Risto Volasen kotisivu

Blogi

Suurvallat ja muut asianosaiset ovat aloittaneet neuvottelut Syyrian kriisistä. Suomalainen valtamedia on nytkin yhtä haluton analysoimaan tapahtumia poliittisesti kuin Ukrainan kriisissä vuoden 2014 alusta. Kuitenkin kaava Syyriassa on sama kuin Tallinassa 2007, Georgaissa 2008, Ukrainassa 2014, Tsekkoslovakiassa 1968 ja Unkarissa 1956.

Syntyy paikallisen tason konflikti. Suuravallat innostavat omiaan, jotka tappelevat ja kärsivät aikansa. Kun suurvaltojen edut alkavat vaarantua, ne istuvat pöytään ja sopivat paikallisten puolesta.

Sama malli on yrittänyt toteutua moneen kertaan myös Suomen osalta - Tilsitin 1807 jälkeen, Puolan toisen kapinan aikana 1863 ja talvisodan alla 1939. Sivistyssuomalaisuuden historiallinen realismi ei kuitenkaan ole antanut kulloistenkin suurvaltojen vedättää itseään. Kun tilanteen hoitamiseen on riittänyt järki, on käytetty sitä. Kun on tarvinnut taistella, on taisteltu eikä lähdetty. Tähän asti vain kerran on kansansivistys pettänyt. Talvella 1918 sodimme keskenämme koko kevään, vaikka silloisten suurvaltojen Lenin ja Vilhelm II jo 3. maaliskuuta sopivat Brest-Litovskissa myös Suomesta.

Maailma on viimeiset 2000 vuotta jatkanut geopolitiikan säännöillä, ja Suomen nousu sekä selviäminen ovat perustuneet niiden tuntemiseen – kesän 1808 Carl Erik Mannerheimista ja Jacob Tengströmistä aivan selvästi nykyiseen johtoon. Osaaminen on siirtynyt karttuvana kokemuksena sekä valtion ulkopoliittisessa johdossa että laajan kansan keskuudessa. Nyt siihen väliin on kuitenkin rakentunut muuri.

Nopea sukupolven vaihdos toi Suomessa uuden ikäluokan mukana asemiin mediassa, UPI:ssa ja ministeriöissä ideologisen ulkopolitiikan nykyeliittiä, joka oli omaksunut nuoruutensa EU -propagandan ja läntisen voitonhurman - ja siihen lisänä ripauksen laitasuomalaista asenneperinnettä. Tuo ideologisen ulkopolitiikan nykyeliitti ei pysty eikä halua tunnistaa Suomen oman ympäristön geopolitiikkaa. Toisin sanoen sitä, että kylmän sodan jälkeen saavutettiin pohjoiseen Eurooppaan voimatasapaino, joka on kaikille alueen maille edullinen jopa paras koko niiden pitkän historian aikana. Tai sitä, että maailma toimii geopolitiikan säännöillä.

Viime myös vuosikymmenen presidentti Halosen ja pääministeri Vanhasen ulkopolitiikkaa voi luonnehtia presidentti Niinistön termillä aktiivinen vakauspolitiikka. Vuoden 2004 selonteon sanoin:”Pohjois-Euroopan turvallisuuden ja vakauden edistäminen säilyy Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan ensisijaisena tavoitteena."

Hallinnossa, tutkimuksessa, mediassa on tietenkin monenlaista joukkoa, mutta yhä merkittävämpi vaikutus näyttää olevan geopolitiikan historiallista realismia vastustavalla, ideologisen ulkopolitiikan nykyeliitillä. Aikuistuessaan se omaksui myös silloisen yhden läntisen virtauksen: vastapuolen johdon kaatamisen jälkeen demokratia kasvaa kuin sienet metsässä, ja Venäjästä ei tarvitse välittää.

Ukrainan ja Syyrian kriisin alusta ideologisen mediaeliitin kestävä geopoliittinen analyysi on ollut hyvin harvinainen, puhumattakaan arvioinnista Suomen ja Itämeren alueen kannalta. Paremminkin suomalainen valtamedia on ollut osapuoli kriisien horisontaalisessa eskalaatiossa pohjoiseen. Ulkopoliittisen tai puolustusvoimien johdon geopoliittisia puheenvuoroja ei juuri ole selostettu, analysoitu tai edes ymmärretty. Uuden hallituksen alkaessa vedettiin virkamiesvoimin heti matto sen alta Etyjin parlamentaarikkokokouksen valmistelussa. Nyt valtioneuvoston viestintäjohtaja mobilisoi amerikkalaisin voimin rauhan aikana valtiota informaatiosotaan naapurimaata vastaan.

On kuitenkin toivottavaa, että ukrainalaisten ja syyrialaisten kärsimykset herättävät myös suomalaisen ideologisen ulkopolitiikan uuseliitin kansainvälisen politiikan reaalimaailmaan. Ukraina ja Syyria osoittavat, että myös suurvallat tarkastelevat geopoliittista tasapainoa alue alueelta. Jos yhdellä alueella on sotilaallinen eskalaatio, toisella voidaan liennyttää. Suomella ja pohjoisen Euroopan mailla on vielä hyvät mahdollisuudet välttää viime vuosien sotilaallisluontoisen eskalaation eli jännityksen edelleen lisääntyminen ja loppupeliin ajautuminen Itämeren alueella. Se edellyttää kaikkien alueella vaikuttavien kansainvälisten osapuolten mielissä reaalisesti olevien huolien ymmärtämistä ja aktiivista eli aloitteellista vakauspolitiikkaa niiden vähentämiseksi eikä kärjistämiseksi.

1. marras, 2015