Blogi
Eilisestä alkaen olen sulatellut Helsingin Sanomissa ollutta Pekka Tarkan rankkaa arvostelua H. K. Riikosen Olavi Paavolaisen elämänkerrasta ”Nukuin vasta aamuyöstä”.
Yllätyin myös Tarkan perustelusta, miksi Panu Rajalan ”Tulisoihtu pimeään” on parempi: ”Kumpaa suositella? Rajala keskittyy Paavolaisen persoonaan, Riikonen hänen teoksiinsa. Valinta on lukijan, totta kai.” Osaltani valitsen kummankin täydentämään toisiaan.
Tarkan kielteisyys Paavolaisen teosten sisällön vakavalle analyysille yllättävä, koska hänen omat hienot Pentti Saarikosken ja Joel Lehtosen elämänkertansa käsittelevät sekä persoonaa että teosten sisältöjä. Juuri siitä syystä ne tarjoaisivat nyt hänellekin pohjaa analysoida suomalaisen aateheilurin liikettä 1930 –luvusta 1970 –lukuun ja taas 2010 –lukuun.
Rajalan Paavolainen –elämänkerta on kiehtova ja säkenöivä ihmisten ja tunnelmien kertojana puhumattakaan kirjailijan naisasioista. Mutta yhtä suuria tunteita koen, jos ajan hengessä devalvoidaan Paavolaisen ”Ristiä ja hakaristiä” ja ”Synkkää yksinpuhelua”.
Pekka Tarkka on yksi harvoista, joka tunnistaa kriittisen nuorsuomalaisen Joel Lehtosen ”Kerran kesällä” romaanin Väinä Bongmanissa vuosiadan alun romantiikan primitiivisen aitouden etsinnän poliittisen kehittymisen vuosisadan alkuvuosikymmeninä. Ja Bongmanin rinnalla vanhasuomalaisen Oiva Tommolan kehittymisen ”Kuolleissa omenapuissa” Vienan Karjalaan lähteväksi heimosoturiksi. Joel Lehtosen vuoden 1933 ”Henkien taistelu” ja sen analyysi Tarkan Lehtonen -elämänkerrassa taas ovat niiden jatkoksi hienoimpia 1930 –luvun äärikansallisten suomalaisten piirien analyysiä.
Matti Klinge sanoo, että suomalainen AKS-IKL kansalliskiihkoisuus eli Vihan veljet oli tuontitavaraa lähinnä Puolasta, mutta Joel Lehtonen ja Pekka Tarkka tunnistivat sen kasvun paikan päältä ja sellaisena erikoiseksi rinnakkaisilmiöksi eurooppalaiselle äärioikeistolle.
Nyt Panu Rajala omista hyvistä kirjallisista lähtökohdistaan ja Pekka Tarkka yllättäen nuorsuomalaisena kriitikkona jättäisivät väliin Olavi Paavolaisen ”Ristiin ja hakaristiin” analyysin sisällöstä, joka näki natsismin ikivanhan barbarian vastaiskuna kristilliselle kulttuurille. Myös sen, että juuri tuo Paavolaisen raportointi Saksasta ja nuorsuomalaisen Joel Lehtosen ”Henkien taistelu” olivat rinnakkaisilmiöitä. Ne kumpikin herättivät monet kriittisesti näkemään suomalaiseen lapualaisuuteen liitetyn kristillisen julkisivun mahdottomuuden.
Olen ajatellut, että juuri tämän taustan vuoksi Tarkka pystyi Pentti Saarikosken kautta tunnistamaan monien 1930 –lukulaisen oikeiston lasten muuntumisen muinaista klassista aikaa ihailevista nuorista marxilaisiksi. Muinaiseen sankariaikaan samaistumisen sijaan tuli samaistuminen tulevaisuuden kommunismiin.
Aivan varmasti Olavi Paavolaisessa henkilönä ja hänen ”Synkässä yksinpuhelussa” on aukkoja ja puutteita, joita minäkin vierastan. Mutta uskomattomalla voimalla Paavolainen raportoi oikeiston äärikansallisen osan hengestä sodan aikana. Myönnän siis vierastavani samanaikaista Paavolaisen devalvointia ja vaikkapa V.A. Koskenniemen revalvointia aikana, jolloin heiluri on taas liikkunut ideologisen uusoikeiston suuntaan.
5. loka, 2014
