Risto Volasen kotisivu

Presidentti Niinistö esitti Ylen haastattelutunnilla tähän mennessä selkeimmän kokonaiskuvan Suomen politiikasta Ukrainan kriisin aikana. Muun muassa hänen pidättyvä asenteensa Nato –jäsenyyteen tuli selväksi, samoin Venäjä –suhteen merkitys. Samoin presidentin ajattelutapaan kuului, että Ukrainan kriisissä pohjimmiltaan on ollut tietty logiikka. Tämän kotisivun arviona on ollut, että se alkoi kehittyä jo ulkoministeri Kerryn ja ulkoministeri Lavrovin ensimmäisessä tapaamisessa Lontoossa 14. maaliskuuta ja syveni syyskuun alun Naton ja Minskin sopimusten yhteydessä mahdollisine salaisine papereineen.

Mutta Washington Postin haastattelun tavoin presidentti Niinistö tarkasteli Ylen haastattelussa Suomen 1990 –luvun Nato -ratkaisuja varsin yleisellä tasolla.

Presidentin muotoilut ovat tietenkin tosia, mutta niukkoja. Hän oli itse vuodesta 1996 alkaen valtiovarainministeri ja UTVA:n jäsen, mutta emme saa kovin tarkkaa kuvaa, miksi toimittiin niin kuin toimittiin. Paavo Lipposen muistelmia odotellessa presidentti Clintonin apuna olleen apulaisulkoministeri Ronald Asmuksen ”Opening NATO’s Door” sekä tuolloiset selonteot valottavat nyt parhaiten Suomen ulkopoliittisen johdon silloista ajattelua.

Kirjansa alussa Asmus kertoo, että Naton laajenemisprosessin alkaessa Suomen suuntaan oli tullut Saksasta ja Englannista toiveita, että pohjoismaiden tulisi ottaa vastuu Baltian maiden turvallisuudesta. Helmikuussa 1996 presidentti Martti Ahtisaari oli siksi todennut Yhdysvaltojen ulkoministeri Christopherille: ”Jotkut Euroopassa ovat ehdottaneet, että Pohjoismaat antaisivat turvallisuustakuut Baltian maille. Tämä ei ole realistista. Pohjoismaat voivat tehdä paljon Baltian maiden auttamiseksi, mutta pohjoismaat eivät voi realistisesti taata Baltian turvallisuutta.”

Tuolloin Naton sisällä laajentamisen vaikeita kysymyksiä oli, voiko se koskea Baltian maita. Naton laajeneminen sotilaallisesti hauraaseen Baltiaan oli pitkään epävarmaa, ja sen keskeisiä kannattajia olivat Yhdysvaltojen Baltian emigranttijärjestöt ja Pohjoismaat. Naton laajeneminen Baltiaan ratkaisi lopulta presidentti Clinton. Hän tapasi helmikuussa 1997 Helsingissä Jeltsinin, jolle hän maalasi kuvan uudesta Natosta ja yhteistyön Euroopasta.

Ratkaisevista keskusteluista Ronald Asmus raportoi kirjassaan myös viittaukset Suomeen: ”Huomauttaen, että he tapaavat Helsingissä, Yhdysvaltojen presidentti kertoi, mitä Suomen presidentti Martti Ahtisaari kertoi hänelle edellisenä iltana – että Yhdysvallat toimii oikein vakuuttamalla, että NATO:n ovi pysyy avoimena tulevaisuudessa. ’Hän sanoi, ettei Suomi ole pyytänyt NATO:n jäsenyyttä, ja niin kauan kuin kukaan ei sano Suomelle, ettei se voi liittyä NATO:oon, silloin Suomi pystyy pitämään asemansa riippumattomuuden ja toimimaan rauhankumppanuudessa Yhdysvaltojen sekä Venäjän kanssa.’”

Teksti ei tuo esille, viittasivatko Clinton ja Ahtisaari mahdollisiin esteisiin idästä vai lännestä vai molemmista. Lopulta presidentti Jeltsin suostui ilmeisen vastahakoisesti Baltian maiden Nato –jäsenyyteen. Merkittävää on, että samaan tapaan kuin kaikissa aikaisemmissa Itämeren aluetta koskevissa suurvaltojen sopimuksissa pöydän yli puhuttiin samalla koko paketista.

On vaikea sanoa, miten tuolloiseen ulkopoliittiseen johtoon kuuluneet ajattelivat Suomen valitsemasta linjasta. Voi kuitenkin melko hyvin yhdessä Asmuksen kanssa arvioida linjan merkityksen suurvaltojen ja laajemman geopolitiikan kannalta.

Asmuksen mukaan ”pohjoismaiden johtajat olivat huolissaan, että NATO maat haluaisivat satuloida ne päävastuuseen Baltian turvallisuudesta. Tämän suuntaiset ehdotukset Englannin ja Saksan hallitusten taholta saivat hälytyskellot soimaan tuolla alueella. Loppujen lopuksi nuo maat kantoivat huolta, että jos NATO:n laajeneminen epäonnistuisi, se voisi johtaa uuteen kylmään sotaan Euroopassa, joka taas tunnettaisi suhteettoman vahvasti Baltian alueella, mihin Moskovan sotilaalliset vastatoimet todennäköisimmin kohdistuisivat.”

Herkimmässä vaiheessa Suomella oli siis useita riskejä. Yksi oli se, ettei Nato laajenisi Baltiaan, ja silloin Suomella olisi aivan lähellä potentiaalisesti epävakaa alue. Jos taas Nato laajenee Baltiaan länsivallat voisivat yrittää sitoa Suomen ja Ruotsin vastaamaan Baltian maiden turvallisuudesta Venäjää vastaan. Se taas olisi mennyt runsaasti yli kummankin maan voimien – ja mikä pahinta antaisi syyn tai tekosyyn välttää reaalista vastuunottoa Yhdysvalloille, joka kuitenkin oli ainoa, joka tuon vastuun pystyi kantamaan. Suomen ja Ruotsin pidättyminen Nato –jäsenyydestä taas helpottaisi sitä, että Venäjä hyväksyisi Baltian jäsenyyden – minkä presidentti Clinton selvästikin tunnisti ratkaisevassa keskustelussaan presidentti Jeltsinin kanssa.

Suomen ja Ruotsin pidättyminen Nato –jäsenyydestä on Itämeren alueella alusta alkaen toiminut samaan tapaan kuin Ruotsin ja Venäjän eli Bernadotten ja Aleksanterin sopimus elokuussa 1812. Aktiivinen pidättyvyys on muodostanut tyhjiön, jonka lännen suurvallat ovat sekä joutuneet että osin halunneet puskurina täyttää. Turun vuoden 1812 sopimuksen jälkeen siinä roolissa ovat vuorollaan olleet Englanti ja Ranska, Saksa ja nyt Nato ja Yhdysvallat.

Kylmän sodan jälkeen suurvallat muodostivat siis Asmuksen todistuksen mukaan myös Suomen ja Ruotsin myötävaikutuksella Itämerelle alueellisen strategisen vakauden, jossa kukaan ei voi liikkua länteen tai itään ilman vastareaktioita ja omia tappioita. Ja vakauden, joka on Itämeren alueen pienille maille paras koko niiden historian aikana. Uuteen ja vanhempaan historiaan kuuluu se Suomen ulkopolitiikan aakkonen, ettei viimeisen 500 vuoden aikana Itämeren alueen geopoliittinen asetelma oli muuttunut ilman suurvaltojen sotimista tai sopimista.

Vanhasen I ja II hallitusten aikana vakauden vahvistaminen oli keskeinen tavoite – ja Ruotsin taholta se oli tietoista 1812 politiikan jatkoa. Sitä edelsi kuitenkin välivaihe talven 1997 Clinton-Jeltsin kokouksen ja kevään 2003 vaalien välillä.

Kansainvälisessä politiikassa 2000 –luvun alussa oltiin siirtymässä kylmän sodan jälkeisessä ajassa Irakin ja Afganistanin sotien kauteen. Siihen ja käytännössä Irakin sotaan suhtautuminen jakoi suomalaisia, ja se toi keskustalle voiton ja pääministerin paikan vuoden 2003 eduskuntavaaleissa.

Vuosina 1996-1997 oli Suomessa torjuttu Nato –jäsenyys ja tuettu liittoutuman laajentumista Baltiaan. Presidentti Niinistö viittasi nyt Ylen haastattelussa perustelunaan eräänlaiseen tuon ajan EU –optimismiin.  Mutta samojen päättäjien aikana valmistellussa vuoden 2001 selonteossa nähtiin laajemminkin edessä olevan yhteistyönvaraisten suurvaltasuhteiden kausi.

Vuoden 2001 selonteon mukaan ”Kylmän sodan päättymisen käynnistämät muutokset Euroopan turvallisuuspoliittisessa tilanteessa ovat luonteeltaan syvällisiä ja pysyviä…. Valtioiden toimintaa ohjaa entistä enemmän yhteinen arvoperusta sekä samankaltaiset yhteiskunnalliset ja taloudelliset tekijät.” Myös kenraali Heikki Tilanderin muistelmat noilta vuosilta kertovat puolustuspolitiikan uudesta tulevaisuuden kuvasta helikoptereineen ja maavoimien syrjimisineen.

Osmo Soininvaara kertoo, että elokuussa 2002 pääministeri Lipponen puhui hänelle suunnitelmista suuntautua Natoon. Se sopi 2001 selonteon tilannekuvaan ja kumpaankin taas sopi hyvin, että kun Yhdysvaltojen hallitus marraskuussa 2002 tiedusteli Suomen hallitukselta osallistumista mahdollisen Irakin sodan jälkihoitoon, Suomi vastasi harkitsevansa myönteisesti.

Talven 2002-2003 historia on vielä kirjoittamatta, mutta tässä voi sanoa, että keskustan silloisella johdolla oli hallitusta parempi tilannekuva sekä realistisempi arvio tulevaisuudesta jo tammikuun 2003 alussa.

Geopoliittisen realismin pohjalta myös valmisteltiin pääministeri Vanhasen johdolla vuoden 2004 turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko. Siinä käsiteltiin ja linjattiin ensimmäistä kertaa täysimääräisesti laajaa turvallisuutta kansainväliseltä ja suomalaiselta kannalta. Oleellista oli kuitenkin perinteisen geopoliittinen sotilaallisen turvallisuuden linjaus, joka perustui pohjoisen Euroopan analyysiin ja sen mukaiseen vakauden edistämiseen – samoin kuin tämän tavoitteen ensisijaisuuteen arvioitaessa muita keskeisiä tavoitteita. Vuoden 2004 selonteon mukaan:

”Venäjän EU-, Nato- ja Yhdysvaltain suhteiden sekä EU:n ja Yhdysvaltain suhteen kehityksellä on suuri merkitys Itämeren alueen turvallisuudelle.””Pohjois-Euroopan turvallisuuden ja vakauden edistäminen säilyy Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan ensisijaisena tavoitteena. ”Liittokunnan jäsenyyden hakeminen säilyy Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan mahdollisuutena jatkossakin.”

Tämän linjauksen pohjalta puolustusratkaisuksi määritettiin 350 000 hengen vahvuinen sodan ajan joukko. Siihen kuului maavoimien 285 000 miehen kokonaisvahvuus, joka muodosti 8 operatiivista prikaatia ml. 3 valmiusprikaatia sekä 225 000 miehen alueelliset joukot ml. 7 jalkaväkiprikaatia. Rahoitussuunnitelma suuntautui etupainotteisesti maavoimiin.

Talvesta 2007 alkaen idän ja lännen välinen jännitys alkoi taas lisääntyä, ensimmäisinä kohteinaan Viron pronssisoturikiista 2007 sekä Georgian sota 2008. Vuoden 2004 selonteon mukaisen pohjoisen Euroopan vakauden vahvistamisen tavoitteeseen ei Suomessa tarvittu muutoksia, mutta vuodesta 2007 alkaen tehtiin vähin äänin päätöksiä nostaa ainutlaatuisella tavalla neljässä vuodessa neljänneksellä puolustusmäärärahoja.

Yhtä vähin äänin pantiin merkille, että vaikka länsi oli retorisesti tukenut sekä Nato –maa Viroa että Georgiaa, se konkreettisessa konfliktitilanteissa neuvotteli Venäjälle edulliset kompromissit.

Kun viime aikoina on argumentoitu, että tunnettu ”Venäjä, Venäjä, Venäjä” tai ”080808” –retoriikka olisi liittynyt geopolitiikan paluuseen Suomen turvallisuuspolitiikkaan, se ei pidä paikkaansa. Geopoliittinen realismi oli lyhyen välivaiheen jälkeen ainakin 2003 keväästä perustana. Painotuseroja on ollut johtopäätöksissä: etsitäänkö Suomen turvallisuutta kylmän sodan jälkeen saavutetun Itämeren alueen vakauden vahvistamisesta vai Venäjä –jännitteen korostamisesta perusteluna Nato –jäsenyydelle ja siis vakauden horjuttamiselle. Tässä kysymyksessä presidentti Niinistö näyttää yhä vakaammin asettuvan geopoliittisen realismin kannalle.

On kyllä totta, ettei puolustushallinto sopeutunut helposti mm. vuoden 2001 selonteon pohjalta tehdyistä linjauksista vuoden 2004 selonteon uusrealismiin. Mutta se on toisen tekstin aihe.    

LIITE

Kun suomalainen media ei innostunut lukemaan vuoden 2004 selontekoa, sai valtiosihteeri luvan omalla nimellään kirjoittaa sen pohjalta rautalankamallia. Se ilmestyi Helsingin Sanomissa 9.2.2005.

”Suomi on realisti ja hyvä eurooppalainen

Viime päivien terminologinen keskustelu liittoutumattomuuden käsitteestä ei saisi hämärtää Suomen turvallisuuspolitiikan keskeisiä asioita.

Ensiksi, EU:n jäsenyys kyllä vahvistaa poliittisesti Suomen turvallisuutta, mutta alueensa sotilaalliseen puolustukseen EU:lla ei ole valtuuksia, joukkoja tai suunnitelmia.

Toiseksi, Euroopassa ainoa alueen puolustuksesta vastaava sotilasliitto on Nato. Sen mahdollisuudet taas erityisesti pohjoisessa Euroopassa perustuvat paljolti Yhdysvaltojen voimavaroihin.

Kolmanneksi, jos EU:sta kehittyisi alueensa puolustuksesta vastaava sotilasliitto, se kilpailisi käytännössä Naton kanssa eikä tilanne Suomen turvallisuusympäristössä paranisi nykyisestä.

Perusteluksi riittää katsaus tapahtumien kulkuun.

Kymmenen vuotta sitten, Suomen EU-jäsenyyden alkuvuosina, Venäjän kuohunta ja Venäjän huonot suhteet Baltian maihin leimasivat Suomen turvallisuusympäristöä. Saatuaan EU-jäsenyyden Suomi olisi voinut seuraavaksi hakea Naton jäsenyyttä. Ruotsin tapaan maamme kuitenkin määritteli tuolloin linjakseen sotilaalliseen liittoutumattomuuden.

Aluksi keskeinen syy oli se, että Suomessa epäiltiin Yhdysvaltojen halukkuutta ottaa Natoon uusia jäseniä. Tämän vaiheen jälkeen presidentti Bill Clinton julkisti suunnitelmansa Naton laajentumisesta, mutta jätti aluksi avoimeksi, koskisiko suunnitelma myös esimerkiksi Baltian maita.

Naton laajeneminen herätti aluksi ristiriitoja Naton sisällä, erityisesti niitä synnyttivät Baltian maiden ehdokkuus. Joissakin Nato-maissa alettiin suunnitella Suomelle ja Ruotsille – puolustusliiton jäseninä tai sen ulkopuolisina – erityistä vastuuta Viron, Latvian ja Liettuan turvallisuudesta. Tähän Suomi suhtautui pidättyvästi eikä siis tarjonnut joillekin Naton jäsenmaille syytä rajoittaa konkreettista vastuutaan Baltian maiden turvallisuudesta.

Maltillisella politiikalla olemme osaltamme helpottaneet Venäjän tuskaa hyväksyä Naton laajeneminen Baltiaan. Nato –liittolaisille taas on jäänyt vaihtoehdoksi ottaa suoraan konkreettinen vastuu Baltian maiden turvallisuudesta. Tämä kehitys on vasta nyt täydelleen toteutumassa, ja sen juurtumiseen tarvitaan vielä aikaa.

Turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko toteaakin Suomen lähiympäristön vakauden kehittyneen myönteisesti, mihin on vaikuttanut EU:n ja Naton laajeneminen sekä Venäjän muutos.

Suomella puolustusvoimineen taas on jatkuvasti rakentava ja selkeä rooli sekä turvallisuusympäristömme vakauden edistäjänä että EU:n jäsenenä ja Naton rauhankumppanina.

Yhdysvaltojen sitoutuminen Naton kautta Baltian maiden turvallisuuteen luo lähiympäristöömme perustavaa vakautta, joka on syvimmiltään Suomen, Ruotsin, Baltian maiden ja EU:n lisäksi myös Venäjän etu.

Siten ne, jotka Suomessa nyt vaativat EU:n kehittämistä Natoa korvaavaksi ja Yhdysvaltoja Euroopasta pois työntäväksi sotilasliitoksi, heikentävät Suomen turvallisuutta.

Samaan suuntaan olisivat vaikuttaneetmyös ne EU:n tulevaisuuskonventin ehdotukset, jotka olivat johtamassaEU:n sisälle ”ytimeksi” kutsutun maaryhmän muodostumiseen. Suomessakin ennakoitiin tuolloin EU:hun muodostuvan turvallisuuspoliittisen ytimen, ja monet olivat sitä mieltä, että Suomen tulisi liittyä siihen. Viime eduskuntavaalien jälkeen uusi hallitus linjasi, että meidän tulisi aktiivisesti välttää ytimien muodostumista ja pyrkiä kehittämään EU:ta kokonaisuutena.

Tämä tavoite sovitettiin muiden jäsenmaiden tarpeisiin, ja yhteistyön tuloksena se sai tukea hallitusten välisessä konferenssissa. Kuten muistamme, valittu linja herätti Suomessa julkista kritiikkiä, vaikka se hyväksyttiin eduskunnassa yksimielisesti.

Nyt lähes kaikki jäsenmaat ovat mukana kehittämässä EU:n nopean toiminnan kriisinhallintajoukkoja. Se osoittaa, että sekä Suomen että EU:n kannalta on perusteltua kehittää unionia kokonaisuutena.

Suomi on myös korostanut, että sotilaallisia voimavaroja kehitettäessä on vältettävä päällekkäisyyttä Euroopan ja Pohjois-Amerikan sekä EU:n ja Naton välillä.

Maamme on siis viime vuosina osaltaan edistänyt sekä Euroopan sisäistä että yli Atlantin ulottuvaa yhtenäisyyttä oman turvallisuutensa hyväksi – samalla tietäen, että tätä yhtenäisyyttä tarvitsee koko maanosa ja muukin maailma vastattaessa lähivuosikymmenien globaaleihin haasteisiin.

Suomen harjoittaman politiikan ja hyvien naapurisuhteidemme vuoksi turvallisuusympäristömme on kehittynyt tasapainoisen vakauden suuntaan. Meillä ei ole turvallisuusvajetta, ja meillä on tiettyä liikkumavaraa vahvistaa edelleen ympäristömme vakautta oman harkintamme pohjalta.

Turvallisuuspoliittisen selonteon maininta Suomesta sotilaallisesti liittoutumattomana maana kertoo vain sen tosiasian, ettemme ole Naton jäsen - liittokunnan jäsenyyden hakeminen säilyy mahdollisuutena tulevaisuudessakin. Meillä on uskottava kansallinen puolustus. Politiikkamme sisältö on myönteinen kaikkiin suuntiin.

Hyvänä EU:n jäsenenä edistämme osaltamme aktiivisesti unionin yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan hankkeita.

Teemme lujasti työtä Suomen ja myös EU:n ja Venäjän hyvän naapuruuden vahvistamiseksi.

Toimimme hyvän atlanttisen suhteen puolesta. EU:n kehittäminen alueensa puolustuksesta vastaavaksi sotilasliitoksi poistaisi Yhdysvaltojen vastuuta Euroopasta, myös sen pohjoisesta osasta. Se heikentäisi vaivalla ja viisaasti rakennettua oman turvallisuusympäristömme vakautta – kaikkien yhteiseksi vahingoksi.”

Yleiskuva