Risto Volasen kotisivu

Kuva Yhdysvaltojen ja Naton sotaharjoituksista Suomessa on tarkentunut kevään mittaan.

Hankkeen suomalaisesta päätöksenteosta on liikkeellä runsaasti erilaisia tietoja, mutta korkealta taholta on kuultu, että keskeisessä asemassa oli maan sotilasjohto. Myös viime vuosikymmenellä oli samoja pyrkimyksiä, mutta presidentti Halosen ja pääministeri Vanhasen aikana tilanne pysyi kohtuullisesti hallinnassa.

Toinen havainto on merkittävä muutos Suomen ulkopolitiikassa. Presidentti Mannerheimista ja presidentti Paasikivestä alkaen linjaus on ollut, ettei Suomi anna aluettaan Venäjän vihollisten käyttöön. Nyt Venäjän mahdollisen vihollisen maa-, meri- ja ilmavoimat tulevat harjoittelemaan operointia Suomen alueelta Venäjän toisen pääkaupungin ja elintärkeiden liikenneyhteyksien viereen.

Kolmanneksi tulee vastaan ongelma. Millä tasolla tehdyllä päätöksellä ja millä motiivilla Yhdysvallat etenevät näkyvästi sotilaallisesti Venäjän suuntaan kokonaan uuteen maahan tai tuo Itämerelle strategisia ydinaseisiin soveltuvia B - 52 pommikoneita? Reaalisessa Baltian maiden kriisissä näitä koneita ei tuotaisi näihin maisemiin vihollisen ilmatorjunnan helpoksi maaliksi.

Ajankohtaisessa kansainvälisessä tilanteessa Yhdysvaltojen harjoitukset ovat askel Ukrainan ja Syyrian kriisien jännitteen edelleen laajenemisessa Itämeren alueelle. Aluksi näytti siltä, että Itämeren alue voisi välttää sen, mutta viime aikoina tilanne on kuitenkin alkanut muuttua. Venäjän toiminta Krimillä ja Itä-Ukrainassa on ollut ja on jatkuvasti laitonta. Mutta sen kriisin leviämisestä pohjoiseen Eurooppaan ovat kaikki vastuussa, mukaan lukien Suomi.

Pohjoismaiden ja Yhdysvaltojen kokous Washingtonissa toi pohjoisen Euroopan kilpavarusteluun kokonaan uuden tason. Se on näköala Yhdysvaltojen etenemisestä suoraan Baltian-Pohjoismaiden alueelle ja näin muodostaa Euraasian mantereelle kokonaan uusi tukialue. Tämä taas avaa kysymyksen, perustuuko pohjoisen Euroopan tulevaisuus geopoliittiseen tasapainoon vai Yhdysvaltojen pyrkimykseen muodostaa tänne hegemonia. Jälkimmäinen vaihtoehto lupaisi vuosiksi ehkä vuosikymmeniksi levottomia aikoja.

Washingtonin kokousta valmisteltiin vuosi, ja se olisi tehnyt mahdolliseksi prosessin, joka tavoittelee jännityksen lieventämistä. Nyt matka kuitenkin tehtiin etsien ja antaen tukea konfliktiin. 

Itämeren alueen todellisuus

Lyypekistä Pietariin ja Tornioon Itämeren alueen 90 miljoonan asukkaan jokapäiväinen hyvinvointi on täysin riippuvainen vakaan rauhan jatkumisesta Itämerellä. Alueen sotilaallinen kriisi olisi siis myös alueen kymmenen valtion asukkaiden taloudellinen kriisi. Itämerellä liikkuu joka hetki lähes 2000 alusta, joiden varassa on alueen kansantalouksien vienti ja tuonti – Suomen osalta lähes sataprosenttisesti.

Elämä Itämeren alueella on käynyt surrealistiseksi. Me 90 miljoonaa ihmistä elämme täällä arkista elämäämme, ja samaan aikaan idän ja lännen bunkkereissa meitä tähtäillään näyttöpäätteillä kuin toisesta maalmasta.

Venäjän kokonaisviennistä ja öljyn viennistä noin 40 prosenttia kulkee Itämeren kautta, ja koko maan talous on sen häiriöttömästä kulusta riippuvainen. Kuka uskoo vakavasti, että presidentti Putin jonakin päivänä määräisi kenraaleille ammunnat omiin jalkoihin eli aloittamaan Itämerellä kriisin, joka viennin estymisen kautta romahduttaisi Venäjän ja erityisesti Pietarin talouden?

Tuoreet amerikkalaiset tutkimukset kertovat, ettei Nato ei pystyisi puolustamaan Baltian maita perinteisessä sodassa. Mutta samalla Venäjän sotatoimet Baltiassa romahduttaisivat Itämeren viennin estymisen vuoksi Venäjän talouden.

Baltia ja Pietari meriliikenteineen ovat kuin kaksi rinnakkaista ruutitynnyriä, jotka kumpikin räjähtävät, jos toinen sytyttää naapurin tynnyrin. Huomioon ottaen myös kylmän sodan jälkeiset sotilaalliset järjestelyt Itämerellä on ollut molemminpuoliseen etuun ja uhkaan perustuvan vakaan rauhan materiaaliset edellytykset.

Kunkin alueen vakaa rauha voi perustua joko yhden valtion ylivoimaan tai kaikkien tasapainoon, jossa kukaan ei voi hankkia etua menettämättä vastareaktioiden vuoksi myös itse. Itämerellä Yhdysvallat ei voi saavuttaa sotilaallista ylivoimaa suhteessa Venäjään, eikä Venäjä voi edetä Nato -maiden vahingoksi kärsimättä itse.

Itämeren alueen maantiede ja sotilaalliset tekijät yhdessä muodostavat siis jatkuvasti vakaan rauhan aineelliset edellytykset. Antaessaan turvatakuut Naton kautta Baltian maille Yhdysvalloilla on kylmän sodan jälkeen ollut Itämeren alueella myönteinen vakautta turvaava rooli. Tosin aluksi oli ongelmana taipumus etääntyä ja saada Suomi kokoaan suurempaan vastuuseen Baltiasta. Nyt taas on taipumus ampua yli ja pyrkimys saada Suomi siihen mukaan.

Tilanne Washingtonissa

Tällä hetkellä Itämeren alueen nykyisellä turvallisuusjärjestyksellä ei kuitenkaan ole Washingtonissa jakamatonta hyväksyntää. Tilannetta arvioidaan yhä enemmän pelkästään sotilaallisten tekijöiden pohjalta sivuuttaen em. alueen talousmaantieteen ja Yhdysvaltojen itse rakentamien sotilaallisen tekijöiden kokonaisuus.

Yhdysvaltojen kevään harjoituksen taustalla on merkittävien amerikkalaisten sotilaiden ja turvallisuuspoliitikkojen huoli siitä, että Venäjä käyttäisi Baltian sotilaallista haavoittuvuutta osoittaakseen koko Naton haavoittuvuuden. Heihin kuuluvat mm. Zbigniew Brzezinski, entinen Helsingin suurlähettiläs Eric Edelman sekä entinen apulaisulkoministeri Strobe Talbott, joka jo keväällä 1997 esitti pääministeri Lipposelle että Suomi ottaisi vastuun Baltiasta – ja uudisti tuon esityksen presidentti Niinistölle vieraillessaan viime kesänä Suomessa.

Washingtonin kokonaiskuva on jatkuvasti varsin monipuolinen, mutta nousussa oleva eskalaatiosuuntaus on otettava reaalisena tekijänä yhtä vakavasti kuin venäläisten huoli sen seurauksena tulevasta Yhdysvaltojen sotilaallisesta vahvistumisesta ja etenemisestä lähellä Pietaria. ”Suomen ulkopolitiikan perustehtävänä on kansakunnan olemassaolon ja Suomen geopoliittista ympäristöä hallitsevien suurvaltaetujen yhteensovittaminen” – sanoi presidentti Urho Kekkonen.

Washingtonin eskaloivaan suuntaukseen kuuluvat myös Baltian maiden, Puolan ja Ruotsin oikeiston lobbyt perinteisine siirtolaisyhteisöineen. Ne ovat myös pureutuneet Yhdysvaltojen hallinnon ja ulkopolitiikan rakenteisiin (kuten EU:nkin), rahoittavat ajatushautomoita sekä mobilisoivat juuri nyt kannattajia asiaansa innostuville presidenttiehdokkaille.

Tällä hetkellä Washingtonissa miehitetään presidenttiehdokkaiden kampanjaesikuntia eli tulevan hallinnon kärkipaikkoja. Presidentti Obaman aikana ei enää tapahtune mitään suurempaa, mutta seuraajan ohjelma, esikunnat ja ensimmäinen tapaaminen presidentti Putinin kanssa tulevat vaikuttamaan paljon myös Itämeren alueella.

Tähän eskaloivaan Itämeri –ajatteluun kuuluvat monet vuoden aikana vuodetut tutkimukset sekä hiljakkoin ilmestyneet RAND –yhtymän ja CSIS:n asiantuntevat raportit, joiden mukaan Nato ei pystyisi puolustamaan Baltiaa Venäjän sotilaalliselta hyökkäystä vastaan. Ajattelu kulkee nyt niin, että kaikkiin Baltian maihin on nykyisiin amerikkalaisiin komppanioihin lisättävä ainakin prikaati kuhunkin ja myös Suomi on saatava mukaan. Silloin Venäjää voitaisi mahdollisella Baltian kriisinäyttämöllä uhata myös pohjoisesta.

Harjoitus osa kokonaisuutta

Yhdysvaltojen ja Naton tämän kevään Suomen sotaharjoitukset sijoittuvat osaksi tätä kokonaisuutta. Vaikka Suomeen tulevat joukot ovat rajalliset, ne tavanomaisten sotaharjoitusten tavoin antavat Baltian sotatoimiin varatuille esikunnille mahdollisuuden harjoitella paikallisia olosuhteita. Ajatellaanpa Suomessa harjoituksen suomalaisesta viestistä mitä tahansa, amerikkalaisten viestiksi kuullaan kansainvälisesti, että Suomi on yhä varmemmin heidän.

Washingtonissa on presidentti Obaman hallinnossa muutakin ajattelua Itämeren osalta, mutta se näyttää jääneen hopealle. On myös ilmeistä että Berliinissä ollaan huolestuneita nykyisestä kehityksestä Euroopassa ja sen omalla Itämeren rannikolla. Suomi on anteeksiantamattomalla tavalla jättänyt käyttämättä diplomatiansa mahdollisuutta vaikuttaa Itämeren todellisen geopoliittisen tilanteen tunnetuksi tekemiseen ja koota vakautta puolustava ryhmittymä sen pohjalta ja sen taakse.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Suomi kohtaa laajan idän ja lännen konfliktin. Viimeisen 200 vuoden aikana niissä kaikissa on kuitenkin pohjoisen Euroopan kysymys ratkaistu alta pois, vaikka muualla tilanne on ollut epäselvä. Pohjois-Eurooppa eli Itämeren alue on maantieteellisesti aina ollut selkeästi oma kokonaisuutensa, ja Suomella on selkeä tehtävä ja mahdollisuus olla aloitteellinen sen vakaan rauhan turvaamisessa. On torjuttava ajatus, että nyt ja tulevaisuudessa mikä tahansa kriisi missä tahansa maapallolla suurvaltojen kesken vaatisi aloittamaan sapelinkalistelun myös Itämerellä.

Nyt kuitenkin Washingtonissa, Brysselissä ja Moskovassa on valmiit skenaariot Itämeren sotilaallisen eskalaation jatkumisesta ja myös suunnitelmat seuraavien portaiden varalle. Nykyiset skenaariot ilman väliin tulevaa poliittista ratkaisua päätyvät todennäköisesti sotilaalliseen kriisiin tai sen partaalle tai ydinaseilla uhkaamiseen, jotka ratkaistaan suurvaltojen sopimuksella.

Mitä jatkossa?

Tällä hetkellä on ongelma, miksi Washingtonin, Berliinin ja Moskovan poliittiset johdot antavat Itämerellä jatkua sotilaallisen eskalaation, josta jokaisen osapuolen skenaariot lupaavat niille itselleen – ja kaikille alueen 90 miljoonalle asukkaalle – vain huonoja tuloksia. On mahdollista, että ylimmillä johdoilla on niin paljon muuta työtä, että alue on jäänyt katveeseen sotilaiden hoitoon.

Suomen ulkopoliittisen johdon oikea linjaus on ollut ”aktiivinen vakauspolitiikka”, mutta käytännössä se on ollut varsin passiivinen ja tosiasiallisesti sotilaiden on annettu ottaa turvallisuuspolitiikka johtoonsa. He ovat kunnioitettavia ammattilaisia aseisiin liittyvissä kysymyksissä. Mutta se jolla on vain vasara, näkee vain nauloja. Suomen ja Itämeren alueen ylimpien valtionjohtojen tulisi tarttua edistämään Itämeren alueen vakaan turvallisuuden kokonaisuutta ennen kuin se on liian myöhäistä.

On myös mahdollista, ettei päädytä vaikean tilanteen kautta suurvaltojen sopimukseen vaan todelliseen sotilaalliseen kriisiin. Siihen voi johtaa vahinko tai se, että eskalaation loppupelissä Venäjä päätyy esimerkiksi nurkkaan ajettuna katsomaan, uhraako Yhdysvallat todella New Yorkin Narvan vuoksi.

On myös mahdollista, että viime kesän Etyj kokous, Naton isäntämaasopimus, kevään amerikkalaisharjoitus, suomalaisen median into ja sotilaiden heikko kotimainen ohjattavuus vaikuttavat Venäjän odotuksiin Suomen alueen käyttäytymisestä mahdollisessa Baltian kriisissä – eikä se siis luottaisi suomalaisten puheisiin. Siinä tapauksessa Venäjä suunnittelisi Baltian kriisin ajaksi Suomen puolustusvoimille muuta puuhaa kuin Baltian tai amerikkalaisten avustamisen ja eliminoisi alkuunsa mahdollisuuden käyttää siihen tarkoitukseen lentokenttiä tai Naton isäntämaasopimukseen kuuluvia satamia, joiden kaupunkinen väestösuojista on siis jatkossa syytä pitää huolta.

Tiedon tultua kevään harjoitksista Suomen maaperällä ehdotin osaltani, että ne peruutettaisiin alkuna Itämeren sapelinkalistelun hillitsemiseen ja kääntämiseen liennytykseksi. Tällä hetkellä käännettä ei ole näkyvissä, ja siitä kantaa myös Suomen ulkopoliittinen johto oman vastuunsa.

Päivitetty 6.6.2016. 

(Kuvan kartan lähde: komentaja Veijo Auvinen Puolustusvoimien Uudenmaan aluetoimisto.)

Yleiskuva