Risto Volasen kotisivu

Blogi

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntaina 12. heinäkuuta The Economist lehden toimittajan Edward Lucasin artikkelin "Suomi, pää pois pensaasta!".

 

 

Lucasin mukaan Naton jäsenenä olevat Baltian maat "... muistuttavat Berliiniä kylmän sodan aikana: ne ovat sotilaallisesti mahdottomia puolustaa, mutta symbolisesti elintärkeitä."

 

 

Siksi "Naton on hyväksyttävä, että Koillis-Euroopan erityispiirteet vaativat räätälöidyn alueellisen ratkaisun." Lucasin mallissa NB9 -ryhmä eli Baltian maat ja Pohjoismaat muodostaisivat "Naton sallimana" ja Yhdysvaltojen "koordinoimana" pohjoiseen Eurooppaan puolustuksellisen ryhmittymän.

 

 

Tämä kuulostaa tutulta.

 

 

Jo 1990 - luvun puolivälissä Yhdysvalloista ja Englannista Suomelle ehdotettiin vastuun ottamista Baltian maista. Vuonna 1996 presidentti Martti Ahtisaari vastasi Yhdysvaltojen ulkoministeri Warren Christopherille: ”Tämä ei ole realistista. Pohjoismaat voivat tehdä paljon Baltian maiden auttamiseksi, mutta pohjoismaat eivät voi realistisesti taata Baltian turvallisuutta.”

 

 

Jokin aika sitten entinen komentaja Juhani Kaskeala sanoi Olli Ainolan haastattelussa, että halu sälyttää Suomelle ja Ruotsille vastuu Baltiasta ".... varmasti vaikutti siihen, että Suomi ei halunnut liittyä Natoon"

 

 

Lopulta näiden vaiheiden jälkeen presidentti Clinton ajoi Natossa läpi Baltian maiden jäsenyyden ja sopi siitä presidentti Jeltsinin kanssa Helsingissä maaliskuussa 1997.

 

 

Mutta vielä samana keväänä Yhdysvaltojen varaulkoministeri Strobe Talbott esitti pääministeri Paavo Lipposelle, että Suomi ryhtyisi Tanskan ja Ruotsin kanssa "jonkinlaiseksi Baltian maiden suojelumaaksi sotilaallisesti". "Ja minä torjuin sen across the board (oikopäätä). Ei meillä ole mitään edellytyksiä tällaiseen" kertoo Lipponen Ainolan haastattelussa.

 

 

Kuin Lucasin ajattelua ennakoiden Lipponen totesi viime keväänä: "Niin että jos me liitymme Natoon, silloin meille saattaisi tulla sellainen vastuu, jota Yhdysvallat tai Nato ei kykene yksinkertaisesti hoitamaan."

 

 

Pohjoisen Euroopan turvallisuuspoliittinen järjestys tuli siis ratkaistua varsin varhaisessa vaiheessa kylmän sodan jälkeen. Siihen kuuluivat alueen kunkin valtion suhteet liittokuntaan sekä kunkin maan puolustuspolitiikka.

 

 

Kaikki kyllä tunnistivat silloinkin Baltian maiden haavoittuvuuden, mutta myös Pietarin ja koko Venäjän läntisen merenkulun haavoittuvuuden.

 

 

Pohjoiseen Eurooppaan muodostui näin tasapaino, jossa kumpikaan osapuoli ei voi hankkia etua toisen kustannuksella ilman sitä itseäänkin vahingoittavaa eskaloituvaa ketjureaktiota. Suomen politiikka olikin viime vuosikymmenellä vakauden vahvistaminen.

 

 

Pohjolan-Baltian ryhmittymän suunnitelmia on kyllä esiintynyt monillakin tahoilla. Ensin päätausta oli Yhdysvaltojen halu vetäytyä Euroopasta ja rakentaa näille nurkille tilalle kiinteämpi Pohjoismaiden-Baltian Nato -pohjainen ryhmittymä. Pian ajatuksella oli tällä alueella myös innokkaita kannattajia, jotka eivät ymmärtäneet omaa etuaan. Yhdysvalloissa siitä saatiin silloin lisää perusteita vetäytymiselle ja Venäjällä varustautumiselle.

 

 

Pohjoisen Euroopan voimannäytön kaksipuolinen eskalaatio alkoi Itämerellä vähitellen jo ennen Ukrainan kriisiä. Ukrainan kriisin alettua pohjoinen eskalaatio sijoittui lännen ja idän pääesikunnissa samoille suuremmille kartoille kuin Ukrainakin.

 

 

Edward Lucasin artikkeli Helsingin Sanomissa on paljon selkeämpi kuin hänen kesäkuinen raporttinsa CEPA:lle (Center for European Policy Analysis), mutta kumpikin liittyy ajankohtaiseen keskusteluun myös Yhdysvalloissa. Otsikko on kyllä sinänsä osuva, sillä Suomessa ei juuri esiinny vakavaa turvallisuuspoliittista keskustelua kysymyksistä, jotka ovat lähempänä kuin 1000 kilometriä tai 30 vuotta.

 

 

Lucasin artikkelin tavoin monet muutkin - kuten Zbigniew Brzezinski ja Naantalissa vieraillut Strobe Talbott - ovat tehneet kaikkia mahdollisia skenaarioita, siitä mitä Venäjä voisi tehdä Baltiassa: pieniä vihreitä miehiä Narvassa, 1000 tankin nopea ajo Itämeren rantaan, käytävän avaaminen Kaliningradiin, jonkun kohteen valtaus Itämerellä sekä näiden toimien tai jo menossa olevan voimannäytön eskalaation jatkaminen ydinaseilla uhkailuun.

 

 

Näiden skenaarioiden jatkoksi on sitten päätelty, ettei Baltiassa jo tapahtuneiden Venäjän liikkeiden jälkeen Natolla tai Yhdysvalloilla olisi sotilaallisesti paljoakaan tehtävissä - kun ei oikein ydinsotaakaan voisi aloittaa. Se olisi tietenkin paha asia Baltian maille, mutta varsinainen ongelman ydin on Naton suurvalloissa nyt se, että toimintakyvyttömyys tuossa tilanteessa romuttaisi lännen koko turvallisuusjärjestelmän uskottavuuden Natoineen päivineen.

 

 

Samasta asiasta keskustelevat nyt monet läntiset turvallisuuspolitiikan tutkijat, ja ratkaisumallejakin on esitetty.

 

 

Yhdysvaltojen reaalinen linja on sitoutumisen vakuuttaminen eli materiaalin ennakkovarastointi, kierrätettävät joukot ja presidentin sekä johtavien poliitikkojen vierailut sekä voimakkaat puheet paikan päällä. Tällä linjalla on ongelmana jatkossa, että Venäjän vastatessa vakuuttamistoimiin, pitäisi taas vastata ja niin edelleen. Lucas toteaakin näillä nurkilla "eskalaatioylivoiman" Venäjän puolella - jos länsi pitää pohjoisessa 100 koneen harjoituksen, Venäjä pitää 200 koneen jne.

 

 

Toisena ratkaisumallina mm. Yhdysvalloissa Zibigniew Brzezinski ja Venäjällä Aleksei Kudrin esittävät pohjoisessa sopuratkaisua suurvaltojen välillä - joista Suomella on kokemusta pitkän historiansa varrelta. Siinä sovittaisi etupiirit lähinnä puolustusministeri Nikolai Makarovin Suomen vierailullaan esittämän kartan pohjalta.

 

 

Kolmanneksi, tietenkin erilaisissa esikunnissa kahdentähden kenraalit myös pohtivat kartan äärellä, että olisihan Baltian maissa helpompi operoida, jos Suomikin olisi Naton jäsen, ja pohjoisella sivustalla olisi valmiiksi sekä koneita että lentokenttiä, mistä pääsisi nopeasti ja läheltä liikkeelle.

 

 

Edward Lukas esittää nyt neljättä mallia: "Naton on hyväksyttävä, että Koillis-Euroopan turvallisuuden erityispiirteet vaativat räätälöidyn alueellisen ratkaisun. Naton on voitava toimia nopeasti vastatakseen uhkiin, jotka eivät kuitenkaan ole niin dramaattisia, että Naton pitäisi aloittaa täysimittaiset vastatoimet. Tällainen alueellinen ratkaisu ei heikennä sotilasliittoa - päin vastoin se vahvistaisi sitä luomalla uuden turvallisuustason, joka on lievempi kuin riskejä sisältävät sotatoimet."

 

 

CEPA:n raportissa Lucasilla on vielä käytännön ratkaisukin suunnitelmaansa: "NATO:n kuten myös Ruotsin ja Suomen tulisi sijoittaa ennalta kalusto ja ampumatarvikkeet Baltian maihin, ja liittoutuneilla tulisi olla nopeasti toimiva ja pysyvä läsnäolo (niin kauan kuin tarvitaan) alueella. Nämä joukot tarvitsevat ennalta poliittisen päätöksen nopeaan toimintaan."

 

Mitä Lucas siis esittää?

 

 

Baltiassa on Lucasin mielestä uhkia, jotka eivät ole niin dramaattisia, että Naton pitäisi aloittaa "täysimääräiset toimet". Niiden osalta pitäisi luoda "uusi turvallisuustaso", josta pitäisi huolta uudenlainen Baltian-Pohjoismaiden ryhmittymä jollakin tavoin Naton tulemana alihankkijana.

 

 

Lucas ei kerro, mitä olisivat ne vähemmän dramaattiset uhkat - alkaen Narvasta Itämeren rantaan - joista kävisimme täällä alemmalla turvallisuustasolla oman pikku sotamme Venäjän kanssa niin, että niistä olisi Naton jäsenmaille lievempiä riskejä kuin varsinaisista sotatoimista.

 

 

Toivottavasti ainakaan Venäjällä kukaan ei ota vakavasti Lucasin pohdintoja, sillä silloin niiden päävaikutus olisi Baltian maiden aseman heikentyminen kuten koko alueenkin vakauden. Sen yksi elementti on 1990 -luvun lopulta alkaen ollut Yhdysvaltojen täysimääräinen sitoutuminen.

 

 

Epäilemättä Baltia on Naton kannalta vaikea paikka. Ja epäilemättä Venäjälläkin katsotaan samaa karttaa ja pohditaan omaa vaikeaa paikkaa, jossa Naton voimat kasvavat aivan Pietarin ja Venäjän läntisten meriteiden kyljessä.

 

 

Tähän asti maailmanhistoriassa valtioiden johtajat ovat ajatelleet, ettei kannata sytyttää toisen puolen ruutitynnyriä niin lähellä että omakin räjähtäisi. Tähän asti on myös reaalisesti ollut niin, että kummallakin puolella ollaan tyytyväisiä, että Euroopan pohjoinen kysymys ratkaistiin voimatasapainoksi heti kylmän sodan jälkeen viimeistään Helsingissä maaliskuussa 1997. Silloin toteutuneessa nykyisessä pohjoisessa järjestyksessä kumpikin osapuoli kärsisi itse laaja-alaisen ketjureaktion vuoksi, jos alkaisi hankkia etua toisen kustannuksella.

 

 

Silti ei voi ummistaa silmiä, että puolin ja toisin Ukrainan kriisi on nostanut uusongelmia myös pohjoisessa rakenteellisen vakauden sekaan. Akuutein on vahinkojen eli törmäysten välttäminen voimannäytöissä, mikä merkitsee minimiyhteyden varmistamista osapuolten sotilaiden välillä. Lähes yhtä kiireellinen on sotilaallisen eskalaation hillintä ja kääntäminen liennytykseksi. Kolmas ja perustava asia on saavutetun rakenteellisen vakauden säilyttäminen ja vahvistaminen pohjoisessa Euroopassa, vaikka muualla ratkaisemattomat kysymykset ovat loukanneet rauhaa - ja näyttävät vaarantavan sitä pitkään.

 

 

Itämeren vaikutusalueella asuu 90 miljoonaa ihmistä kymmenestä maasta, ja heidän hyvinvointiaan varten sillä liikkuu jatkuvasti 2000 laivaa. Vakaa rauha on heidän kaikkien etu koko alueella. Harmi kyllä Suomen uusi hallitus peri edeltävältä huolimattomalta miehistöltä onnettoman Etyj -kolarin. Luotan uuden hallitukseen kuitenkin muistavan Urho Kekkosen ajatuksen: "Suomen ulkopolitiikan perustehtävä on kansakunnan olemassaolon ja Suomen geopoliittista ympäristöä hallitsevien suurvaltaetujen yhteensovittaminen". Siksi on toivottavaa, ettei kolari estä tai edes hidasta uuden hallituksen aktiivista vakauspolitiikkaa.

15. heinä, 2015