Blogi
Liitokansleri Merkelin ja presidentti Hollanden neuvottelumatka tuli yllättäen, mutta sillä on ilmeinen taustansa.
Jo Yhdysvaltojen syksyn välivaalit osoittivat maan poliittisen mielipiteen liikkuneen sotilaallisesti kovemman linjan suuntaan. Viime viikkoina Venäjän tukemat Ukrainan separatistit ovat edenneet. Viime maanantain New York Timesin mukaan Naton komentaja kenraali Philip M. Breedlove kannattaa aseiden toimittamista Ukrainan armeijalle. Tiistaina julkaistiin Washingtonissa arvovaltaisen amerikkalaisen joukon raportti, joka suosittelee samaa.
Presidentti Obama on aikaisemmin torjunut Ukrainan aseavun perustellen lisääntyvillä uhreilla ja lopulta huonolla tuloksella sekä laajan sodan vaaralla. Nyt kuitenkin kongressin kasvava osa näyttää tukevan aseapua - kuten myös demokraatti Hilary Clintonin keskeiset avustajat. Alkoi näyttä siltä, että presidentti Obama joutuisi perääntymään ja amerikkalainen aseavun todennäköisyys kasvaisi.
Tässä vaiheessa liittokansleri Merkel ja presidentti Hollande ottivat aloitteen käsiinsä.
Lähi päivinä nähdään, jatkuuko sotilaallisesti pidättyvä ja siis lujin ei-sotilaallisin keinoin toimiva koalitio Merkelin Euroopan ja Obaman Yhdysvaltojen välillä vai siirtyykö käytännön toimien painopiste Yhdysvaltojen ja Itä-Euroopan sotilaallisesti kovemmalle linjalle. Kumpikin linja joka tapauksessa merkitsee pakotteiden jatkamista.
Nämä eri painotukset ovat kehittyneet jo kriisin alkuvaiheessa, vaikka suomalainen valtamedia on seurannut lähinnä sotilaallisesti kovempaa linjaa ja soveltanut sitä suoraviivaisesti myös Itämeren oloihin.
Jo ensimmäisistä Maidanin vallankumousta seuranneista ulkoministeri Kerryn ja ulkoministeri Lavrovin tapaamisista alkaen osapuolten välille Ukrainassa tunnistettiin "kontaktilinja", jonka tuntumaan osapuolet jätettiin sotimaan - ja lännessä turvauduttiin taloudellisiin pakotteisiin. Tämä sai itäisen Euroopan Nato -maat huolestumaan Naton turvatakeiden kestävyydestä. Sen vuoksi Yhdysvallat voimisti erilaisia "reassurance-" eli vakuuttelutoimia, joista esimerkkejä olivat presidentti Obaman vierailu Virossa sekä tuleva Ämarin ilmasotaharjoitus.
Pienen Suomen osalta ei ole paljoaka tehtävissä Ukrainan suhteen. Jäljelle jäävät kysymykset, miten välttää sotilaallisen eskalaation lisääntyminen jopa kärjistyminen Itämeren alueella? Ja mitä tehdään jos siinä ei onnistuta?
Pohjois-Eurooppa tuli tälle vuosikymmenelle turvallisuuspoliittisesti varsin vakaana. Siihen kuului vuodesta 2004 lähtien myös Baltian maiden Nato -jäsenyys, josta presidentit Clinton ja Jeltsin sopivat Helsingissä maaliskuussa 1997.
Viime vuosikymellä Suomen vakauspolitiikka merkitsi mm. pidättymistä Baltian maiden sotaharjoituksista. Sen jälkeen linja muuttui ja näkymäksi tuli eräänlainen Pohjolan-Baltian koalitio, joka lopulta vähitellen lähenisi Natoa. Jo ennen Ukrainan kriisiä idän ja lännen harjoitukset Itämeren alueella alkoivat vähitellen eskaloitua, mutta Ukrainan kriisin alettua tämä kehitys on voimistunut.
Mutta jos Yhdysvaltojen ja Euroopan nykyisellä johdolla ei ole intressiä sotilaalliseen eskalaatioon Ukrainassa, miksi sitä olisi Itämerellä? Ja olisiko Venäjälle hyötyä vai haittaa lisääntyvästä sotilaallisesta eskalaatiosta tällä suunnalla? Kaikissa maissa on yksi asia katsoa karttoja esikunnissa ja toinen vastata maan asioista valtion johdossa.
Täällä Venäjän strategisesti herkkiä kohteita ovat aina olleet Pietari ja meriväylät, nykyään myös Kaliningrad. Vuoden 2004 jälkeen myös Natolla on täällä omat herkät kohteensa eli Baltian maat, joiden puolustaminen on materiaalisesti vaikeata. Julkisten tietojen mukaan kummallakin puolella tehdään riskiskenaarioita luonteeltaan sotilaallisen eskalaation kulusta varsin pitkälle, ja kummallakin puolella siksi kyllä tunnistetaan omien liikkeiden lopulta itsellekin haitalliset vastavaikutukset - toisaalla Pietarin elämään ja kauppamerenkulkuun, toisaalla Baltian maihin.
Tästä syystä pohjoisen Euroopan sotilaallinen eskaloituminen vaarantaa sekä Nato-Yhdysvaltojen että Venäjän kannalta herkkiä kohteita. Siitä syystä sotilaallinen eskalaatio Itämerellä ei ole kummankaan etu. Ja kun Saksan tavoite on hillitä sotilaallista eskalaatiota Ukrainassa, sitä suuremmalla syyllä sen intressinä on estää eskalaatiota sen omalla rannikolla.
Kehittyvätpä asiat Ukrainassa miten tahansa Suomella on paikka aktiiviseen vakauspolitiikkaan auttaen itseään antamalla hyviä palveluita idän ja lännen sotilaallisen eskalaation hillitsemiseksi ja liennyttämiseksi eli "de-eskalaatioksi" Itämerellä.
Siltä varalta, että sotilaallinen eskalaatio harjoitusten, hybridisten toimien, jokko-osastojen liikkeiden tai julkisten uhkausten tasolla kärjistyisi Itämerellä, Suomen tulisi puhein ja toimin kaikin puolin pitää jatkuvasti selvänä sotilaallinen liittoutumattomuutensa ja vakuuttava oma puolustuksensa. Se myös toimii ennalta vakauden hyväksi ja eskalaation hillitsemiseksi.
8. helmi, 2015
