Risto Volasen kotisivu

Historia kertoo, että valtioiden suhteet määrittyvät useammin kriisien kuin tasaisen suunnittelun yhteydessä. Siksi on nytkin paikallaan katsoa, missä Euroopan turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa ollaan menossa Suomen kannalta.

EU:n monessa kerroksessa syntyneissä sopimuksissa voi määrittää kolme tasoa yhteisestä turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta.

Ranska ei vedonnut sopimusten yhdistetyn version varsinaiseen terrorismia tai kriisinhallinta koskevaan kohtaan, joka kuuluu kootussa versiossa seuraavasti.

”(Edellä 42 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuihin tehtäviin, joiden yhteydessä unioni voi käyttää siviili- ja sotilasvoimavaroja,) kuuluvat yhteiset toimet aseidenriisunnan alalla, humanitaariset ja pelastustehtävät, neuvonta ja tuki sotilasasioissa, konfliktinesto- ja rauhanturvaamistehtävät, taistelujoukkojen tehtävät kriisinhallinnassa, rauhanpalauttaminen ja konfliktin jälkeinen vakauttaminen mukaan luettuina. Kaikilla näillä tehtävillä voidaan edistää terrorismin torjumista, myös antamalla tukea kolmansille maille terrorismin torjumiseksi niiden alueella.” Tätä vastaava Lissabonin sopimuksen selkeä terrorismikohta on lopussa liitteenä.

Ranska ei myöskään viitannut yhteisen turvallisuuspolitiikan ylimpään tasoon, vaikka Neuvoston päätös voi periaatteessa olla askel siihen suuntaan. Sopimuksen mukaan,

”2. Yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka käsittää unionin asteittain määriteltävän yhteisen puolustuspolitiikan. Se johtaa yhteiseen puolustukseen, kun Eurooppa-neuvosto yksimielisesti niin päättää. Tällöin se suosittelee, että kukin jäsenvaltio tekee tätä koskevan päätöksen valtiosääntönsä asettamien vaatimusten mukaisesti.”

Ranska vetosi EU -sopimuksen artiklaan 42.(7), joka kuuluu seuraavasti:
"Jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissään olevin keinoin Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan 51 artiklan mukaisesti. Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen.

Tämän alan sitoumusten ja yhteistyön on oltava Pohjois-Atlantin liiton puitteissa tehtyjen sitoumusten mukaisia, ja Pohjois-Atlantin liitto on jäseninään oleville valtioille edelleen niiden yhteisen puolustuksen perusta ja sitä toteuttava elin."

Ko. artiklan perusteella Neuvoston päätelmä oli seuraava:

”Puolustusministerit keskustelivat reaktiosta Pariisin hyökkäyksistä lokakuun 13. päivänä 2015. Viitaten Euroopan Unionin sopimuksen artiklaan 42(7) Ranskan presidentti Hollande oli pyytänyt kahdenkeskeistä apua muilta EU:n jäsenvaltioilta: Ministerit ilmaisivat yksimielisen ja täyden tuen Ranskalle ja valmiutensa antaa kaikkea välttämätöntä apua ja tukea. Lähi päivinä Ranska tulee olemaan kahdenkeskeisessä yhteydessä muihin jäsenvaltioihin.

Kuten Korkea edustaja totesi, tarjoukset voivat muodostua aineellisesta avusta tuesta Ranskan sotilaallisen operoinnin alueilla. Artiklan 42(7) toteuttamiseen ei tarvita Neuvoston muodollista päätöstä tai päätelmää. Korkea edustaja alleviivasi, että tämä ei ole YUTP (yhteinen turvallisuus ja puolustuspolitiikka) operaatio, vaan kahdenkeskeisen avun ja tuen aktivointi.”

Mitä tästä voi sanoa?

Nyt on muodostunut ennakkotapaus menettelytavasta 42(7) artiklasta eli tilanteesta, jossa ”jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi”. Päätös tapahtuu nopeasti loukatun maan pyynnöstä ja toteutus tapahtuu loukatun maan aloitteesta, johdolla ja ehdoilla. Käyttöön otettu ennakkotapaus merkitsee siis myös sitä, että viimeinenkin argumentti Suomen Nato –jäsenyyden kannattajilta poistuu. Mikä tärkeintä, EU:n jäsenmailla on omien mahdollisuuksien mukainen yhteisvastuu, mutta jäsenvaltio ei joudu Naton jäsenyyden tavoin sitoutumaan muiden valtioiden tai koko järjestön keskitetysti päätettyihin järjestelmiin tai järjestelyihin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Suomen kannalta Nato –jäsenyyden keskeinen ongelma on EU –artiklan soveltamisessa poissa, eli jäsenyyteen ennalta kytkeytyvä sitoutuminen antaa Suomen maa-alue Venäjän vihollisten käyttöön.

Ongelmia tietenkin jää ja syntyy.

Nyt käytetty artikla 42(7) koskee selkeästi jäsenvaltion alueeseen kohdistuvaa hyökkäystä, ja Ranskan pyynnöstä päätetty sovellus on selvästi venytetty rajatapaus. Artiklan muotoilu valmistui EU:n Nato –jäsenten ja sotilaallisesti liittoutumattomien jäsenten kompromissina ja jäi siksi joustavaksi sekä Naton jäsenille että sotilaallisesti liittoutumattomille jäsenvaltioille. Artiklan soveltaminen toimintaan jäsenvaltioiden alueiden ulkopuolella on selkeästi tilanne, jossa jäsenvaltioilla on harkinnan varaa.

Tämä on paikallaan tunnistaa, koska kukaan ei voi tietää, millaista sivilisaatioiden kamppailua on vastassa EU:n alueen ulkopuolella – pelkästään siitä syystä, että lännen ja idän suurvalloilla on siellä ristiretkistä alkaen satojen vuosien kovakourainen historia.

Uuden ajan läntiseen naturalistiseen ajatteluun sisältyy virhe, että jos diktaattori kaadetaan, demokratia kasvaa kuin sienet sateella. Siinä suhteessa Suomen synty ja nousu Snellmanin-Alkion kansansivistysprojektina sopii varsin hyvin oppikirjaksi nykymaailmassa.

Toinen kysymys on se, että Ranska selkeästi avasi uudelleen Euroopan näköalan Yhdysvalloista itsenäistyvän turvallisuus- ja puolustuspolitiikan suuntaan. Heti alkuunsa se on itse linjannut Syyriassa selkeästi Yhdysvaltoja vahvemman yhteistyöhalun Venäjän kanssa. Maassa on johdossa ikäluokka, joka muistaa Lähi-Idän nykyisen tragedian kaikkine seurauksineen alkaneen Yhdysvaltojen hyökkäyksestä Irakiin keväällä 2003 ja siihen liittyvästä jälkihoidosta – vastoin Ranskan tietoon perustuvaa kantaa. Ja on myös uudempiakin Mistral –harmeja. Vastaavasti Yhdysvalloissa taas on yhä enemmän mielipidettä, että eurooppalaiset hoitakoon ja maksakoon oman turvallisuutensa. Se on jo nyt osa presidentti Obaman politiikkaa.

Jos tämä EU-NATO-USA -jännite nousee, on käsissä taas uusia suuria ongelmia. Pohjoisessa Euroopassa on nyt vakaa tilanne, mutta se horjuu liikkuupa kumpi tahansa suuri osapuoli eteen tai taakse. Yhdysvaltojen näkymätön liima Eurooppaan on ollut Saksan halu pitää mieluummin Yhdysvaltojen kuin Ranskan ydinasesateenvarjo. Jos tämä kytkentä rakoilee, ollaan uudessa tilanteessa.

Toivoa sopii, että toteutuu presidentti Niinistön visio, että Eurooppa, Yhdysvallat ja Venäjä löytävät toisensa mm. Syyriassa ja se johtaisi paikallisiin – kuten meidän lähialueemme – liennytyksiin. Jos tämä toivottava toive toteutuu, riskinä on toisaalta, että siinä samalla jossakin sivulauseessa sovitan myös täällä uusista asioista. Siksi kannattaa aloitteellisesti ponnistella alueen omin aloittein eskalaation purkamiseen, jotta se ei nousisi pieniin pöytiin.

Kun Suomessa nyt valmistellaan uutta lainsäädäntöä, on tärkeätä, että kuten muissa Euroopan maissa lähtökohdaksi otetaan kansallinen paikka reaalisessa maailmassa eikä ideologisen ulkopolitiikan kuvitelmaa, jolla ei ole vastetta tässä reaalisessa maailmassa.

LIITE, Lissabonin sopimuksen terrorismia koskeva artikla.

"1. Unioni ja sen jäsenvaltiot toimivat yhdessä yhteisvastuun hengessä, jos jäsenvaltio joutuu terrori-iskun taikka luonnon tai ihmisen aiheuttaman suuronnettomuuden kohteeksi.
Unioni ottaa käyttöön kaikki käytettävissään olevat välineet, mukaan lukien jäsenvaltioiden sen käyttöön asettamat sotilaalliset voimavarat:
a) — torjuakseen terrorismin uhan jäsenvaltioiden alueella;
— suojellakseen demokraattisia instituutioita ja siviiliväestöä mahdolliselta terrori-iskulta;
— antaakseen apua jäsenvaltiolle tämän alueella ja tämän poliittisten elinten pyynnöstä terrori-iskun tapahtuessa;
b) antaakseen apua jäsenvaltiolle tämän alueella ja tämän poliittisten elinten pyynnöstä luonnon tai ihmisen aiheuttaman suuronnettomuuden tapahtuessa.
2. Jos jäsenvaltio joutuu terrori-iskun kohteeksi taikka luonnon tai ihmisen aiheuttaman suuronnettomuuden uhriksi, muut jäsenvaltiot antavat sille apua sen poliittisten elinten pyynnöstä. Tätä tarkoitusta varten jäsenvaltiot sovittavat yhteen toimensa neuvostossa."

Yleiskuva