Blogi
Kun keskustan hallitusneuvottelijat kokoontuvat, he eivät voi aavistaa, kuinka paljon heillä olisi sanottavaa Reijo Wileniukselle, joka täytti 85 vuotta 22. päivä huhtikuuta. Ensi tiistaina, Snellmanin päivänä hänen kunniakseen järjestetään Reijo Wilenius symposium.
Keskikokoisen kaupungin alemman keskiluokan kodissa oli vältelty politiikkaa, mutta äiti ja isä olivat tavanneet 1939 Taipalessa ja kannattivat Urho Kekkosta rauhan miehenä. Olin käynyt Jyväskylän Lyseon ja kokenut omakseni sen isänmaallisesti sävyttyneen sivistyshumanismin, jonka juuret olivat snellmanilaisessa, klassisessa ja luterilaisessa traditiossa.
Tullessani opiskelemaan Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan kohtasin toisaalta vanhan oikeistohenkisen akateemisuuden ja toisaalta nopeasti etenevän mm. Erik Allardtin ja Pekka Kuusen edustaman positivistis-teknokraattisen, sosialidemokraattisen katsomuksen.
Pekka Tarkka on Pentti Saarikosken elämänkerrassa tehnyt parhaan analyysin, miten tuon törmäyksen aiheuttamassa tyhjiössä ikäluokastani moni päätyi marxisismi-leninismiin siis silloisten vähemmistökommunistien opiskelijajärjestöön.
Osaltani kysymyksenasettelun muutti Reijo Wilenius. Hän opetti vt. professorina käytännöllistä filosofiaa ja hän oli kuraattori Teiniliitossa, jonka puheenjohtajaksi tulin 1966.
Kesällä Wilenius vieraili Teiniliiton kesäkurssilla ja toi lainaksi Peter Winchin The Idea of Social Science and its Relation to Philosophy. Samalla hän kertoi havainnoistaan yhteiskuntafilosofian uudesta aallosta. Siihen kuuluivat myös Charles Taylor, Ludwig Wittgenstein, G.E.M. Anscombe ja G. H. von Wright, joka oli julkaissut Psykologia -lehdessä mielenkiintoisen artikkelin Käyttäytymisen selittämisestä.
Tilasin Winchin kirjan ja pidin sitä vuosia salkussani kerratakseni sen vapauttavalta tuntuvaa wittgensteinilaisia ajatuksia kielen ja sosiaalisen todellisuuden suhteesta: ”Maailma on meille, mitä käsitteemme siitä ovat". Se tarjosi lähtökohdan ajan pääsuuntausten ideologiakritiikille, ensin positivistis-empiristiselle ja jatkossa marxilaiselle.
Kevätlukukaudella 1967 Wilenius luennoi J.V. Snellmanin psykologiasta. Siinä korostui ajatus ihmisen yleisinhimillisestä ja henkilökohtaisesta sivistymisestä vapaaksi toimijaksi, siis irrottautumisesta luontoon kuuluvista välttämättömyyksistä tai kausaaliketjuista.
Syyslukukaudella 1967 Wileniuksen aiheena oli politiikan filosofia, jossa korostuivat Ludvig Wittgenstein ja von Wrightin artikkelin itse sen kirjoittajaa ennakoinut tulkinta. Kun Von Wrightin Explanation and Understanding sitten ilmestyi 1971, kirjoitin sen pohjalta Wileniukselle pro gradun, lisensiaattityön ja väitöskirjan.
Von Wrightin havahtuminen ”näkemään yksipuolisuudet loogis-analyyttisessä filosofiassa” liittyi myös ajan muuhun laajaan keskusteluun luonnontieteellisen ja humanistisen kulttuurin suhteesta - mm. vuoden 1961 C.P. Snown teokseen Kaksi kulttuuria sekä ns. Hempel-Dray –debattiin.
Lyseolaisen humanitaksesta lähtien olin näissä debateissa asennoitunut humanistiselle puolelle. Sille lähtökohdalle Wileniuksen tunnistama yhteiskuntafilosofian uusi aalto antoi lisää perusteita ja lopulta erityisesti juuri von Wrightin vuoksi tietynlaista vuorenvarmuutta – jota sitten tarvittiinkin.
Politiikka oli kiinnostanut jo kouluajoista, ja etsin useita vuosia intensiivisesti puoluetta, joka olisi lähimpänä yhteiskunnallista sivistyshumanismia ja yhteiskuntafilosofian uutta aaltoa. Liityin syksyllä 1967 keskustaan, jonka Urho Kekkonen myös sopi minulle.
Puolueen opiskelijajärjestö ja nuorisojärjestön johto oli kuitenkin k-linjaa, joka vaati nöyrää kuuliaisuutta sen johtaville edustajille puolueessa. Monien uusien ystävieni mielestä aika oli ajanut Santeri Alkion ohi ja oli sitouduttava yleisdemokraattiseen rintamaan kommunistien ja sosialidemokraattien kanssa.
Osaltani argumentoin alkiolaisuuden olevan osa samaa eurooppalaista humanistista traditiota kuin Wittgensteinin, von Wrightin, Winchin ja Wileniuksen sosiaalifilosofian uusi aalto. Aavistimme laajan kentän olevan lopulta puolellamme, mutta aivan alussa meitä oli viisi - kanssani Olli Saarela, Tapio Rajavuori, Seppo Niemelä ja Pentti Jussila - jotka päätimme taistella itsenäisen alkiolais-kekkoslaisen linjan puolesta k-linjaa ja yleisdemokraatteja vastaan - tuli mitä tuli.
Edessä oli opiskelija- ja nuorisojärjestössä vuosien välillä hyvinkin rankka kamppailu, jossa alkiolais-kekkoslainen linja voitti ja kokosi uuden aatteeseensa luottavan keskustalaisen sukupolven toteuttamaan Suomessa eurooppalaisittain poikkeuksellinen Keskustan ihme.
Saimme tukea Johannes Virolaiselta, vain kerran jäin hänen suuntaannaltaan yksin. Osaltani en olisi kestänyt, ellen olisi ollut vuoren varma alkiolaisen ihmisyysaatteen olevan hienointa osaa ihmiskunnan sivistyshumanismista. Sen ymmärtämisestä taas saan kiittää paljolti Reijo Wileniusta.
Siksi esitän Reijo Wileniukselle kunnioittavan onnittelun hänen 85 -vuotispäivänsä johdosta, ja uskon että siihen liittyvät monet keskustalaiset.
10. touko, 2015
