyvän etupiirin rinnalla esillä oli myös päivänkohtaisia kysymyksiä.

Presidentti Obaman neuvonantajan mukaan Yhdysvallat on erityisen huolestunut Venäjän rajanaapureista. Venäjä on lisännyt sotilaallista varusteluaan ja voimaansa raja-alueilla.  Hän ei näe yhteyttä USA:n lisääntyneen Pohjois-Euroopan aktiivisuuden ja Venäjän toimien välillä. Mutta hänen mukaansa ”Yhdysvallat, Nato ja Pohjoismaat ovat löytäneet tasapainon askelille, jotka ovat strategisesti riittävän voimakkaita Venäjän lisääntyneeseen aggressiivisuuteen nähden, mutta jotka samalla välttävät sitä, että tekemämme toimet nähtäisiin liian provokatiivisina Venäjän puolelta.”

Jos Kupchanin kertoma pitää paikkansa ja Suomikin on ollut mukana suunnittelemassa läntisen eskalaation askeleita, tulee selitettyä myös se, miksi Suomi ei ole käytännössä ollut aloitteellinen sen Itämeren eskalaation hillinnässä.

Kuulin runsas vuosi sitten Kupchanin esityksen Ukrainan ”kontaktilinjan” vakauden hienosäädöstä saman ajattelun pohjalta, mutta sen onnistumisen taustana on täytynyt olla Yhdysvaltojen ja Venäjän jonkin asteinen yhteisymmärrys.

Epäilemättä Itämerelläkin loppupelissä tullaan seuraamaan Ukrainan ja Syyrian mallia, jossa suurvalla sopivat keskenään suoran törmäyksensä välttämisen. Mutta ilman sellaista ollaan tilanteessa, josta edellinen puolustusministeri Chuck Hagel kantoi huolta pari päivää ennen Pohjoismaiden Washingtonin-päivää. On mahdollista että Kupchanin julkinen argumentointi herkässä asiassa oli myös siihen vastaavaa debattia paikallisessa puolustusyhteisössä.

Hagel kuvasi kaikki suunnitteilla olevat uudet voimanlisäykset Baltiaan ja Itä-Eurooppaan ja sanoi varoittaen niiden johtavan uuteen kylmän sodan varustautumiseen. Hän arvioi, että taustalla ei ole strategista ajattelua, vaan kyseessä on “taktinen kimpoilu kriisistä toiseen”. Hänen mukaansa ”keskipakoinen voima on niin hienovarainen, että se vie meidät suoraan johonkin mihin emme halua… Älkää koskaan luulko, että kun toimitte sotilaallisesti, se on siinä. Aina tulee seuraavaksi lisää.”

Valkoisen talon kanssa konfliktiin ja siksi eroamaan joutunut puolustusministeri Hagel kysyi: “Jos alkaisitte antaa kehittyneitä aseita ukrainalaisille, ensiksikin useimmat heistä eivät osaisi käyttää niitä ja toiseksi se lisäisi tappamista ja sitten tulisi vastaan kysymys, haluatteko alkaa Ukrainan vuoksi sodan Venäjän kanssa.” Hän tietää hyvin, että jos eskalaatio Itämerellä jatkuisi, amerikkalaiset joutuisivat vastaamaan samaan kysymykseen myös siellä.

Hagelin mukaan seuraavan Yhdysvaltojen presidentin tulee asettua suoraan yhteyteen Venäjän presidentti Putinin kanssa. Hän puhuu siis samassa hengessä kuin ehdokas Trump ulkopoliittisessa puheessaan 27. huhtikuuta. Siinä tämä sanoi, että ”jännityksen lieventäminen voimakkaasta asemasta Venäjän kanssa on mahdollista ja se on välttämättä mahdollista. Terve järki sanoo, että tämä kierre, hirveä vihamielisyyden kierre on lopetettava ja mahdollisimman pian.”

Obaman jälkeinen aika

Nähtäväksi jää, miten Itämeren alue tulee seuraavan presidentin pakettiin mukaan. Ainakin pöydälle on kasattu pelimerkkejä. On myös ilmeistä, että Euroopankin suurvaltoja tulee kiinnostamaan, millaiseksi niiden oman maanosan pohjoinen kysymys tulee asettumaan. Itämeren vakauden ylläpito on erityisen tärkeää Saksalle.

On ilmeistä, että presidentti Obaman yksi syy komeaan pohjoismaiden johtajien tapaamiseen on ollut myös hänen sympatiansa pohjoismaiden yhteiskunnalliselle mallille eli hyvinvointivaltiolle: ”Miksi eivät muut maat voi olla kuten Pohjoismaat?”

Jälleen Kupchan esitti asian taustan: “Olemme usein tekemisissä maailman vaikeiden osien kanssa… Yht’äkkiä menet maailman pohjoiselle alueelle ja et ole ainoastaan äärimmäisen vakaassa, demokraattisessa ja liberaalissa maailmassa vaan myös rauhallisessa ja rauhaa tuovassa maailmassa, jolla on humanitääriset tavoitteet ja monia Yhdysvaltojen kanssa samoja tavoitteita johdonmukaisella ja luotettavalla tavalla.”

Paradoksi on, ettei tässä tunnisteta, että pohjoisen Euroopan maailma on suurin ponnistuksin ja uhrauksin luotu noin 200 vuoden aikana juuri sovittamalla yhteen alueella vaikuttavat geopolitiikan tekijät ja luomalla niin syntyneelle järjestykselle keskinäistä hyväksyntää. Atlanttinen ulottuvuus on aina ollut yksi niistä tekijöistä ainakin 200 vuoden ajan - siis Napoleonin sodista alkaen. Mutta myöskään noin 1000 vuotta Pohjois-Euroopassa läsnä olleet Euroopan mannermaan ja venäläiset geopolitiikat eivät ole poistuneet – puhumattakaan suomalaisten omista elineduista.

Voi yhtyä presidentti Niinistön avauslausuntoon: ”Elämme monin tavoin levotonta aikaa. Turvallisuusuhkia on runsain mitoin. Turvallisuustilanne on kiristynyt jopa Itämeren alueella ja Pohjois-Euroopassa, aivan meidän kotikulmillamme. Turvallisuuden ja vakauden vahvistaminen on siellä tarpeen, mukaan lukien asianmukainen vuoropuhelu Venäjän kanssa avoimuuden lisäämiseksi ja riskien pienentämiseksi ”.

Ymmärtää voi myös toiveen Minskin sopimuksen toteuttamisesta ja sanktioiden purkamisesta: ”Se olisi eräs tärkeä saavutus, ja uskoisin että sillä olisi jännitystä lieventävä vaikutus myös Baltian ja Itämeren tilanteeseen”, presidentti Niinistö arvioi. Samalla kuitenkin jälleen toistuu ajatus, että Itämeren ongelmat ovat lähinnä ulkoisten tekijöiden seurauksia ja niitä on käytetty perusteluna alueen omien turvallisuusaloitteiden puuttumiselle.

Baltian-Pohjolan alueenkin puolesta isännän äänellä puhui nyt presidentti Obama: “Me olemme samaa mieltä huolessamme Venäjän lisääntyvästä aggressiivisesta sotilaallisesta läsnäolosta ja asevoimista Baltian-Pohjolan alueella. Me tulemme säilyttämään menossa olevan vuoropuhelun ja etsimään yhteistyötä Venäjän kanssa, mutta haluamme myös varmistaa, että olemme valmistautuneita ja voimakkaita ja haluamme rohkaista Venäjää pitämään sotilaallisen toimintansa täysin sopivina kansainvälisiin velvoitteisiinsa.”

Suomi siis ei ole liittynyt Natoon, mutta kyllä Yhdysvaltojen Baltian-Pohjolan etupiiriin. Jos näin jatketaan, sitä aletaan myös soveltaa yhä jyrkemmin käytäntöön. Suomen kuten muidenkaan pohjoismaiden ei kuitenkaan kannata asettua suurvaltapolitiikan virtausten mukaan kulkevaksi ajopuuksi, vaan on syytä pitää päätösvalta mahdollisimman tarkoin omissa käsissä.

Edessä ovat nyt Yhdysvaltojen presidentinvaalit. Työtä jää uudelle presidentille sekä Ukrainan että Syyrian osalta. Viimeistään sitten aletaan nähdä, millaiseksi Baltian - Pohjolan loppupeli tällä kertaa muodostuu. Näitähän on nähty ennenkin, kerran pari vuosisadassa.

Yleiskuva