Risto Volasen kotisivu

Tänään tulee kuluneeksi 100 vuotta siitä kun Gavrilo Princip ampui Sarajevossa tulevan sodan ensimmäiset laukaukset. Venäjän keisarillisen armeijan Erillisen kaartin ratsuväkiprikaatin komentaja kenraali C.G.E. Mannerheim oli noihin aikoihin hoitamassa reumatismiaan Wiesbadenissa ja huomasi heti huolestuneena hevosten hintojen lähtevän nopeaan nousuun.

Pari viikkoa sitten tuli myös kuluneeksi 70 vuotta Normandian maihinnoususta ja Kannaksen hyökkäyksen alkamisesta.

Tämä kaikki näkyi tänäänkin Järvenpään Prisman lehtihyllyssä. Nyt erikoisuutena on kertoa Suomen sotilasjohdon tunaroinnista sekä vaikeasta luonteesta - ja siitä huolimatta saavutetusta torjuntavoitosta. Myönnän, että päivän sävel ei tunnu oikealta, enkä liity mukaan, ja siihen on perustelut.

Äiti ja isä olivat tutustuneet talvisodan Taipaleessa, menivät vihille juhannuksena 1941 ja isä läksi saman tien sotaan kohti Karhumäkeä. Nimen sain kesäkuussa 1944 juuri Kannaksen hyökkäyksen alkaessa. Pienestä pitäen kiinnosti, mitä oikein tapahtui. Siitä muodostui vähitellen kuva maan hyvästä herraonnesta.

Nousi myös kysymys, miten Mannerheimin kaltainen johtajuus kehittyy. Isoisän isä Carl Erik oli ollut Anjalan liiton kapinallisia, oman autonomisen valtion junailija keskellä Napoleonin sotia ja Suomen ensimmäinen pääministeri. Isoisä oli arvostettu virkamies, mutta isä traaginen perheensä jättäjä. Suku tuki teini-ikäisenä nöyryytettyä poikaa, ja edessä oli 30 vuoden ura kenraaliksi Venäjän armeijassa.

Suomessa Svinhufvudin hallitus virallisti entisten upseereiden sotilaskomitean tammikuun alussa 1918. Silloin työnsä menettänyt 50 -vuotias kenraali tuli komitean kokoukseen ja totesi heti sen sekoilun. Suoralta kädeltä hän esitti, että kaikki hallituksen kannattajat siirtyvät heti Etelä-Pohjanmaalle - ja tuli saman tien valituksi johtoon. Sen päälle hän hankki armeijalle rahat, teki siitä parissa viikossa toimintakykyisen ja sai jääkärit suostumaan johtoonsa.

Mannerheimilla oli poliittista silmää varmistaa ratkaiseva voitto ennen Saksan maihinnousua ja marssia voittajana Helsinkiin, vaikka saksalaiset jo olivat siellä. Syksyllä 1918 hallitus päätti samaan aikaan lähetystöstä Suomen tulevan kuninkaan luokse ja Mannerheimin tehtävän suhteiden rakentajana ympärysvaltoihin. Vielä muistelmissa Mannerheimia huvittivat samalla laivalla Tukholmaan matkustaneet Suomen monarkistit sodan jo käännyttyä Saksan tappioksi.

Koko itsenäistymisen ajalla oli tietenkin monia puolia ja paljon tragiikkaa, mutta pohdin niitä toisessa yhteydessä. Mannerheimille vuosi 1918 olisi jo yksi elämäntyö, mutta tavallisesti unohdetaan, mitä hän ei tehnyt 1920 ja 1930 –luvuilla. Melkein kaikissa itsenäistyneissä reunavaltiossa toteutui jonkin asteinen autoritäärinen järjestelmä Viron Pätsistä Puolan Pildutskiin ja Unkarin Hortyyn – puhumattakaan Saksasta ja Italiasta.

Suomessa oli kyllä vahva demokratia, mutta myös oma äärioikeisto etsimässä johtajaa. Se joutui kuitenkin tyytymään lapualaiseen keulakuvaan. Ensimmäisen sukupolven johtajan suurin vaara on päähän nouseminen. Suvun ja suurvallan kokemus antoi Mannerheimille suhteellisuuden tajun maansa onneksi.

Talvisodasta ei juuri ole jossiteltu. Keväällä 2008 kävi kuitenkin ilmi, ettei oltu ymmärretty heti sen jälkeen Mannerheimin sotilaskäskyä muuttaa toukokuun 1918 voiton paraati kaikkien sotien kaikkien kaatuneiden muistopäiväksi.

Jatkosodan jälkiviisauden kommentoinnin osalta voi lähtökohdaksi ottaa, mitä Mannerheim heti talvisodan sodan jälkeen sanoi hämmästyneelle uudelle esikuntapäällikölleen kenraali Heinrichsille:

”Olen ollut jo kauan sitä mieltä, ettei se raja (vuodelta 1920) voinut olla pysyvä raja kahden itsenäisen valtakunnan välillä joista toinen on heikko ja toinen mahtava. Se oli suuriruhtinaskunnan ja varsinaisen keisarikunnan raja – Aleksanteri ei tietenkään ollut koskaan ajatellutkaan muuta – yhden ja saman valtakunnan sisäinen rajalinja. Kun se sitten Tartossa, bolsevikkien heikkouden aikana tunnustettiin valtakunnan rajalinjaksi, niin kysymyksessä oli tilapäinen ratkaisu.”

Hitler puhutteli kesäkuussa 1941 omaa esikuntaansa, että tällä kertaa ei vihollista säilötä vaan käsitellään niin, ettei se nouse 30 vuoden perästä. Heinrichsin mukaan Mannerheim oli jo talvisodan jälkeen sanonut esikuntapäällikölleen, että suursodan jatkuessa Suomelle oleellista oli turvata talvisodan tuomat uudet rajat. Niinpä jatkossa Neuvostoliiton suurelta näyttävän heikkouden hetkellä maltti piti niin, ettei Pietaria tulitettu tai motitettu eikä Murmanskin rataa katkaistu. 

Mannerheim teki myös Heinrichsille selväksi, ettei hän jäisi riippuvaiseksi esikuntapäälliköstään tai itse asiassa esikunnastaan. Tämän päivän kritiikin yksi kärki on, ettei päämajassa käytetty saksalaismallista esikuntatyöskentelyä. Tähän voi heti perään liittää alan keskeisen nykytutkijan Carnes Lordin johtopäätöksen, että juuri ylimmän johdon toimintamalli oli kaikkien Saksan sotien yksi keskeinen heikkous.

Mutta ongelmana on myös tutkijoiden vaikeus tavoittaa, mistä valtiollisessa johtamisessa on kysymys. Usein se tarkoittaa saada joukko toimimaan yhtenäisenä parhaan mahdollisen tappion puolesta paljastamatta ennalta, mikä se tulee olemaan – sillä pienikin vihje siitä tekisi lopputuloksen vieläkin huonommaksi. Siksi vastuussa oleva johto on äärimmäisen yksinäinen ja sen on jo ennalta hyväksyttävä lopulta syntipukiksi joutuminen. Mannerheimin erikoisuus on siinä, että muusta sodanaikaisesta johdosta poiketen tämä vaihe on vireillä vasta nyt.

Mannerheimilla oli sotien aikana lopulta oikeaan osunut visio ja ympärillään laidasta laitaan käsityksiä demokraattisessa valtionjohdossa, kenraalikunnassa, Saksan yhteyskenraalissa, koko armeijassa ja koko kansassa. On tärkeätä tutkia mitä tapahtui konkreettisesti, ja aivan varmasti löytyy monia virheitä. Mutta lopputuloksen kannalta tämän sodan ajan kokonaisuuden siirtely itsenäisyyden säilyttäen kesäkuu 1941 hyökkäysvaiheesta syyskuun 1944 sodasta irrottautumiseen hakee Suomen historiassa vertaansa vain isoisän isän Carl Erikin junailussa autonomisen valtion perustamiseksi Napoleonin sotien aikana 1808-1809.

Konkreettisin nyt esillä oleva kysymys on, miksi alkukesästä 1941 asiat Karjalan kannaksen etulinjassa olivat niin kuin ne olivat. Tähän mennessä parhaan vastauksen olen saanut eräältä mukana olleelta everstiltä, joka pohti silloin hiljakkoin ilmestynyttä Heinrichsin kirjaa. Hän kysyi itse, miksei siis niille muutamille kymmenille etulinjan kilometreille tuotu pääosaa Suomen miehistä, linnoitettu ja ladattu viimeiseen pisaraan. Hän vastasi, että silloin olisi myös pääosa suurista ikäluokista jäänyt syntymättä. Hyökkääjällä oli johdossaan 40 divisioonaa ja lähellä reservinä pari viikkoa myöhemmin alkaneen operaatio Bagrationin 1,3 miljoonaa miestä.

Toinen päivän teema on Mannerheimin omaa arvovaltaa tukevan myytin vaaliminen ja pikkutarkka ulkoisen tyylin korostaminen. Silloin unohdetaan että kaikki valta on viime kädessä arvovaltaa. Sen muodostaminen, vahvistaminen ja säilyttäminen tammikuusta 1918 syyskuuhun 1944 oli sekin ainutlaatuinen suoritus, ja koko projektin edellytys. Kun ilmassa on myös Mannerheimin tarkastelua jotenkin Urho Kekkosen taustalta, voi sanoa, että Kekkonen jos kuka otti tyylissä oppia Mannerheimilta - varsin hyvin tuloksin.

No myönnettäköön, että Jyväskylän Kypärämäessä oli sodan jälkeen omakotitalon olohuoneen kirjoituspöydällä Mannerheimin kuva, ja keittiön ruokapöydässä puhuttiin hyvää Kekkosesta. Kaiken koetun ja luetun jälkeen se tuntuu olleen oikea yhdistelmä, kumpikin perusteiltaan ja tuloksiltaan realismin kannattaja.

Yleiskuva