Risto Volasen kotisivu

Tänään tulee kuluneeksi 77 vuotta ns. Molotov-Ribbentrop  –sopimuksesta. Sen yhtenä seurauksena oli Talvisota. Se sattuu olemaan ensimmäinen historian tapahtuma, jota pienenä aloin opiskella isäni Erkki Fabianin kokoamasta leikekirjasta.

Monilla on tänään mielessään tilanne nyt, 77 vuotta ja 102 vuotta sitten – ja useita kertoja ennen sitä. Aatteet ovat vaihdelleet, mutta maantiede ei. Erilaisin aattein perustellen Eurooppa, Venäjä, ja Yhdysvallat ovat vuorollaan nousseet ja edenneet ja sitten perääntyneet. Siinä samalla rajapintaan jääneet pienet kansat ovat olleet kovilla.

Elokuussa 75 vuotta sitten löysivät toisensa Saksa johdossaan Hitlerin natsismi ja Venäjä johdossaan Stalinin kommunismi. Mutta perimmiltään se oli kolmiodraama, missä rukkaset saivat läntiset demokratiat Englanti ja Ranska.

Ensimmäisen maailmansodan hävinneet Venäjä ja Saksa olivat löytäneet toisensa jo Rapallossa huhtikuussa 1922. Suhde jatkui, kun erityisesti Ranska halusi pitää Saksan heikkona ja länsimaat puhuivat Stalinista mutta eivät hänen kanssaan. Hitlerin valtaantulo tammikuussa 1933 muutti tilannetta, mutta ei täysin.

Stalinin visio oli kommunistinen maailmanvalta, ja hänelle fasistiset sekä demokraattiset valtiot olivat pohjimmiltaan saman kapitalismin versioita. Hitlerin natsismin visio oli johtavan rodun tarvitsema elintila ja ylivalta. Perustellessaan esikunnalleen kesäkuussa 1941 hyökkäystä Venäjälle hän sanoi, että tällä kertaa vihollista ei säilötä. Se hävitetään niin, ettei nouse taas 30 vuoden kuluttua.

Stalinin tavoite oli välttää sotaa Saksan kanssa mahdollisimman pitkään ja saada mieluummin Saksa ja länsi ensin sotimaan keskenään. Samalla hän pelkäsi, että Saksa ja demokratiat liittoutuvat tai ainakin pelaavat niin, että Saksa saadaan hyökkäämään ensin itään. Kun Neuvostoliittoa ei kutsuttu Münchenin Tšekkoslovakiaa jakaneeseen konferenssiin syyskuussa 1938, tuo huoli vain vahvistui. Tunnelma tiivistyi edelleen, kun Hitlerin seuraavaksi välitavoitteeksi tuli Danzig käytävineen ja siihen liittyvä ”Puolan kysymys”.

Hitler taas pelkäsi joutuvansa kahden rintaman sotaan. Kun ulkoministeri Ribbentrop palasi elokuussa sopimusmatkalta, Hitler tervehti häntä Bismarckinaan. Kesän mittaan Hitler yritti vielä parantaa neuvotteluasemiaan Moskovaan ehdottamalla neuvotteluja lännen kanssa, mutta kehnoin tuloksin.

Pari viikkoa ennen 23.8. Moskovan sopimusta Hitler selosti ajatustaan Danzigin johdolle: ”Kaikki, mitä teen on tähdätty Venäjää vastaan. Jos länsi on liian tyhmä tai sokea näkemään tämän, olen pakotettu sopimaan Venäjän kanssa lännen musertamisesta ja sen tappion jälkeen kääntymään Neuvostoliittoa vastaan kootuin voimin.”

Tämä nähtiin heikommin lännessä, mutta kokonaan Moskovassa, ja Stalin pelasi kovimman pelin. Hän ei sitoutunut käsiään sen enempää Saksaan kuin länteen ja sai ne lopulta kilpailemaan, kumpi tekee hänelle paremman tarjouksen. Kun Englanti yksipuolisesti antoi takuut Puolalle, se merkitsi, ettei Saksan voisi hyökätä Neuvostoliittoon vetämättä itseään kahden rintaman sotaan.

Stalin ja Englanti neuvottelivat itäisen Euroopan turvallisuudesta, ja pääsivät heinäkuun 25. päivänä lähelle sopimusta mutta eivät siitä, kuinka vapaat kädet Stalinilla olisi. Hyvä sopimus lännenkin kanssa olisi varmaan kelvannut, mutta ennen kaikkea neuvottelut lännen kanssa vedättivät Saksaa. Sopimalla Hitlerin kanssa Neuvostoliiton oma sota Saksan kanssa siirtyisi, tulevan sodan lähtöviiva olisi kauempana, Saksan ja lännen sota alkaisi ensin kuluttaa kumpaakin kapitalistista leiriä.

Neuvostoliiton ja lännen yhteydenpito jatkui loppuminuuteille paljolti Saksan hiillostamiseksi, ja vielä Ribbentropin tullessa Moskovaan siellä oli Englannin ja Ranskan sotilasvaltuuskunta. Stalin filmasi muutoinkin loppuun asti pidättyvyyttä Hitlerille, ja sen tuloksena tämän tarjous parani koko ajan. Elokuun 20. päivänä Hitlerin hermot antoivat myötä ja hän kirjoitti Stalinille. Ulkoministeri Ribbentrop lensi Moskovaan, ja kolme päivää myöhemmin itäinen Eurooppa oli rikollisesti jaettu.

Suomessa ehdittiin kantaa huolta Neuvostoliiton ja Englannin neuvotteluista. Tiedossa oli, että vaikka Englanti oli luvannut takuut Puolalle, Baltialle se ei aikonut sitä tehdä. Entä Suomi? Ulkoministeri Erkko tulkitsi asian sympatioidensa pohjalta paria päivää ennen kuin Ribbentrop lensi Moskovaan: ”Englanti näiden pitkien neuvottelujen kautta on voittanut aikaa ja niiden kautta ilmeisesti myöskin pelastanut Euroopalle rauhan.”

Molotov-Ribbentrop sopimus 23.8. yllätti sitten kaikki, ja Saksan Suomen suurlähettiläs von Blücher selosti asiaa ulkoministeri Erkolle. Yhteenvetonaan hän esitti, että ”Saksan ja Venäjän sopimus ei ollut tapahtunut Suomen kustannuksella”. Lisäpöytäkirjan ensimmäinen kohta kuitenkin kuului: ”Mikäli Baltian valtioihin (Suomi, Viro, Latvia, Liettua) kuuluvilla alueilla tapahtuu alueellisia tai poliittisia muutoksia, muodostaa Liettuan pohjoisraja Saksan ja SNTL:n etupiirien rajan.”

Muistelmissaan suurlähettiläs von Blücher kertoo, että vasta pari vuotta sodan jälkeen hän sai kuulla keskusteluohjeen olleen epätosi. Kuten muistetaan, varsinaisen sopimuksen eli lisäpöytäkirjan koko olemassaolosta kiisteltiin pitkään.

Suurlähettiläs von Blüher jatkaa muistelmissaan, että elokuussa 1939 ”sain hänen (Erkon) pahimmat pelkonsa haihdutetuksi. Sain myös sen vaikutuksen, ettei tämä jäänyt vaikutustaan vaille ministeriöön ja laajempiin virallisiin piireihin.” Suomen poliittisen johdon ensimmäiset lausunnot olivatkin varsin optimistisia.

Toiveikkuus alkoi nopeasti vähetä, kun 1.9. Saksa hyökkäsi Puolaan, 3.9. Englanti julisti sodan Saksalle, 17.9. Neuvostoliitto hyökkäsi Puolaan ja 28.9. Ribbentrop lensi jälleen Moskovaan.

Lokakuun 5. päivänä Neuvostoliitto kutsui Suomen ”keskustelemaan konkreettisista poliittisista kysymyksistä”. J.K. Paasikiven lähtiessä neuvottelumatkalle, ulkoministeri Erkko antoi hänelle tunnetun ohjeensa: ”Unohda, että Venäjä on suurvalta”. Talvisota -seminaarissa Gunnar Åselius kertoi, että 19.10. Ruotsi ilmoitti ulkoministeri Erkolle, ettei sodan syttyessä Ruotsista tule apua. Tästä en ole huomannut mainintoja suomalaisissa tutkimuksissa. On mielenkiintoista selvittää, onko ulkoministeri unohtanut kertoa asiasta muille. Toisaalta tunnettua on J.K. Paasikiven ja Mannerheimin tietty myöntyvyys.  

Vaikka tietyn unissakävelyn arvoyhteisössä voi jatkuvasti tunnistaa yhtenä suomalaisena perinteenä, en osaltani kuitenkaan liity J.K. Paasikiven hengessä ajatukseen ”Erkon sodasta”, eli että tapahtumien kulku olisi enää tuossa vaiheessa voitu välttää. Kun tuolloisessa Euroopan tilanteessa ja näkymissä Hitler oli antanut Stalinille rikollisen lottovoiton, on vaikeata nähdä tekijöitä, jotka olisivat enää tuossa vaiheessa estäneet yrittämästä sen lunastamista.   

Noin 130 vuotta ennen Molotov-Ribbentrop -sopimusta Tilsitissä pöydässä olivat istuneet Napoleon ja Aleksanteri I ja tulos oli ollut päälinjoiltaan sama. Runsaat neljä vuotta myöhemmin joulukuussa 1943 Teheranissa pöydässä istuivat Churchill, Roosevelt ja Stalin, ja silloinkin tulos oli päälinjoiltaan sama, mutta vain osaksi Suomen kohdalta. Tänään taas on menossa kylmän sodan jälkiselvittely ja jossakin vaiheessa samat valtiot istuvat taas pöytään. Tai tarkemmin sanoen, Ukrainan osalta ovat jo moneen kertaan istuneetkin.

Opetuksia on varmaan paljon. Yksi on se, että aatteet ja talous vaihtelevat, mutta maantiede pysyy ja loppupeleissä ratkaisee. Siihen perustuvaa pitkäjänteisyyttä taas opiskeltiin kauan sotien jälkeen ja hyvällä menestyksellä. Toinen on se, ettei kannata tuppautua moukaksi suurvaltojen pelilaudalle esimerkiksi horjuttamalla saavutettua vakautta omassa ympäristössä.

Yleiskuva