Risto Volasen kotisivu

Kuuntelin aamulla Aalto yliopiston ja Atlantti-Seuran kutsumaa Edward Lucasia, joka puhui pohjoisesta Euroopasta. Käytännössä hän toisti saman kuin Helsingin Sanomissa heinäkuussa, pienellä mutta kitkerällä lisämausteella.

Lucasin mukaan Naton jäsenenä olevat Baltian maat "... muistuttavat Berliiniä kylmän sodan aikana: ne ovat sotilaallisesti mahdottomia puolustaa, mutta symbolisesti elintärkeitä." 

Siksi "Naton on hyväksyttävä, että Koillis-Euroopan erityispiirteet vaativat räätälöidyn alueellisen ratkaisun." Lucasin mallissa NB9 -ryhmä eli Baltian maat ja Pohjoismaat muodostaisivat "Naton sallimana" ja Yhdysvaltojen "koordinoimana" pohjoiseen Eurooppaan puolustuksellisen ryhmittymän.

Kesällä Helsingin Sanomat ei lainkaan ymmärtänyt, mitä Lucas esitti. Saman saattoi todeta aamulla myös kommentoineesta Jarno Limnéllistä ja puheenjohtaja Pertti Salolaisesta, joka vielä yhteenvedoksi esitti nasevan piikin myös presidentti Niinistölle. Joissakin kysymyksissä kuitenkin oltiin perustellusti huolissaan, kuten amiraali Juhani Kaskealan.

Mikä siis on Lucasin sanoma?

Lucasin teesi on, että Venäjä uhkaa Baltiaa ja Nato ei pysty sitä puolustamaan. Se taas uhkaa lännen turvallisuusjärjestelmän uskottavuutta. Siksi Suomen pitäisi ottaa vastuu Baltiasta.

Täytyy vain toivoa, ettei Venäjä tai Yhdysvallat ota vakavasti Lucasia.

Suomen Nato -jäsenyyttä innokkaimmin ajavat kutsuivatkin nyt Lucasin perustelemaan aatettaan sanomalla, ettei Nato pysty puolustamaan jäsenmaitaan.

Sinänsä Lucasin esitys Suomelle kuulostaa tutulta.

Jo 1990 - luvun puolivälissä Yhdysvalloista ja Englannista Suomelle ehdotettiin vastuun ottamista Baltian maista. Vuonna 1996 presidentti Martti Ahtisaari vastasi Yhdysvaltojen ulkoministeri Warren Christopherille: ”Tämä ei ole realistista. Pohjoismaat voivat tehdä paljon Baltian maiden auttamiseksi, mutta pohjoismaat eivät voi realistisesti taata Baltian turvallisuutta.”

Viime keväänä entinen komentaja Juhani Kaskeala sanoi Olli Ainolan haastattelussa, että halu sälyttää Suomelle ja Ruotsille vastuu Baltiasta ".... varmasti vaikutti siihen, että Suomi ei halunnut liittyä Natoon"

Lopulta näiden vaiheiden jälkeen presidentti Clinton ajoi Natossa läpi Baltian maiden jäsenyyden ja sopi siitä presidentti Jeltsinin kanssa Helsingissä maaliskuussa 1997.

Mutta vielä samana keväänä Yhdysvaltojen varaulkoministeri Strobe Talbott esitti pääministeri Paavo Lipposelle, että Suomi ryhtyisi Tanskan ja Ruotsin kanssa "jonkinlaiseksi Baltian maiden suojelumaaksi sotilaallisesti". "Ja minä torjuin sen across the board (oikopäätä). Ei meillä ole mitään edellytyksiä tällaiseen" kertoo Lipponen Ainolan haastattelussa.

Kuin Lucasin aamun esitelmää ennakoiden Lipponen totesi viime keväänä: "Niin että jos me liitymme Natoon, silloin meille saattaisi tulla sellainen vastuu, jota Yhdysvallat tai Nato ei kykene yksinkertaisesti hoitamaan."

Pohjoisen Euroopan turvallisuuspoliittinen järjestys tuli siis ratkaistua varsin varhaisessa vaiheessa kylmän sodan jälkeen. Siihen kuuluivat alueen kunkin valtion suhteet liittokuntaan sekä kunkin maan puolustuspolitiikka.

Kaikki lännen ja idän suurvallat kyllä tunnistivat silloinkin kuten nyt Baltian maiden haavoittuvuuden, mutta myös Pietarin ja koko Venäjän läntisen merenkulun haavoittuvuuden.

Pohjoiseen Eurooppaan rakennettiin tietoisesti sen kaikkien osien tasapaino, jossa kumpikaan osapuoli ei voi hankkia etua toisen kustannuksella ilman sitä itseäänkin vahingoittavaa eskaloituvaa ketjureaktiota. Suomen politiikka olikin viime tämän vuosikymmenellä vakauden vahvistaminen.

Pohjolan-Baltian ryhmittymän suunnitelmia on kyllä esiintynyt monillakin tahoilla. Ensin päätausta oli Yhdysvaltojen halu vetäytyä rahapulan vuoksi Euroopasta ja rakentaa näille nurkille tilalle kiinteämpi Pohjoismaiden-Baltian Nato -pohjainen ryhmittymä. Pian ajatuksella oli Baltian maissa ja Ruotsissa myös innokkaita kannattajia, jotka eivät ymmärtäneet omaa etuaan. Yhdysvalloissa siitä saatiin siihen aikaan lisää perusteita vetäytymiselle ja Venäjällä varustautumiselle.

Aamulla Lucasilla oli kyllä nyt uuttakin perustelua siihen, että Suomi ottaisi vastuun Baltian turvallisuudesta. Hän sanoi, että Yhdysvaltojen nykyinen poliittinen kehitys voi johtaa uudelleen vetäytymishaluun Baltian vastuista. Mutta tähän vietynä Lucasin aate on hengenvaarallinen Baltian maille ja vaarallinen pohjoisen Euroopan vakaudelle. Vaara tulee siitä, että hänen ajattelunsa raivaa Yhdysvaltojen seuraavalle hallinnolle tietä vetäytyä Baltian vastuista tosiasiallisesti sillä perusteella, että Baltit ja Suomi hoitavat jatkossa omin toimin sen nurkan.

Pohjoisen Euroopan voimannäytön kaksipuolinen sotilaallinen eskalaatio alkoi Itämerellä vähitellen jo ennen Ukrainan kriisiä. Ukrainan kriisin alettua pohjoinen eskalaatio sijoittui lännen ja idän pääesikunnissa samoille suuremmille kartoille kuin Ukrainakin.

Edward Lucasin ohjelma liittyy ajankohtaiseen keskusteluun myös Yhdysvalloissa.

Lucasin artikkelin tavoin monet muutkin - kuten Zbigniew Brzezinski ja viime kesänä Naantalissa vieraillut Strobe Talbott - ovat tehneet kaikkia mahdollisia skenaarioita, siitä mitä Venäjä voisi tehdä Baltiassa: pieniä vihreitä miehiä Narvassa, 1000 tankin nopea ajo Itämeren rantaan, käytävän avaaminen Kaliningradiin, jonkun kohteen valtaus Itämerellä sekä näiden toimien tai jo menossa olevan voimannäytön eskalaation jatkaminen ydinaseilla uhkailuun.

Näiden skenaarioiden jatkoksi on sitten päätelty, ettei Baltiassa tapahtuvien Venäjän liikkeiden jälkeen Natolla tai Yhdysvalloilla olisi sotilaallisesti paljoakaan tehtävissä - kun ei oikein ydinsotaakaan voisi aloittaa. Se olisi tietenkin paha asia Baltian maille, mutta varsinainen ongelman ydin on Naton suurvalloissa nyt se, että toimintakyvyttömyys tuossa tilanteessa romuttaisi lännen koko turvallisuusjärjestelmän uskottavuuden Natoineen päivineen.

Yhdysvaltojen reaalinen linja on sitoutumisen vakuuttaminen eli materiaalin ennakkovarastointi, kierrätettävät joukot ja presidentin sekä johtavien poliitikkojen vierailut sekä voimakkaat puheet paikan päällä. Tällä linjalla on ongelmana jatkossa, että Venäjän vastatessa vakuuttamistoimiin, pitäisi taas vastata ja niin edelleen. Lucas toteaakin näillä nurkilla "eskalaatioylivoiman" Venäjän puolella - jos länsi pitää pohjoisessa 100 koneen harjoituksen, Venäjä pitää 200 koneen jne.

Toisena ratkaisumallina mm. Yhdysvalloissa Zibigniew Brzezinski ja Venäjällä Aleksei Kudrin esittävät pohjoisessa sopuratkaisua suurvaltojen välillä - joista Suomella on kokemusta pitkän historiansa varrelta. Siinä sovittaisi etupiirit lähinnä puolustusministeri Nikolai Makarovin Suomen vierailullaan esittämän kartan pohjalta.

Kolmanneksi, tietenkin erilaisissa esikunnissa kahdentähden kenraalit myös pohtivat kartan äärellä, että olisihan Baltian maissa helpompi operoida, jos Suomikin olisi Naton jäsen, ja pohjoisella sivustalla olisi valmiiksi sekä koneita että lentokenttiä ja satamia, mistä pääsisi nopeasti ja läheltä liikkeelle Baltiaan. Tämä kuitenkin konfliktin ensimmäisinä minuutteina johtaisi siihen, että tuo mahdollisuus tulisi tuhotuksi.

Edward Lukas siis esittää neljättä mallia: "Naton on hyväksyttävä, että Koillis-Euroopan turvallisuuden erityispiirteet vaativat räätälöidyn alueellisen ratkaisun. Naton on voitava toimia nopeasti vastatakseen uhkiin, jotka eivät kuitenkaan ole niin dramaattisia, että Naton pitäisi aloittaa täysimittaiset vastatoimet. Tällainen alueellinen ratkaisu ei heikennä sotilasliittoa - päin vastoin se vahvistaisi sitä luomalla uuden turvallisuustason, joka on lievempi kuin riskejä sisältävät sotatoimet."

CEPA:n raportissa Lucasilla on vielä käytännön ratkaisukin suunnitelmaansa: "NATO:n kuten myös Ruotsin ja Suomen tulisi sijoittaa ennalta kalusto ja ampumatarvikkeet Baltian maihin, ja liittoutuneilla tulisi olla nopeasti toimiva ja pysyvä läsnäolo (niin kauan kuin tarvitaan) alueella. Nämä joukot tarvitsevat ennalta poliittisen päätöksen nopeaan toimintaan."

Baltiassa voi Lucasin mielestä olla myös uhkia, jotka eivät ole niin dramaattisia, että Naton pitäisi aloittaa "täysimääräiset toimet". Niiden osalta pitäisi luoda "uusi turvallisuustaso", josta pitäisi huolta uudenlainen Baltian-Pohjoismaiden ryhmittymä jollakin tavoin Naton tulemana alihankkijana.

Lucas ei kerro, mitä olisivat ne vähemmän dramaattiset uhkat - alkaen Narvasta Itämeren rantaan - joista kävisimme täällä alemmalla turvallisuustasolla oman pikku sotamme Venäjän kanssa niin, että niistä olisi Naton jäsenmaille lievempiä riskejä kuin varsinaisista sotatoimista.

Toivottavasti ainakaan Venäjällä kukaan ei ota vakavasti Lucasin pohdintoja, sillä silloin niiden päävaikutus olisi Baltian maiden aseman heikentyminen kuten koko alueenkin vakauden. Sen yksi elementti on 1990 -luvun lopulta alkaen ollut Yhdysvaltojen täysimääräinen sitoutuminen. Jos taas Yhdysvalloissa otettaisi vakavasti Lucasin ajatus unohtaa Baltia paikalliseen hoivaan, voidaan samalla unohtaa Baltian turvallisuus, pohjoinen vakaus ja läntisen turvallisuusjärjestelmän uskottavuus.

Epäilemättä Baltia on Naton kannalta vaikea paikka. Ja epäilemättä Venäjälläkin katsotaan samaa karttaa ja pohditaan omaa vaikeaa paikkaa, jossa Naton voimat kasvavat aivan Pietarin ja Venäjän läntisten meriteiden kyljessä.

Tähän asti maailmanhistoriassa valtioiden johtajat ovat ajatelleet, ettei kannata ampua omaan jalkaan tai ei kannata sytyttää toisen puolen ruutitynnyriä niin lähellä että omakin räjähtäisi.

Tähän asti on myös reaalisesti ollut niin, että kummallakin puolella ollaan tyytyväisiä, että Euroopan pohjoinen kysymys ratkaistiin voimatasapainoksi heti kylmän sodan jälkeen viimeistään Helsingissä maaliskuussa 1997 presidenttien Clinton ja Jeltsin tapaamisessa. Silloin toteutuneessa nykyisessä pohjoisessa järjestyksessä kumpikin osapuoli kärsisi itse laaja-alaisen ketjureaktion vuoksi, jos alkaisi hankkia etua toisen kustannuksella.

Euroopan pohjoisen kysymyksen ja eteläisen kysymyksen erillään pitäminen on kaikkien etu.

Silti ei pidä ummistaa silmiä, että puolin ja toisin Ukrainan kriisi on nyt nostanut uusongelmia myös pohjoisessa.

Akuutein ongelma on vahinkojen eli törmäysten välttäminen voimannäytöissä kuten harjoituksissa ja ilmavoimien liikkeissä, mikä merkitsee minimiyhteyden varmistamista osapuolten sotilaiden välillä. Lähes yhtä kiireellinen on sotilaallisen eskalaation hillintä ja kääntäminen liennytykseksi. Kolmas ja perustava asia on saavutetun rakenteellisen vakauden säilyttäminen ja vahvistaminen pohjoisessa Euroopassa, vaikka muualla ratkaisemattomat kysymykset ovat loukanneet rauhaa - ja näyttävät vaarantavan sitä pitkään.

Itämeren vaikutusalueella asuu 90 miljoonaa ihmistä kymmenestä maasta, ja heidän hyvinvointiaan varten sillä liikkuu jatkuvasti 2000 laivaa. Vakaa rauha on heidän kaikkien etu koko alueella. Harmi kyllä Suomen uusi hallitus peri edeltäjältään epäselvään ajatteluun perustunutta sekavuutta. Luotan uuden hallitukseen kuitenkin muistavan Urho Kekkosen ajatuksen: "Suomen ulkopolitiikan perustehtävä on kansakunnan olemassaolon ja Suomen geopoliittista ympäristöä hallitsevien suurvaltaetujen yhteensovittaminen".

Presidentti Niinistö on puheissaan tunnistanut pohjoisen Euroopan reaalimaailman.

Alkavan vuoden uudenvuodenpuheessa presidentti Niinistö totesi mm.: "Suomi varmistaa ulko- ja turvallisuuspolitiikallaan olemisensa; suomalaisten vapauden, turvallisuuden ja hyvinvoinnin. Suomen linja on aktiivista vakauspolitiikkaa, jonka tarkoituksena on turvata Pohjois-Euroopan vakautta sekä toimia laajemman vastakkainasettelun lieventämiseksi. Suomella on omalla lähialueellaan tärkeä rooli."

Puhuessaan 25.8. suurlähettiläspäivillä presidentti Niinistö konkretisoi Suomen vakauspolitiikan yhtä keskeistä kysymystä.:  "Aina silloin tällöin kuulemme ajatuksia, joissa Suomelle hahmotellaan jonkinlaista osavastuuta Baltian puolustuksesta. Olen kuitenkin joutunut tässä asiassa olemaan aika tarkka. Siitä yksinkertaisesta syystä, että Suomi ei ole asemassa, jossa se voisi antaa muille sellaisia sotilaallisia turvatakuita, joita sillä itselläänkään ei ole. Emmekä ole suurvalta, jolta ”amisioonia” piisaa jaettavaksi omasta takaa. Meidän itärajamme on pidempi kuin kaikilla Nato-mailla yhteensä. Jos reilu viisimiljoonainen kansa näissä olosuhteissa lähtökohtaisesti itse vastaa puolustuksestaan, on siinä jo vastuuta aika lailla."

Yleiskuva