Risto Volasen kotisivu

Suomella on nyt takanaan neljän vuoden kokemus nykyisenlaisen EU -ideologian omaksuneen eliitin johdosta. Kataisen ja Stubbin hallitusten tragedian syyt ovat syvällä, ja Suomen auttamiseksi niitä on analysoitava.

Suomessa 1970 -luvun positivistinen ja marxilainen ikäluokka suuntautui ajamaan nurin poeettis-klassisista, kristillistä ja kansallista sivistyshumanismia. Se onnistui osassa seuraavaa ikäluokkaa saamaan aikaan tyhjiön, jonka täyttivät yleispätevyyttä vaativat eli universalistiset ideologiset suuntaukset, kuten EU:n liittovaltio ja amerikkalainen neokonservatismi.

Samalla suomalaisessa kulttuurissa oheni tavoitteellinen aines sekä käsitys omasta historiasta ja maantieteestä. Sen vaikutukset näkyvät nyt erityisesti osassa oikeistoa ja Ulkopoliittisessa instituutissa. Henry Kissinger sanoo sattuvasti, että henkinen antautuminen muiden varaan demoralisoi viemällä uskon omiin mahdollisuuksiin.

Eurooppaamme syntyi sivistysprojektina toteuttamaan tietävää, eettistä ja vapaata ihmistä hallitsemaan itseään ja demokraattista valtiotaan. Sitä torjumaan ovat asettuneet ensin paavi ja keisari sekä sitten uuden ajan ranskalainen, venäläinen ja saksalainen diktatuuri.

Kun siitä seurannut uuden ajan sotien kierre oli saavuttanut huippunsa toisessa maailmansodassa, järkyttyneet uuden Euroopan rakentajat kehittivät uuden tulevaisuuden näköalan, finalitén, niistä aineksista, joita silloin oli saatavilla.

Niitä olivat Immanuel Kantin ja Jean Monnetin argumentoima koko Euroopan rationaali hallinta sekä Adam Smithin ja David Ricardon perinteen vapaa markkina.

Kun myös Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton globaali ylivalta haastoi Euroopan, noista elementeistä syntyi lopulta vuoden 1957 Rooman sopimus.

Euroopan yhdentymisen arkkitehtien ja Rooman sopimuksen finalitén, mukaan sisämarkkinat ja yhteinen hallinto kehittyisivät rationaalin komission johdolla funktio funktiolta alkaen hiilestä, teräksestä ja maataloudesta.

Komissio saisi lopulta Euroopan hallituksena legitimiteettinsä Euroopan parlamentilta – samalla kun jäsenvaltiot jäisivät vähitellen taka-alalle neuvostoonsa, josta tulisi mahdollisesti toinen kamari.

Jean Monnet tiivisti Euroopan uuden finalitén ytimekkäästi: ”Nous ne coalissons pas des etats, nous unissons des hommes”. Emme kokoa yhteen valtioita, me yhdistämme ihmisiä. Tämän idean mukaisesti Rooman sopimuksen ensimmäiseksi tavoitteeksi tuli ”jatkuvasti yhä läheisempi (sans cesse plus étroite, ever-closer) Euroopan kansojen unioni”.

Euroopan yhdentymisen finalitén toteuttamiseksi komission alaisuuteen muodostettiin komissio tuottamaan ehdotuksia jäsenvaltioiden samanlaistamiseksi ja sellaisina tuotavaksi yhteiseen hallintaan.

Tämä sai pitkään perustelun sisämarkkinoiden luomisesta. Mutta myös sen jälkeen samanlaistaminen ”sans cesse” on jatkunut rationaalin byrokratian toimintana.

Toisen maailmansodan jälkeisissä oloissa Euroopan sisämarkkinoiden ja rationaalin hallinnon yhdentäminen toteutti tarkoitettua tärkeää rauhan ja hyvinvoinnin tehtäväänsä. Mutta maailma on siitä muuttunut ja nyt on käymässä ilmeiseksi, että Euroopan ihmisten ja kansojen  samanlaistamisella, hallinnan keskittämisellä ja laajenemisella on rajansa. Sillä tiellä EU saa aikaan jatkuvaa sisäistä kapinointia ja ulkoista konfliktia, jota nimitetään legitimiteetin eli hyväksynnän heikkenemiseksi.

Samoin on syytä kysyä, onko perusteltua heikentää ja hajottaa vuosisatojen työn tuloksena syntyneitä demokraattisia oikeusvaltioita - vai rohkaista ja voimistaa niitä omien kansantalouksiensa mobilisoijina sekä kilpailukyvyn ja -halun edistämiseen ja sosiaalisesti kestävään oikeudenmukaiseen sopeutumiseen.

Nykymaailmassa eurooppalaisilla on yhä enemmän taloudellisia ja poliittisia haasteita, jotka vaativat dynaamista vastaamista paikallis-kunnallisilla ja yritysten tasolla, kansallisella ja eurooppalaisella tasolla - sekä globaalin ajan haasteita, joihin voidaan vastata vain eurooppalaisella tai globaalilla tasolla.

Siis selviääkö Eurooppa?

Ei selviä, jos yrittää jatkaa modernin projektia vain yhdenmukaistavana ja keskitettynä hallintana - yhä etäämmälle eurooppalaisten arjen elämismaailmasta ja sen vastuulliseen vapauteen perustuvasta demokraattisesta oikeusvaltiosta.

Puhe eurooppalaisesta "arvoyhteisöstä" samanlaistavana, antikansallisena ideologiana ei ymmärrä Eurooppaa eikä eurooppalaista ihmistä ja kansakuntaa. Euroopan sivistyshumanismin ideaan kuuluu, että jokainen ihminen ja kansakunta on eurooppalaisen ja yleisinhimillisen erityinen muoto.

Ei selviä, jos Cameronin tavoin esittää merkittävääkin kritiikkiä, mutta etsii Euroopan tulevaisuutta vain sisämarkkinoista ja omille teille lähtevistä jäsenvaltioista.

Kyllä selviää kolmannella tiellä, kun reformoi modernin elinvoimaiseksi valistuneeksi sivistykseksi ja ottaa työnsä tehneen vanhan finalitén sijaan Euroopan arkkitehtuurin perustaksi eurooppalaisten arjen palvelemisen, demokraattisten valtioiden yhteistyön ja yrittämisen mobilisoinnin.

Tässä kansakunta-Eurooppa-ihmiskunta -mallissa Eurooppaa ei katsota ylhäältäpäin tai elämästä irronneesta teoriasta käsin, vaan eurooppalaisten elämismaailmasta katsoen. Päätökset tehdään mahdollisimman lähellä ihmistä ja ne sijoitetaan ylemmille tasoille käytännöllisen tarpeen pohjalta –demokraattisia jäsenvaltioita ja niiden yhteistyötä runkona pitäen.

Tällöin on myös mahdollista palauttaa päätösvaltaa jäsenvaltioille, mutta myös tarpeen mukaan tunnistaa eurooppalaisten ja koko ihmiskunnan yhteisten asioiden hoidon tarpeet ilman huolta, että se olisi askel liittovaltiokehitykseen.

Jotta Eurooppa selviäisi, valistuksen, etiikan ja vapauden sivistyshumanismi, sen luomat demokraattiset oikeusvaltiot ja niiden yhteistyö on otettava kaiken valtiollisen ja eurooppalaisen politiikan pohjaksi.

Yleiskuva