Risto Volasen kotisivu

Eilen tuli kuluneeksi 25 vuotta Berliinin muurin murtumisesta. Sen merkeissä Yhdysvaltojen Ulkopolitiikan neuvosto (Council on Foreign Affairs) järjesti seminaarin kylmästä sodasta. Se täydensi ymmärrystä, mistä oli kysymys. Ensimmäisessä paneelissa olivat tuon ajanjakson tunnetuimpiin kuuluvat tutkijat Frank Costigliola, Melvyn P. Leffler ja Philip D. Zelikow.

Pitemmässä katsannossa koko viime vuosisadan suuri kysymys oli, miltä pohjalta ja kenen johdolla ihmiskunta toteuttaa modernin teollisen yhteiskunnan. Kyseessä oli siis samaan aikaan sekä geopoliittinen että ideologinen kamppailu.

Vuosisadan alkupuoliskolla Yhdysvallat, Neuvostoliitto ja Saksa katsoivat edustavansa yleispätevää mallia koko ihmiskunnalle. Toisessa maailmansodassa demokraattinen Yhdysvallat ja sosialistinen Neuvostoliitto voittivat ensin yhdessä natsi Saksan. Sen jälkeen kylmässä sodassa voittajat kävivät keskinäisen kamppailun, jonka voitti länsi.

Ensimmäisestä yhteenotosta Suomi selvisi käymällä kaksi sotaa ja toisesta pysymällä sivussa.

Vielä kesällä 1939 ei ollut lainkaan selvää, missä järjestyksessä kortit katsotaan. Useita vaihtoehtoja oli tarjolla myös sodan loppuvaiheessa keväällä 1945. Tuolloin Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat liittolaisia ja presidentti Roosevelt suunnitteli sen jatkuvan myös sodan jälkeen. Uutta viime viikon seminaarissa oli, että myös Stalin pohti ja jopa toivoi samaa mahdollisuutta.

Liittolaisia yhdisti toisaalta pelko toisen lipeämisestä Saksan rinnalle ja toisaalta ajatus estää Saksan uusi nousu sodan jälkeen. Niinpä Teheranin ja Jaltan konferenssissa Roosevelt oli varsin avokätinen Stalinille Eurooppaa jaettaessa.

Suomen talvisota oli seurausta kolmen osapuolen keskinäisestä taktikoinnista ennen sotaa. Jatkosodan aikana jäi Suomen onneksi testaamatta, mitä Roosevelt olisi vastannut Teheranissa joulukuussa 1943, jos Stalin olisi vastannut hänelle, että ottaa koko Suomen. Ennen Stalinin toteamia tulevia rajoja, Churchill totesi kuitenkin omasta ja Rooseveltin puolesta, että ”Ensinnäkin Neuvostoliiton täytyy saada turvalliset pääsytiet Leningradiin. Mielestäni Venäjällä on oikeus saada varmistetuksi asemansa Itämerellä hallitsevana meri- ja ilmamahtina.”

Ne jotka tänään puhuvat kevyesti Suomen osalta kylmän sodan ajasta saisivat opiskella silloista suurvaltojen yhdessä Itämerelle sopimaa voimapoliittista järjestelyä, joka oli voimassa yhtä kauan kuin Teheranin ja Jaltan maailma.

Nykyisin tiedoin on ilmeistä, ettei kylmää sotaa voitu välttää. Kahdella voittajalla oli vahva käsitys oman ideologian globaalista yleispätevyydestä ja halu käyttää sitä sekä oman geopoliittisen asemansa vahvistamiseen että toisen torjumiseen.

Presidentti Roosevelt kuoli sodan lopulla. Pian sen jälkeen sekä presidentti Truman että Stalin tunnistivat varsin pian väistämättömän. Kylmän sodan lähtölaukauksia olivat Stalinin ja Churchillin puheet, George Kennanin ”pitkä sähke”, Marshall apu ja Korean sota.

Viime viikon seminaarissa oli minulle uusi painotus, että Naton syntymiseen vaikutti paljon Yhdysvaltojen halu rauhoitella Ranskaa Saksaa elvyttävän politiikkansa vastapainoksi. Kumpikin taas puolestaan perustelivat Stalinille kovia otteita. Niihin taas Yhdysvallat saattoi vastata voimakkaasta asemasta eli ydinaseensa suojasta. Kylmä sota sai muotonsa, kun Neuvostoliitto räjäytti ensimmäisen ydinlatauksensa 1949.

Kevään 1976 opettajani Graham D. Allison tiivistää, että sodan sanotaan olevan politiikan jatkamista asein, mutta kylmä sota oli sodan jatkamista ilman suurvaltojen sotimista. Sen ydin oli kahden globaalia valtaa tavoittelevan valtion ja ideologian kamppailu keskinäisen tuhon mahdollistavin asein varustettuna. Nykyistä aikaa on siis paikallaan hahmottaa ja nimetä omalla tavallaan.

Tämä johti keskinäisen sodan välttämiseen ja samalla toisen osapuolen kampittamiseen kaikin muin mahdollisin keinoin – salaisista palveluista ideologiseen propagandaan. Pienistä valtioista kilpailtiin läpi maapallon ja niitä usutettiin vastapuolta vastaan. Yhdysvaltojen suuri huoli olivat Euroopan kommunistiset puolueet ja sosialismiin kääntyvät kehitysmaat.

Allison myös tiivisti viileästi, millaisiin tilanteisiin jouduttiin – ja yhä joudutaan. Yhdysvallat on usuttanut Unkaria, Tšekkoslovakiaa, Georgiaa ja Ukrainaa Venäjää vastaan, mutta kun siitä on seurannut oman sotilaallisen konfliktin riski Venäjän kanssa, pieni ystävä on jätetty yksin. Henry Kissingerillä oli seminaarissa varaa sanoa, että lännessä arvioitiin väärin tilanne myös Ukrainassa.

Allison tuntee tutkijana parhaiten kylmän sodan pahimman hetken eli Kuuban ohjuskriisin. Hän muistuttaa, miten lähellä ja sattumien varassa oli ydinsota eli kymmenien miljoonien ihmisten kuolema. Tuosta kummankin puolen säikähdyksestä lokakuusta 1962 muodostui yksi askel kohti liennytystä. Käytännössä se merkitsi mm. ydinaseita koskevia SALT -sopimuksia sekä Helsingin Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssia 1975.

Koko tuon ajan Neuvostoliitto ja sosialismi olivat ulkoisesti vahvoilla ja etenivät ympäri maapallon. Vietnamissa tappion kärsinyt ja sisäisen kuohunnan Yhdysvallat saas perääntyi ja tarvitsi hengähdystaukoa. Uutta viime viikon seminaarissa oli sekin, miten Henry Kissinger luonnehti varsin sympaattisesti Leonid Brežneviä ja voi päätellä myös tämän tarvinneen liennytystä saadakseen mahdollisuuden Neuvostoliiton uudistamiseen – uudistuksissa kuitenkaan onnistumatta.

Neuvostoliiton sosialismin sisäinen kriisiytimisen, ETYK:n III ihmisoikeuskorin viesti sosialistisiin maihin sekä Yhdysvaltojen avaus Kiinaan eli sosialistisen leirin hajottaminen veivät Neuvostoliiton alamäkeen.

Liennytyksen kausi 1970 –luvun alussa näyttää siis olleen seurausta Kuuban ohjuskriisistä ja siitä, että sekä Neuvostoliiton että Yhdysvallat tunnistivat ongelmansa, joiden ratkaisuun tarvittiin ulkoisen tilanteen rauhoittamista.

Kissingerin Realpolitik joutui kuitenkin kritiikin kohteeksi. Neuvostoliitto taas ei halunnut tai saanut ulkoisesti jarruja päälle, vaan sen diplomatian ja sotilaallinen koneisto jatkoivat perinteisessä maailmanvallan virityksessä. Sisäinen pysähtyneisyys, eteneminen Afrikkaan ja Afganistaniin sekä yritys saada keskimatkan ohjuksin sotilaallinen hegemonia Euroopassa menivät yli Neuvostoliiton voimien. Ne myös yhdistivät lännen, joka sitten onnistui paljon paremmin kuin kukaan arvasi.

Kissinger kertoi viime viikon seminaarissa, että hän odotti Itä-Euroopan maiden irrottautuvan Neuvostoliitosta noin kymmenen vuoden aikana, mutta hän ei koskaan odottanut Neuvostoliiton romahdusta. Tältä pohjalta Kissinger oli myös syksyllä 1989 vastannut presidentti Bush vanhemman kysymykseen, mikä olisi jatkossa hänen suurin haasteensa. Kuukautta myöhemmin sortui Berliinin muuri ja kaksi vuotta myöhemmin Neuvostoliitto.

Juuri 25 vuotta sitten Valkoisessa talossakin katsottiin pelon sekaisin tuntein televisiosta, miten muuri murtui ja pelättiin vahvasti Neuvostoliiton sotilaallista väliintuloa. Tämän jälkeen pelättiin Neuvostoliiton ilmoitusta, että se hyväksyy Saksan yhdistymisen vain sillä ehdolla, että yhdistynyt Saksa eroaa Natosta. Kumpikaan huoli ei toteutunut. Monista muistakin tilanteista näkyi, että pääsihteeri Gorbatshov ja ulkoministeri Shevardnadze eivät yksinkertaisesti välittäneet vanhaan tapaan asioita katsoneista armeijastaan tai ulkoministeriöstään.

Tutkijoilta ja ajan toimijoilta saa nyt kuvan, että Hrutshevista alkaen Neuvostoliitossa yritettiin sisäistä reformia ja sille etsittiinBrezhnevistä alkaen tilaa ja aikalisää liennyttämällä Yhdysvaltojen suuntaan. Mutta sama liennytyksen ja aikalisän tarve oli myös jatkuvasti perääntyneellä Yhdysvalloilla. Monet aikalaiset pitivät Kissingeriä liian pessimistisenä ja pehmeänä, mutta nyt hänen elämänkerran kirjoittajansa Jeremi Suri sanoi, että oikea mies ja oikea asenne oikeaan aikaan. Idän ja lännen yhteisenä intressinä ollut liennytys onnistui, mutta vain länsi pystyi käyttämään sitä myös elpymiseen.

Gorbatshov teki viimeisen epätoivoisen ja radikaalin yrityksen Neuvostoliiton uudistamiseksi tunnistamatta, mihin hänen toimintamallinsa johtaisi. Samalla hän oli mies, joka ei halunnut ratkaista ongelmia turvautumalla voimaan, kun hänen toimintansa oli osaltaan myös johdon kapinaa omia voimakoneistoja vastaan. Niinpä tavallinen kansa teki verettömän vallankumouksen kävelemällä ohi ja yli Berliinin muurin.

Syksyllä 2008 Henry Kissinger kävi tervehtimässä pääministeri Matti Vanhasta. Sen jälkeen sain kunnian esitellä hänelle valtioneuvoston historiallisia tiloja. Hän kysyi ensimmäiseksi, missä on Urho Kekkosen muotokuva. Sen edessä hän seisoi ja katsoi pitkään. Voi aavistaa, Kissingerin viivähtäneen ajatuksissaan siinä, miten täällä selvittiin heti sodan jälkeen ja miten täältä ymmärrettiin suurvaltojen sielunelämää silloin, kun tarvittiin liennytystä.

Kun nyt lukee ja kuuntelee Kissingeriä, hän tuntuu sanovan, että seuraava ikäluokka ymmärsi väärin kylmän sodan voiton, jos oletti historian loppuvan yhden yleispätevyyden globaaliin voittoon. Tuo edellinen vuosisata meni noin, mutta älkää unohtako, että sitä ennen ja sen jälkeen on monia vuosisatoja. Samat kansat muuntuvine aatteineen ja sama maantiede ovat sitä reaalimaailmaa, jossa vakaus ja rauha jatkuu tai särkyy läpi vuosisatojen.  

Yleiskuva