Risto Volasen kotisivu

Blogi

Kirjoitin pari päivää sitten blogin ”Petetäänkö Ukrainaa, entä Suomi?” Nyt asiaa voi pohtia.

Tiiviisti sanoen, ensiksi ukrainalaisia innostettiin, sitten jätettiin yksin ja nyt ollaan jakamassa.

Tammikuun lopulla (26.1.) saattoi arvioida: ”Yhdysvallat, Saksa, EU tai Nato eivät menisi sotilaallisesti sekaan 45 miljoonan ihmisen keskinäiseen taisteluun, eivät myöskään siitä syystä että rajan ylittäminen lännestä johtaisi samaan myös itärajalla. Jos taas Venäjä sekaantuisi ensin, länsi ei ottaisi sen kanssa sotaa Ukrainan vuoksi.”

Sen jälkeen Venäjä valtasi Krimin kansainvälisen oikeuden vastaisesti, ja Englannin ulkoministeri William Hauge sanoi ensimmäisenä jo 9. maaliskuuta: ”Mitään ei voida tehdä Venäjän joukkojen saamiseksi pois Krimiltä.”

Maaliskuun 14. päivänä ulkoministerit Lavrov ja Kerry keskustelivat Lontoossa kuusi tuntia. Seuranneessa tiedotustilaisuudessa ulkoministeri Lavrov sanoi, ettei maalla ole suunnitelmia hyökätä itäiseen Ukrainaan. Yhdysvaltojen ulkoministeri Kerry toisti tiedotustilaisuudessa useita kertoja ymmärtävänsä Venäjän ”legitiimejä intressejä”.

Maaliskuun 19. päivänä presidentti Obama sanoi julkisesti, ettei Yhdysvallat aio joutua sotilaalliseen toimintaan Ukrainassa. Tämän jälkeen presidentti Obama sanoi 25. maaliskuuta, etteivät Ukraina tai Georgia ole tiellä Naton jäsenyyteen. Samalla hän sanoi juuri tämän olleen Venäjän huolena.

Seuraava sukupolvi pääsee näkemään tämän kriisin diplomaattiset dokumentit. Kuitenkin jo nuo viestit selittävät, miksi viime päiviin asti idän ja lännen johto on määritellyt, ettei Venäjän vaikutus ole sotilaallista hyökkäystä. Varsin aikaisin sovittiin joistakin pelisäännöistä ja matkan varrella lisää.

Myös että rauhantekoon palattaisiin, kun ukrainalaiset ovat valmiimpia, ja se sattui Naton huippukokouksen aikaan.

Eilen sitten otettiin Minskissä kohti rauhaa yksi askel, vaikka yksi sisäinen tai ulkoinen osapuoli voi jatkuvasti laukaista yhden tai useita lisäkierroksia toimiin ja vastatoimiin. Minskin sopimus oli kuitenkin ilmeisen hyvin valmisteltu, ja se alkoi julkistua, kun presidentti Putin esitti keskiviikkona suunnitelmansa.

Sitten presidentti Poroshenko vieraili Naton huippukokouksessa, ja siellä tapasivat myös keskeiset lännen johtajat. Seuraavaksi eilen Minskissä lyhyessä kokouksessa hyväksyttiin pääpiirteissä presidentti Putinin suunnitelma, joka lienee lähellä hänen alkuperäisiä tavoitteitaan.

Tätä ennen presidentti liittokansleri Merkel linjasi, että vuoden 1997 Naton ja Venäjän sopimuksesta pidetään kiinni, eli uusia tukikohtia ei tule itäiseen Eurooppaan. Tietenkin on tärkeätä, että liittokunta ja sen jäsenet Naton huippukokouksessa muilla tavoin korostivat sitoumustensa kestävyyttä. Obama toisti, ettei sotilaallisiin toimiin ei nyt ryhdytä. Huippukokouksen julkilausumassa on sanotaan, että ”Ukraina on liittokunnan pitkäaikainen erityinen kumppani”, mutta maan kohdalla ei puhuta jäsenyydestä.

Tuleva historia kertoo, onko presidentti Poroshenko ollut kuten Mannerhim, joka sanoi jo ennen sotia tietäneensä, että niiden toteutunut lopputulos olisi parasta, mitä voidaan saavuttaa. Vai oliko kansleri Merkel tai presidentti Obama, joka sanoi hänelle, että ottakaa Minskin paperi ja jatkossa kyllä tuetaan?

Olen jo saanut viestin, että tästä nähdään miten kumppaneille käy. Mutta ennen kuin Suomen Nato -jäsenyyttä haluavat jatkavat kampanjaa, rohkenen ehdottaa luottamuksellista keskustelua vaikkapa liittokansleri Merkelin kanssa.

6. syys, 2014