Risto Volasen kotisivu

Puolustusvoimain komentaja kenraali Jarmo Lindberg on antanut monin tavoin merkittävän haastattelun Iltalehdelle. Siinä hän kuvaa laajasti asehankintojen vuoksi syntynyttä Suomen sotilaallista riippuvuutta Yhdysvalloista ja sen jatkamisen tarpeellisuutta. Samalla hän tuo esiin myös Naton toiminnan ongelmia ja Yhdysvaltojen sotilaallisen toiminnan parempaa tehokkuutta ja suurempia volyymeja myös Euroopassa. Ylimpään suomalaiseen johtoon kuuluvista hän myös selkeimmin nostaa esiin Itämeren sotilaallisen eskalaation ja käsityksensä sen syistä ja jatkumisesta : ”Tälle ei ole tällä hetkellä muutosta näkyvillä.”

Ensimmäiseksi kiinnittyy huomio ajoitukseen korostaa amerikkalaisten hankintojen merkitystä Suomelle. Eilisen Ilmavoimien tiedotteen mukaan Hornetin korvaajahankintaa koskevan tietopyyntö on lähetetty Iso-Britannian, Ranskan, Ruotsin ja Yhdysvaltain puolustushallinnoille. Niitä pyydetään ohjaamaan Suomen esittämä tietopyyntö edelleen oman maansa monitoimihävittäjiä valmistavalle teollisuudelle. Tämän jälkeen tarjouspyynnöllä on tietty uskottavuusongelma. Se on ollut tiedossa, ja haastatteluun juuri nyt on ollut muita riittäviä syitä.

Haastattelu avaa ensimmäistä kertaa näkyviin puolustusvoimien viime vuosikymmenien johtamisen puolustusministeriön päättämien hankintojen kautta. Siinä kuvataan puolen tusinaa amerikkalaisia asejärjestelmiä, joiden rahoittamiseen valtaosa puolustusbudjetin hankintarahoista on käytetty. Listasta puuttuu vielä kallis amerikkalainen johtamisjärjestelmä.

Viime vuosikymmenen puolivälissä puolustusministeriössä käytiin keskustelu, jossa ylijohtaja Marco Krogars protestoi: ”Tietointensiivisten järjestelmien haaste on niiden päivitystarve…. Nykyään hankinta muodostaa vain noin kolmasosan elinkaarikustannuksista…. Loput rahat kuluvat järjestelmien ylläpitoon ja päivitykseen.” Hän muistutti 1930-luvulta panssarilaivojen (Ilmarisen ja Väinämöisen) hankinnan varoittavasta esimerkistä ja sai lähteä. Niin on käynyt usealle muullekin pätevälle varoittelijalle, ennen kuin nykytilanteeseen on tultu.

Kansliapäällikkö Rimpillä oli malli: ”Uskottavuuden takaamiseksi tarvitaan kovia ratkaisuja. Uskottavuuden keinona Rimpi esitti 90/10-mallin, jossa 100 000 sotilaan operatiivisiin joukkoihin käytetään 90 % varoista ja loppu 10 % 250 000 reserviläisen ja aktiivisotilaan alueellisiin joukkoihin." Jo tammikuussa 2006 amiraali Kaskeala arvioi sodanajan vahvuudeksi vuonna 2016 silloista 100 000 vähemmän eli noin 250 000 sotilasta. Sen jälkeen aloitettiin noin 100 000 miehen lähinnä maavoimien aseistuksen hävittäminen sitä korvaamatta. Joulukuussa 2007 poistettiin maavoimien kahdeksan operatiivisen prikaatin vahvuudesta kolme vastoin silloin voimassa ollutta selontekoa.

Puolustusvoimiin on liittynyt tietty itseohjautuvuus hankintojen avulla ja myös se, että talon sisällä ratkaisevaan asemaan ovat tulleet teknologiaintensiiviset ilmavoimat, merivoimat sekä johtamisjärjestelmä. Siitä taas ovat kärsineet maavoimat reserveineen.

Kenraali Lindbergin haastattelussa suomalaiset laitetaan tapahtuneen tosiasian eteen: EU:sta ei oikein ole mihinkään, Nato on hidas ja vaikea. Asia on hoidettu lukitsemalla asejärjestelmillä Kaartinkortteli suoraan Pentagoniin.  Sille ei siis mahda mitään. Vai mahtaako?

Kenraali Lindbergin haastattelun ydinasia on seuraava: ”Meillä on suhteet hyvin moniin organisaatioihin Washingtonissa pitkältä ajalta. Minun on mahdoton nähdä tilannetta, jossa suhteemme katkeisivat niihin kaikkiin. Olisi toki erikoista, jos Suomi onnistuisi ajautumaan sellaiseen tilanteeseen, että nämä kaikki yhdellä kerralla katkeaisivat. Silloin meillä varmaan olisi tosi suuria murheita.”

Mistä tällainen huoli on voinut syntyä?

Kaikki olisi jatkunut huomaamatta, ellei olisi tullut ensin Itämeren kilpavarustelu Baltian ja Pietarin alueella. Kenraali Komentaja Lindberg esittää osan kokonaisuudesta sijoittamalla ongelman alun vuoden 2014 Venäjän suorittamaan laittomaan Krimin valtaukseen.  Se on kuitenkin liian myöhäinen hetki arvioidulle konfliktin alkamiselle.

Maaliskuussa 1997 presidentti Clintonin ja presidentti Jeltsinin sopima Baltian maiden Nato-jäsenyys huolestutti jo alun perin Washingtonissa, missä nähtiin noiden alueiden puolustamisen vaikeus. Jo samana keväänä Yhdysvaltojen apulaisulkoministeri Strobe Talbott esitti pääministeri Lipposelle Suomen vastuunottoa Baltiasta. Siitä Lipponen kieltäytyi suoralta kädeltä. Sen jälkeen Yhdysvaltojen politiikassa on ollut yhtenä pohjavireenä suora Baltian-Pohjolan-USA:n yhteistyön vahvistaminen monilla erilaisilla nimillä peitettynä.

Viime vuosikymmenellä Suomen ulkopolitiikka tunnisti Itämeren ongelman sekä Yhdysvaltojen ja Baltian että Venäjän ja Pietarin kannalta ja toteutti myös käytännössä vakauspolitiikkaa. Sen jälkeen Suomi meni kuitenkin mukaan Itämeren eskalaatioon moni erilaisin perusteluin. Ukrainan kriisi vauhditti tätä kehitystä, mutta Suomi ei ole toiminut aktiivisesti konfliktin leviämisen estämiseksi pohjoiseen. Ei esimerkiksi ole uskottavaa sanoa, että Yhdysvaltojen kolmen puolustushaaran harjoitus Suomen maaperällä tänä keväänä on ”yksittäistapaus”.

On perusteltua, että puolustusvoimain komentaja kantaa huolta suhteista Yhdysvaltoihin, mutta samaan kuuluu kantaa huolta myös liennytyksestä ja rauhasta Itämerellä. Myönnettäköön, ettei voi liittyä haastattelun nykyisen kehityksen väistämättömyyttä pohtiviin muotoiluihin puhumattakaan siitä mahdollisesta johtopäätöksestä, että siitä voisi seurata jatkossa myös kytkykauppaa. On syytä jatkuvasti etsiä mahdollisuuksia reaalisesti aktiiviseen vakauspolitiikkaan, joka tunnistaa kaikkien osallisten ongelmat ja etsii niihin ratkaisua.

Itämerellä on ongelma sekä Baltian että Pietarin turvallisuudessa, ja todelliselta maapallokartalta katsoen täällä kohtaavat Eurooppa, Venäjä ja Yhdysvallat. Kun ratkaisua etsitään, kaikkiin niihin on suhtauduttava vakavasti. Tällä alueella rauhallista arkeaan eläville 90 miljoonalle ihmiselle kummankin puolen lisääntyvä sapelinkalistelu on järjetöntä ellei suorastaan edesvastuutonta toimintaa. Suomen paikka on etsiä ratkaisua, jonka perusteet ovat selkeästi alueen sotilas- ja talousmaantieteessä.

Asiat näyttävät toisenlaisilta kun ne nousevat valtion johtojen tasolle. En vieläkään usko, että sen enempää Yhdysvaltojen kuin Venäjän ylin poliittinen johto haluaisi Itämerelle sotilaallisen kriisin. Sellaiseen politiikkaan viittaa myös Yhdysvaltain Nato-lähettiläs Douglas Luten tänään kuultu linjaus, ettei Nato ota uusia jäseniä – perusteluna vaikutus Venäjään. Sellaista lausuntoa ei anneta ilman Valkoisen talon lupaa.

Osaltani toistan kansalaisena ehdotuksen, että presidentti Niinistö ja pääministeri Löfven esittävät vierailullaan presidentti Obamalle Itämeren turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin koolle kutsumista ja sen valmistelun aloittamista niin, että kilpavarustelua päästään hillitsemään. Seuraavaksi he voisivat käydä yhdessä tervehtimässä myös presidentti Putinia sekä liittokansleri Merkeliä.

Yleiskuva