Risto Volasen kotisivu

Ukrainan kriisin kärjistyessä saattoi ennakoida, että ”vaikka hajanainen oppositio saisi nykyisen hallinnon pois ja pääsisi itse valtaan, se ei pystyisi hallitsemaan ja lopettamaan levottomuutta, jonka aiheuttaisi vuorostaan oppositioon syrjäytetty puoli kansaa.

Sisäisen konfliktin kehittyminen sisällissodan kaltaiseksi verenvuodatukseksi merkitsisi suuria kärsimyksiä, jakaisi maan ja heijastuisi myös ulos laajalle kansainväliseen ympäristöön….

Yhdysvallat, Saksa, EU tai Nato eivät menisi sotilaallisesti sekaan 45 miljoonan ihmisen keskinäiseen taisteluun, eivät myöskään siitä syystä että rajan ylittäminen lännestä johtaisi samaan myös itärajalla. Jos taas Venäjä sekaantuisi ensin, länsi ei ottaisi sen kanssa sotaa Ukrainan vuoksi.” (blogi 26.1.2014)

Lisäksi saattoi kansalaisena ehdottaa, että ”Suomi toimii aktiivisesti kylmän sodan jälkeen saavutetun pohjoisen Euroopan vakauden hyväksi, mikä tarkoittaa myös toimintaa Keski-Euroopan epävakauden vaikutusten vähentämiseksi.”

Nyt voi sanoa, että valitettavasti ennakointi toteutui mutta toive ei.

Millainen strategia?

Ennakointi perustui siihen, miten suurvallat ovat läpi historian rohkaisseet rajamaita vihollisiaan vastaan, ongelmien syntyessä jättäneet ne yksin ja sitten sopineet asiasta laajemman paketin pohjalta. Näin tapahtui Suomessa 1939, Unkarissa 1956, Tšekkoslovakiassa 1968, Virossa 2007 ja Georgiassa 2008.

Tämä moukaksi tulon riski suuressa pelissä on Suomessa tunnistettu Anjalan liitosta Vanhasen hallituksiin, kunnes Kataisen-Stubbin hallitukset siirtyivät eräänlaiseen unissakävelyyn arvoyhteisössä.

Ukrainan tapauksessa on tuomittava Venäjän kansainvälisen oikeuden loukkaukset Kirimin ja muilta osilta. Toisella tavalla kestämätön on lännen strategia. Tuettuaan  venäjämielisen hallinnon ja kansanosan syrjäyttämistä, länsivallat, EU ja Nato vastareaktion tullessa jättivät ukrainalaiset maassaan yksin. Puheet ovat olleet pontevia sekä pakotteet räätälöityjä ja omien krenatöörien luita säästäviä.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että onnettomassa Ukrainassa taistellaan erilaisten ulkoisten tukien varassa siihen asti, kun kaikki osapuolet suostuvat neuvottelemaan siitä mistä muut haluavat neuvotella. Samaan aikaan kiihotetaan idässä ja lännessä palauttamalla mieliin vihat Napoleonin sodista lähtien. Näissä tunnelmissa kokoontuu myös ensi viikolla Naton huippukokous.

Naton kehitykseen ovat vuosia vaikuttaneet Yhdysvaltojen painopisteen siirtyminen Tyynellemerelle sekä Afganistanin jälkeiset järjestelyt. Nyt Ukrainan kriisi merkitsee myös eurooppalaisten kiistaa jyrkentää tai liennyttää itäisessä Euroopassa.

Presidentti Obama toisti linjansa pari päivää sitten. Ei sotilaita Ukrainaan ja pakotteita jatketaan. Turvatakeet jäsenille otetaan vakavasti, mutta se koskee sekä suuria että pieniä maita. Tämä taas on tulkittu niin, että jatkossa pienetkin saavat puolustaa sekä itseään että muita, eivätkä vain ripustautua Yhdysvaltojen varaan.

Kun Venäjä näyttää juuri kokouksen alla lisäävän tukeaan itäisen Ukrainan separatisteille, Naton passiivisuus tuntuu kipeältä monissa itäisen Euroopan maissa. Varmaa on, että lausunnot kokouksesta ovat jyrkkiä, mutta päätösten reaalinen sisältö tulee määrittämään sekä itäisten jäsenmaiden että Venäjän jatkotoimet.

Tänään on myös kuultu uutisia valinnoista, lausunnoista ja sekavuudesta EU:n politiikasta ja ulkosuhteista vastaavalla huipulla.

Kaikella kunnialla, läntisten toimijoiden samanaikaiset suuret tavoitteet ja ennalta ilmoitus ettei niitä puolusteta on normaalin geopoliittisen ajattelun kannalta kaikkein heikoin strategia. Paras taas on aikaisempi suomalainen strategia pitkäjänteisesti omiin voimiin mitoitetuista, lujista ja hyödyllisistä suhteista toisiin toimijoihin.

Myös tähän kokonaisuuteen asemoituvat Suomen ja Ruotsin nykyinen ulkopolitiikka ja sen osana uusi Naton kumppanuusstatus ja isäntämaasopimus.

Suomi, Pohjola, Baltia

Varsin pitkään näytti siltä, että Ukrainan kriisin vaikutukset olisi voitu raja pohjoisen Euroopan ulkopuolelle.

Heti kylmän sodan jälkeen täällä jatkettiin Suomen pitkän linjan kestävää vakauspolitiikkaa. Koiviston ja Ahtisaaren Suomi tai Ruotsi eivät käyttäneet hyväksi Venäjän heikkoutta eivätkä siis liittyneet Natoon. Myös näin ne samalla auttoivat Baltian maiden liittymistä eli saamaan Yhdysvaltojen takuut. Näin Suomi ja Ruotsi eivät myöskään ottaneet vastuulleen yli voimiensa menevää Baltian turvallisuutta.

Presidentti Halosen ja pääministeri Vanhasen hallitusten aikana tavoitteena oli pohjoisen Euroopan vakauden syventäminen ja vahvistaminen. Tämä merkitsi mm. oman uskottavan puolustuksen kehittämistä sekä pidättymistä toimista, joita olisi voinut tulkita haluksi sen perusteiden muuttamiseen – siis syiden antamiseen lännen tai idän etenemiseen tai perääntymiseen.

Kylmän sodan jälkeisessä eli lännen etenemisen ajassa alkoi uusi vaihe vuoden 2007 Münchenin konferenssissa, missä presidentti Putin sanoi puheessaan Venäjän nyt puskevan vastakkaiseen suuntaan. Tätä seurasivat Viron pronssisoturikiista samana keväänä ja Georgian sota 2008. Objektiivisesti katsoen kummassakin tapauksessa pieni naapuri aloitti kahinan ja ensimmäisessä Saksa sekä toisessa Ranska neuvottelivat Venäjälle edullisen kompromissin.

Idän ja lännen jännityksen lisääntyminen alkoi vähitellen tuntua myös pohjoisessa Euroopassa ja siihen liittyi myös muita tekijöitä.

Yhdysvaltojen mielenkiinnon siirtyessä Irakiin ja Afganistaniin ja se alkoi siirtää joukkojaan pois Euroopasta. Samalla Yhdysvallat ja Nato alkoivat suunnitella tämän kehityksen edellyttämää järjestelyä pohjoisessa Euroopassa. Erityisenä huolena oli Baltian maiden puolustus. Naton kannalta katsoen se merkitsi tarvetta saada käyttöön Suomen ja Ruotsin rannikkoa ja lentokenttiä. Tämä johti ajatukseen moniaineksisesta Pohjolan-Baltian koalitiosta, joka nojaisi ja vähitellen sulautuisi Natoon.

Samaan aikaan Naton ja EU:n jäseniksi päässeet Baltian maat ja Puola sekä lopulta Ruotsin Carl Bildt ottivat tavoitteekseen korostaa konfliktia Venäjään ja ne alkoivat Washingtonissa ja Brysselissä suurin voimavaroin lobata tätä aatettaan.

Vuodesta 2007 Suomessa taas tehtiin vähin äänin päätöksiä nostaa neljän vuoden aikana puolustusmenoja noin neljänneksellä. Koko viime vuosikymmenen hallitus myös linjasi pohjoismaisen, eurooppalaisen ja atlanttisten yhteistyön puolesta, mutta politiikan runkona oli sotilaallinen liittoutumattomuus ja itsenäinen uskottava puolustus.

Kataisen ja Stubbin hallitusten aikana painopiste on siirtynyt ulkoiseen varaan ja pääministereiden Nato –liputukseen. Sotilaallisella tasolla taas samaan suuntaan on vienyt mm. uusi ja lisääntynyt mukaan meno Naton Baltian, Itämeren ja Islannin harjoituksiin. Tätä kokonaisuutta jatkavat nyt myös uusi Naton kumppanuusstatus, isäntämaasopimus ja päivän Suomen Turkuun nojaava sotaharjoitus pohjoisella Itämerellä.

Isäntämaasopimus

Naton huippukokouksen yhteydessä allekirjoitettavasta isäntämaatukea koskevasta yhteisymmärryspöytäkirjasta (Host Nation Support Memorandum of Understanding) hallitus on antanut kansalaisille selkeästi harhaanjohtavaa tietoa.

Hallitus tiedotti isäntämaasopimuksesta vasta kun Ruotsin vastaava päätös tuli julkisuuteen Ruotsissa. Sopimustekstiä ei vieläkään ole saatavilla, vaikka sitä vastaava kymmenien sivujen sisältö on julkisesti saatavissa Naton ja sen monien jäsenmaiden sivustoilta.

Jos Suomen isäntämaasopimus poikkeaa näistä Naton standardeista, hallituksen voi odottaa kertovan siitä kansalaisille. Suomen sopimuksen standardin mukaisuuteen viittaavat vahvasti Suomessa ja Ruotsissa saatavilla olevat yksityiskohdat. Voidaan sanoa, että kyseessä on salainen turvallisuusasia, mutta vastaavasti kaikki kansainväliset osapuolet osaavat kyllä lukea enemmänkin kuin Naton avoimia lähteitä. Joka tapauksessa seuraava tarkastelu perustuu Naton ja sen eräiden jäsenmaiden avoimista lähteistä saatavaan tietoon.

Kyse ei ole hernesopasta ja harjoitusmahdollisuuksista vaan laajasta prosessista, jossa suomalaisen yhteiskunnan järjestelmät muokataan valmiiksi antamaan maassa operoiville tai kauttakulkumatkalla oleville Naton joukoille siviili ja sotilaallista tukea harjoituksissa rauhan aikana, katastrofeissa, kriiseissä ja sotilaallisissa konflikteissa.

Yhteisymmärryspöytäkirjan allekirjoituksen jälkeen perustetaan Naton ja Suomen yhteinen organisaatio. Se toteuttaa nelivaiheisen prosessin, joka valmistelee esimerkiksi satamien, lentokenttien ja sairaaloiden osalta yksityiskohtaiset määrälliset tavoitteet ja valmiudet.

Tukeen kuuluvat mm. lupa aseellisten joukkojen kauttakulkuun maalla, ilmatilassa tai vesialueilla; sotilaiden majoitus ja muonitus; veden, ruuan, polttoaineen ja ampumatarvikkeiden huolto; lupa käyttää sotilaallisia voimavaroja kuten tukikohtia, lentokenttiä ja vesialueita; palvelut kuten sairaanhoito, materiaalin huolto vapaa-ajan palvelut; verotuskäytännöt.

Usealta taholta on tuotu esille, että isäntämaasopimuksen valmistelu on aloitettu 2000 –luvun alkuvuosina. Tiedossani ei kuitenkaan ole, että toukokuusta 2003 kesäkuuhun 2010 tämä asia olisi ollut esillä hallituksen piirissä.

Suomalaisittain sanoen kyseessä on perinteistä kokonaismaanpuolustusta vastaava, Natoa tukeva sotilaallis-yhteiskunnallinen järjestelmä Naton kaikissa mahdollisissa toiminnoissa Suomen alueella. Suomen alue tehdään päätöstä vaille valmiiksi Naton toiminnalle harjoituksista täysimääräiseen sotaan. Ei siis ole todenmukaista kertoa kansalaisille, ettei tämä prosessin läpivienti lähentäisi Suomea Natoon.

Suomi, Nato, Venäjä

Suomalaisessa korvassa saattaa kuulostaa hyvältä, että maahan tulisi valmius ”ottaa vastaan Naton apua”. Asian toinen puoli on, että sekä lännen että idän kannalta Nato saa Suomen alueella materiaalisen valmiuden päästä nopeasti Pietarin, Murmanskin, pohjoisten meriväylien ja Viron pohjoisrannikon tuntumaan.

Naton kannalta Suomen ja Ruotsin sopimuksissa toteutuu yksi askel Baltian maiden puolustukseen mukaan toivottujen Suomen ja Ruotsin osalta sekä Baltian-Pohjoismaiden koalition kiinteytymisessä ja integroitumisessa Natoon.

Toisaalta kokonaisuutta katsoen Nato alkaa olla kiusallisessa asemassa eteläisessä Euroopassa, kun eteneminen näyttää estyvän ja samalla Venäjän ja venäläisperäinen voimankäyttö ilman vastatoimia haastaa sen uskottavuutta. Edistysaskel pohjoisessa Euroopassa voi tässä vaiheessa näyttää varsin myönteiseltä.

Myös Yhdysvaltojen ja presidentti Obaman Viron matkan kannalta saattaa nyt tuntua myönteiseltä, kun presidentti saapuu näille seuduille Suomen ja Ruotsin sopimukset takataskussaan.

Vuosi sitten oli peräkkäin Baltian ja pohjoismaiden päämiesten tapaaminen presidentti Obaman kanssa. Silloin kiinnitti huomiota, että vaikka pohjoismaiden teksti oli varsin offensiivinen, Baltien tapaamisen tulos enemmänkin kehotti maita rauhoittamaan ympäristöään. Paikalliselta kannalta voi toivoa, että tämän Baltian matkan valmistelun lähtökohtana on aikaisempi teksti.

Se ainakin vähän helpottaisi näihin nurkkiin liittyvää muuta historian havinaa, josta muistutti presidentti Putinin toissapäiväisessä puheessa nuorisolleen. Hän vertasi koko nykyistä tilannetta toisen maailmansodan Pietarin piiritykseen.

Venäjän osalta voi tavanomaisen alan osaamisen pohjalta päätellä, että se joutuu puoleltaan pohtimaan pohjoisessa Euroopassa monia asioita.

Onko Naton materiaalisen mahdollisuuden käyttö Suomen alueelta laajassa konfliktissa siinä määrin mahdollinen, että sen tuhoaminen ohjelmoidaan laajan konfliktin ensimmäiseen iskuun – vai onko tämä ajankohtaista vasta mahdollisen jäsenyyden toteuduttua?

Onko Suomen alueen käyttö mahdollisessa Baltian kriisissä niin todennäköinen, että Suomen lentokenttien ja eteläisen Suomen satamien käyttö estetään heti aluksi – vai onko tämä ajankohtaista vasta mahdollisen jäsenyyden toteuduttua? Siihen liittyen, kietoutuuko Suomen puolustusvoimat mahdolliseen Baltian kriisiin ja kehitetäänkö niille kriisin sattuessa osallistumista estävää muuta puuhaa jo tässä vaiheessa – vai vasta mahdollisen jäsenyyden jälkeen?

Jos Suomen alueen käytön todennäköisyys Venäjää vastaan kasvaa ja muuttaa alueen nykyistä vakautta, mihin tasapainottaviin toimiin Venäjä ryhtyy? Onko nyt aikaisempaa todennäköisempää, että Suomi pyrkii Naton jäseneksi ja jos on, mihin toimenpiteisiin Venäjä täällä pohjoisessa sen vuoksi ryhtyy – kun etelässä Naton laajenemisen riskiin on panostettu varsin paljon?

Jos Venäjä arvioi Suomen jäsenyyden lopulta toteutuvan, ja potentiaalisen vihollisen olevan valmiiksi ilman erityistä päätöstä sen Suomen itärajalla, millaisiin vastatoimenpiteisiin se jatkossa pohjoisen Euroopan alueella ryhtyy?

Oma arvioni on, että jos Yhdysvaltojen ja Saksan valtioiden ylimmässä johdossa olisi aikaa ja osaamista pohjoisen Euroopan erikoisessa geopolitiikassa ja historiassa, myös ne olisivat tyytyväisiä nykyiseen kaikille edulliseen vakauteen eivätkä edistäisi sen horjuttamista.

Samaan ajankohtaa ajoittuu myös Suomeen tukeutuva Natomaiden sotaharjoitus pohjoisella Itämerellä. Alun alkaen sen ajoittaminen Suomeen juuri Naton huippukokouksen aikaan ei osoittanut Suomen kannalta erityistä arvostelukykyä. Samaa voi sanoa siitä, ettei Ukrainan kriisin kärjistyminen saanut harkitsemaan esimerkiksi ajoituksen vaihtoehtoja. Eteläisemmässä Euroopassa ainakin yksi vastaavanlainen läntinen sotaharjoitus on siirretty tuonnemmaksi.

Kolmas ajankohtainen asia ovat Venäjän ilmatilaloukkaukset. Julkisen tiedon varassa niitä ei osaa kommentoida muutoin kuin, että vähintään sivutuotteena Venäjä pääsi testaamaan Suomen nykyistä poliittista reagointia ja vertaamaan sitä aikaisempiin. Kun Vanhasen hallituksen aikana tuli ilmatilaloukkauksen suma, pääministeri keskusteli asiasta Moskovassa kollegansa kanssa, sai paikalle kutsutulta kenraalilta lupauksen huolellisuudesta ja asian silloin sillä kuntoon. Nyt ensiksi korotettiin ääntä ja näytettiin voimaa sekä sitten ehdotettiin keskustelua.

Varsin pitkään, kylmän sodan jälkeen ja viime vuosikymmenellä rakennettua pohjoisen Euroopan vakautta osoitti se, ettei Ukrainan kiisi omin voimin heijastunut tänne. Nyt Suomen oman hallituksen toimet eivät ainakaan vahvista vakautta, vaan ottavat riskejä vakauden heikkenemisestä. On ilmeistä, ettei rauhaa turvaavan vakauden vahvistaminen ja riskien vähentäminen onnistu tältä hallitukselta.

P.S. Kirjoittajalla ei ole pienintä aavistusta, miten eri puolueet suhtautuvat näihin näkökohtiin. Siksi ne on luettava vain ja ainoastaan kirjoittajan omaan tiliin.

Yleiskuva