Risto Volasen kotisivu

Presidentti Niinistön monin tavoin merkittävässä Ylen haastattelussa hän myös konkretisoi yhteyttä Ukrainan, Syyrian ja Itämeren turvallisuuskysymysten välillä:

Haastattelija: ”Palataan vielä näihin suurvaltasuhteisiin kun ne teitä huolettivat. Millainen eskalaation vaara liittyy siihen, ettei Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä löydy sitä hyvää tietä, mitä toivoitte?”

Presidentti Niinistö: ”Jos siellä päädytän omiin asemiin, niin ei se yhtään helpota mitään muidenkaan asioiden ratkaisemista maailmassa. Ja sitten tietenkin jotkut ovat kiinnittäneet huomiota, että saattaa tapahtua vahinkoja. Sellaiset sitten kyllä äkkiä nostattavat kuumia tunteita. Minun vaihtoehtoni on kuitenkin tietysti sen hyvän tien kulkeminen. Ja näkisin jopa, että jos nyt Syyriassa löytyisi jonkinlaista yhteisymmärrystä siitä, että meillä on yhteinen vihollinen nimeltä terrorismi, niin sen jälkeen saattaisi syntyä huomattavasti parempaa henkeä muihinkin pöytiin esimerkiksi niihin, joissa puhutaan Ukrainasta tai jopa tämän meidän Itämeren vähän levottoman liikenteen, sotilasliikenteen tilanne saattaisi siitä pikkuisen laimeta. Tällaista tietä minä toivoisin.”

Presidentin muotoilu on merkittävä, koska se esittää ulkopoliittisen johdon ajatuksen Suomen oman ja Itämeren sotilaallisen turvallisuuden suhteesta laajempaan turvallisuuspoliittiseen ympäristöön.

Aikaisemmin presidentti Niinistön kauden puheissa on ollut kehityslinja erilaisista verkottumisista aktiiviseen vakauspolitiikkaan ja elokuun suurlähettiläspäivien suomalaisen historiallisen realismin perusteeseihin J.V. Snellman sitaattiin asti. Niiden konkretisointi nykytilanteessa ei kuitenkaan ole helppoa.

Suomalaisen media ei juuri ole analysoinut presidentin vakauspoliittisia linjauksia, eikä myöskään Itämeren sotilaallista eskalaatiota kummankin osapuolen panoksiltaan kasvavana reagoimisena toisen osapuolen toimiin.

Viime vuosikymmenen alussa Paavo Lipposen hallitus tekin hätiköidyn tilannearvion vuoden 2001 selonteossa: ”Kylmän sodan päättymisen käynnistämät muutokset Euroopan turvallisuuspoliittisessa tilanteessa ovat luonteeltaan syvällisiä ja pysyviä…. Valtioiden toimintaa ohjaa entistä enemmän yhteinen arvoperusta sekä samankaltaiset yhteiskunnalliset ja taloudelliset tekijät.”

Matti Vanhasen hallitusten vuoden 2004 selonteon tilannekuva perustui jälleen historialliseen realismiin ja sen mukaiseen vakauspolitiikkaan: ”Venäjän EU-, Nato- ja Yhdysvaltain suhteiden sekä EU:n ja Yhdysvaltain suhteen kehityksellä on suuri merkitys Itämeren alueen turvallisuudelle.””Pohjois-Euroopan turvallisuuden ja vakauden edistäminen säilyy Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan ensisijaisena tavoitteena."

Vanhasen hallitusten aikana lähtökohta oli, että kylmän sodan ja vuoden 1997 Yhdysvaltojen ja Venäjän Clinton-Jeltsin Helsingin sopimuksen jälkeen pohjoisessa Euroopassa on turvallisuuspoliittinen voimatasapaino ja hyväksyntä, joka on kaikille osapuolille edullinen. Toisin sanoen, jos joku yrittää saada etua – tai paeta vastuuta - muiden kustannuksella, syntyy ketjureaktio, jossa kaikki kärsivät.

Pietari meriyhteyksineen ja Baltia sotilasmaantieteineen muodostavat osapuolille keskinäisen riskien tasapainon, jonka horjuttaminen on kummallekin vaarallista. Tähän mennessä kukaan ei ole aloittanut sotimista ampumalla omaan jalkaansa.

Vaikka presidentti Tarja Halonen heikensi syyskuussa 2004 YK –puheellaan poliittisen tason suhteita Washingtoniin, Suomella oli pitkään riittävästi omia välineitä ja kansainvälisiä suhteita edistää pohjoista vakautta. Suomi ei esimerkiksi mennyt millään tekosyyllä mukaan Baltian sotaharjoituksiin, koska se olisi tulkittu väärin sekä lännessä että idässä. Ukrainan kriisin jälkeen ohuita Washingtonin suhteita on sitten täydennetty ohentamalla suhteita myös Moskovaan.

Ensimmäisessä vaiheessa pohjoista vakautta vaaransi Yhdysvaltojen mielenkiinnon siirtyminen muualle ja pian sen jälkeen rahapula. Niiden vuoksi Yhdysvallat alkoi toisaalta vetää pois omia voimavarojaan pohjoisestakin Euroopasta ja toisaalta edistää sellaista Pohjolan ja Baltian turvallisuusryhmää, joka Natoon kytkeytyen ottaisi vastuun pohjoisen Euroopan turvallisuudesta.

Seuraavaksi tuli Georgian sota, Yhdysvaltojen reset -politiikka ja sen peruminen sekä reassurance- eli liittolaisten vakuuttamispolitiikka. Niihin liittyi Baltian maiden, Puolan ja Ruotsin ulkoministeri Bildtin venäjäpelkoinen lobbaus Brysselissä ja Washingtonissa. Suomessa Kataisen hallitus vei maamme vähitellen pohjoisen harjoituseskalaation osapuoleksi erilaisin perustein, joita on uskonut vain suomalainen media.

Ukrainan sotilaallisen kriisin alettua pohjoisen Euroopan vielä silloin hidas eskalaatio tuli suurvaltojen esikunnissa samoille kartoille kuin muutkin suurvaltasuhteet. Suomen ja kaikkien Itämeren alueen valtioiden tosiasiallinen etu on ollut estää Ukrainan sotilaallisen kriisin horisontaalinen eskalaatio eli laajeneminen pohjoiseen.

Keväällä 2014 parhaan analyysin tilanteesta esitti silloinen puolustusvoimien komentaja kenraali Ari Puheloinen. Samaa linjaa on jatkanut julkisuudessa myös uusi komentaja Jarmo Lindberg. Maan poliittista johtoa tai mediaa taas ei voi moittia siitä, että ne olisivat kertoneet toimista Ukrainan kriisin sotilaallisten vaikutusten eli horisontaalisen eskalaation estämiseksi pohjoisessa Euroopassa.

Siitä on ollut seurauksena, että luonteeltaan sotilaallinen eskalaatio on ollut etenemässä pohjoisessa Euroopassa kaikilla tasoilla: poliittisina vaatimuksina tasapainon järkyttämisestä sotilasliiton etenemisenä, sotilaallisissa voimannäytöissä harjoituksin sekä sotilasliikenteen vahinkovaaroina osapuolten turvayhteyksien puutteessa.

Pitkin matkaa kummankin puolen mielestä omaan askeleeseen on syynä toisen puolen edellinen askel. Kummallakin puolella kyse on omasta mielestään legitiimeistä intresseistä. Mutta samaan aikaan kaikilla Itämeren alueen vaikutuspiirissä olevilla valtioilla ja 100 miljoonalla ihmisellä ei ole pienintäkään tarvetta saada omalle alueelleen seuraavaa pienempää tai suurempaa välien selvittelyä.

Presidentti Niinistön muotoilun ongelma on, että se jättää Suomen odottelemaan tuntematonta tulevaisuutta ja paikallisen miinan latautumista yli sen vaiheen, että pieni maa itsekin voisi osallistua sen purkamiseen.

Siksi Suomella on legitiimi oikeus ja kaikki mahdollisuudet olla aloitteellinen alkaen juuri ”levottoman sotilasliikenteen” riskien pienentämisestä – ja siitä edeten laajempiin kysymyksiin.

Presidentti Urho Kekkonen sanoi, että ”Suomen ulkopolitiikan perustehtävänä on kansakunnan olemassaolon ja Suomen geopoliittista ympäristöä hallitsevien suurvaltaetujen yhteensovittaminen”. Kansakunnan olemassaolosta ei nyt tässä vaiheessa ole kysymys, mutta kyllä Suomen suurten etujen ja tämän ajan geopolitiikan suhteesta.

Yleiskuva