Risto Volasen kotisivu

Alun päivitys 21.8.2015.

Tänään Aleksanteri instituutti järjesti seminaarin Wienin kongressista, jonka päättymisestä tuli 9.6.2015 kuluneeksi 200 vuotta. Puheenvuoroja pitivät professori Matti Klinge, suurlähettiläs Heikki Talvitie professori Kimmo Rentola ja tämän kotisivun pitäjä. Aktiivista yleisöä oli mukavasti paikalla.

Wienin kongressi sinetöi suomalaistenkin tulevaisuuden - jättämällä voimaan syyskuun 1809 Haminan rauhan sekä vuoden 1814 Kielin sopimuksen. Seuraavassa alustukseni teemoja.

Toisin kuin usein esitetään, myös Suomi oli Wienissä esillä. Aivan kongressin alussa, 10. lokakuuta 1814, englannin ulkoministeri Castlereagh lähetti Venäjän keisari Aleksanteri I:lle nootin Puolasta.

Castlereaghin muistutti ensin miten Englanti oli tukenut Venäjää sillä tuloksella, että "teille taattiin Ruotsin tuki sodan aikana ja varmistettiin Suomen omistus hoitamalla toiselta puolelta tätä vastaava suhteellinen korvaus (Norjan siirtyminen Ruotsin hallintaan, huom. RV). Meidän voimavaramme taistelun aikana sekä valloituksemme Tanskassa on voimakkaasti suunnattu tähän tarkoitukseen ja niitä on sovellettu menestyksellä olosuhteissa, jotka meidän kaltaiselle maallemme olivat erittäin vaikeita."

Vastatessaan Castlereaghille Aleksanteri I kertoi, miten hän näki pohjoisen Euroopan uuden turvallisuuspoliittisen tilanteen:

"Annatte minun ymmärtää, että Englanti suostui Norjan valtaamiseen Ruotsille vain taatakseen minulle Suomen aikaisemman valtauksen. Minä olen tarkastellut asiaa yleisemmältä pohjalta. Pyytäessäni Englantia ponnistelemaan Norjan takaamiseksi (Ruotsille, RV) halusin järjestää liittolaisen, jolla oli sama tavoite (Bernadotten saaminen Napoleonia vastaan, RV). Saatoin vain menettää suuria merellisiä etuja, jotka Norja antoi Ruotsille minua vastaan.

Sitä vastoin, kun kaikki oli kompensoitu, minun pääkaupunkini (Pietari, RV) tuli asemaan jossa sitä vastaan ei voi hyökätä, ja samalla paremmin alueelleen keskittyneellä Ruotsilla ei ollut enää mitään pelättävää. Tällä tavoin puolin ja toisin hankittiin turvallisuutta, kaikki syyt hälytyttäviin keskusteluihin oli poistettu. Jos tässä eivät toteudu tasapainon periaatteet, en tiedä missä ne toteutuvat."

Aleksanterin mukaan pohjoisessa Euroopassa oli siis jo ennen Wieniä sovittu järjestelyt, jotka vastasivat suurvaltojen yhteistä Wienin kongressin periaatetta eli "tasapainoa". Tämä argumentti myös kantoi, eikä asiaan palattu välillä varsin vaikeiksi käyneiden Wienin kongressin neuvotteluiden aikana.

Wienin kongressi rakensi Eurooppaan sadan vuoden kauden ilman suursotia. Sen jälkeen seuranneiden sotien loppuvaisheissa suurvaltojen keskinäinen toimintamalli on kyllä vaihdellut, mutta ei pohjoisessa Euroopassa. Täällä suurvallat ovat toistuvasti sopineet suhteensa selviksi etuajassa eli ratkaisseet keskinäiset ongelmansa alta pois hyvissä ajoin ennen loppuratkaisuja.

Käytännössä Wienin kongressin tasapainopolitiikka merkitsi sitä, että Ranskalle ei kostettu vaan siitä tehtiin osa Euroopan voimatasapainoa ja sen hyväksyntää.

Runsas viikko Wienin päätösasiakirjan jälkeen Napoleon vielä kerran voitettiin Waterloossa, jolloin voitonhurma ja kostonhalu valtasivat yleisen mielipiteen ja hallitukset Lontoossa ja Berliinissä. Castlereagh laittoi taas itsensä likoon ja vaati edelleen rauhaa, joka ei nöyryyttäisi Ranskaa ja johdattaisi sitä uuteen militarismiin ja revanssiin: "Meidän tehtävämme ei ole kerätä pokaaleja vaan yrittää tuoda maailmaan takaisin rauhanomaiset tavat."

Suomessa taas tuon ajan valtiomiehet Carl Erik Mannerheimista Kustaa Mauri Armfeltiin osoittivat uskomatonta kykyä vastata aloitteellisesti Aleksanterin politiikkaan - ja laittoivat alulle kansakunnan nousun. Sama voidaan sanoa myös Ruotsin Bernadottesta.

Varsin pian 1800 -luvun puolivälissä, Krimin sodan ja Puolan toisen kapinan aikana, kotimainen ja ulkomainen revanssiaate alkoi kyllä vaikuttaa näilläkin nurkilla, mutta silloin J.V. Snellman puuttui peliin. Hänen mukaansa kukaan ei meidän takia uhraisi yhdenkään krenatöörin luita, joten oli parasta tavoitella sitä, mihin omat voimat riittävät.

Ensimmäisessä maailmasodassa voittajat sitten kostivat Saksalle tunnetuin seurauksin. Kuitenkin myös silloin pohjoisessa Euroopassa ratkaisu tapahtui jo Brest-Litovskissa jo maaliskuun alussa 1918 - vaikka sekä suursota että suomalaisten oma sisäinen sota olivat silloin vielä kesken. Sen kai ymmärsi vain Mannerheim.

Toisessa maailmasodan jälkeen Saksa kyllä jälleen jaettiin, mutta sille ei suoranaisesti kostettu. Kuitenkin Venäjän ylivallasta Itämerellä, Baltian maista ja Suomen itärajasta sovittiin jo Teheranissa joulukuussa 1943 Stalinin, Rooseveltin ja Churchillin kesken. Sen paikallinen soveltaminen jäi sitten Mannerheimin, Rytin, Paasikiven ja Kekkosen huoleksi.

Pohjoisen Euroopan osalta malli on siis ollut se, että suurvallat sopivat etuajassa tänne pohjoisen järjestyksen eli voimatasapainon ja upottavat sen sitten sekä laajempaan sopimukseensa että raamina tänne paikalliselle tasolle. Meidän roolimme taas on ollut  voimien mukaan vaikutta siihen ja osaamisen mukaan soveltaa sitä omaksi hyväksemme.

Läpi historian jokaisen alueen rauha eli vakaa järjestys perustuu sen osapuolten voimatasapainoon ja hyväksyntään, niin myös pohjoisen Euroopan. Se tarkoittaa, ettei täällä kukaan lännestä tai idästä voi etuilla kärsimättä itse siitä syntyvästä ketjureaktiosta.

Kylmän sodan jälkeinen pohjoisen Euroopan vakaa järjestys syntyi, kun Suomi säilytti uskottavan itsenäisen puolustuksen ja kun Suomi ja Ruotsi liittyivät Euroopan Unioniin, mutta eivät liittoutuneet sotilaallisesti - ja kun Baltian maiden Nato -jäsenyydestä sovittiin Helsingissä maaliskuussa 1997 presidenttien Clinton ja Jeltsin kesken.

Näin saavutettu pohjoisen Euroopan järjestys on sen pienten maiden kannalta koko historian paras. Täällä on poliittiset ongelmat ratkaistu, eikä täällä ole kenelläkään mitään voitettavaa.

Siksi Suomen viime vuosikymmenen linja oli vakauttaa saavutettua pohjoisen Euroopan uutta voimatasapainoa ja sen keskinäistä hyväksyntää. Mutta sen jälkeen meillä ei hallituksessa tunnistettu, että kylmän sodan jälkeisten ongelmien kärjistyessä etelässä, Suomen keskeinen etu on hillitä niiden horisontaalista eskaloitumista Itämerelle - jossa peruskysymykset on jo ratkaistu.

Ne jotka tänään pyrkivät muuttamaan nykyistä kylmän sodan jälkeistä pohjoisen Euroopan vakaata järjestystä eli voimatasapainoa ja sen hyväksyntää, ovat velvollisia kertomaan, millaisen prosessin kautta ja millaiseen uuteen järjestykseen he uskovat pääsevänsä.

Tähän asti pohjoisen Euroopankin voimatasapaino ja sen hyväksyntä ovat muuttuneet vain sopimalla tai sotimalla.

Kyllä. Runsas viikko Wienin kongressin jälkeen Wellington ja Blücher voittivat Napoleonin Waterloossa niin kuin piti. Mutta sitä ennen Wienissä itsensä ja kotimaidensa yleisen mielipiteen olivat voittaneet Castlereagh, Metternich, Aleksanteri ja Talleyrand. Kaikkine suurine puutteineenkin heidän neuvottelemansa Wienin sopimus turvasi myös etäiselle, pienelle havumetsien kansalle koko sen historian aikana ensimmäiset sata rauhan vuotta.

Henry Kissinger teki väitöskirjansa Wienin kongressin ajasta. Hän tiivisti monien sukupolvien unohtaman johtopäätöksen:

"Sodan logiikka on voima, ja voimalla ei ole rajoja. Rauhan logiikka on suhteellisuuden taju ja siihen sisältyy rajojen asettaminen. Sodan menestys on voitto, rauhan menestys on vakaus. Voiton edellytys on sitoutuminen, rauhan edellytys on itsehillintä. Sodan motiivi on ulkoinen. Rauhan motiivi on sisäinen: voimatasapaino ja sen hyväksyntä. Sodan houkutus on rangaista; politiikan tehtävä on rakentaa."

Yleiskuva