Risto Volasen kotisivu

”Vaikka omistaa maailman parhaan vasaran, kaikki ongelmat eivät ole nauloja”, sanoi presidentti Obama viime viikolla kurssiaan päättäville West Pointin kadeteille. Amerikkalainen laatumedia on pari päivää haukkonut henkeään.

Valkoinen talo taas tiedotti jo ennalta kyseessä olevan merkittävä linjaus: ”Kuulette, presidentin kertovan, miten Yhdysvallat käyttää kaikkia voimavarojaan menemättä kuitenkaan pitemmälle kuin ne sallivat.”

Huomiota on herättänyt, miten puheessa on ohitettu perinteinen ”atlanttinen yhteys” ja uusi ”Aasian painopiste”. Kiinan suuntaan Obama sanoi, että “Aasiassa Tyynellä merellä me tuemme… kansoja neuvottelemaan toimintasäännöt Kiinan kanssa…” Venäjän hän mainitsi kertoessaan miten hyvin Yhdysvallat hoiti Ukrainan kriisin.

Presidentti Obaman mukaan Yhdysvallat ei kysy lupaa voiman käyttöön, kun se suojelee omaa kansaa, kotimaata tai elämäntapaa. Voimaa voidaan käyttää myös maan elinetujen tai liittolaisten turvaamiseen, mutta silloin on aina kysyttävä, onko toiminta oikein mitoitettua, kustannustehokasta ja oikeudenmukaista.

Kaikissa pääkaupungeissa on myös pohdittu, mitä tarkoittaa: ”Mutta toisaalta kun on kyseessä globaali huoli, joka ei aiheuta suoraa uhkaa Yhdysvalloille…. sotilaallisen toiminnan kynnyksen pitää olla korkeampi. Sellaisessa tapauksessa meidän ei pitäisi mennä yksin. Sen sijaan meidän tulee mobilisoida liittolaisemme ja kumppanimme kollektiiviseen toimintaan.”

Obaman mukaan terrorismi säilyy Yhdysvaltojen suurimpana uhkana ja sitä seuraavat kyberuhkat ja ilmastonmuutos. Itäisen Euroopan Nato -liittolaisten luottamusta on kyllä palautettava, mutta Naton on keskitettävä lisää voimiaan Euroopan ulkopuolelle terrorismia vastaa, romahtaviin valtioihin ja kumppaneiden verkostointiin.

Mutta vaikka Obaman puheen keskeinen teemana oli sotilaallinen pidättyvyys jopa vetäytyminen, siinä korostui myös perinteinen, ”wilsonilainen” henki eli Yhdysvaltojen historiallinen tehtävä vapauden puolustajana. Hänen mukaansa Yhdysvalloilla on myös jatkossa oltava johtava rooli maailmassa. Siinä asevoimien on oltava sen selkärankana, ”mutta Yhdysvaltojen sotilaallinen toiminta ei voi olla joka kerta ainoa eikä edes tärkein osa johtajuutta ”.

Presidentti Obaman mukaan Yhdysvaltojen on johdettava esimerkillään ja sen ihanteiden mukainen muutos maapallolla etenee luontaisesti ihmisten yleisenä pyrkimyksenä ihmisarvoon, sukupuolten tasa-arvoon, hyvinvointiin ja keskiluokkien vahvistumiseen sekä kaiken läpäisevänä tietotekniikan käyttönä.

Toisista sivilisaatioista nousevista valtiollisista tai muista vastavoimista sekä erilaisista uusista uhkista aiheutuu paikallisia ja alueellisia turvallisuustilanteita. Niiden ratkaisuun räätälöidään liittolaisten ja kumppaneiden kanssa sopivat toimintatavat käyttäen koordinoidusti hyväksi kaikkia mahdollisia ei-sotilaallisia keinoja kuten uutta terrorismin vastaista rahastoa, paikallista vaikuttamista, median hallintaa, IMFää, YK:ia ja Natoa jne..

Yhdysvaltojen sotilaallinen voima on osa samaa kokonaisuutta, mutta vain osa. Sen osalta on jo jonkin aikaa korostettu etäältä tulitukea antavaa ilma-meri –strategiaa – mutta ei maavoimien lähettämistä. Vakavina kuunnelleet kadetit saivat kuulla keskeisenä tulevana tehtävänä olevan yhteistyö muiden eli siviilitoimijoiden kanssa.

Ukrainan kriisiä presidentti Obama tarkasteli esimerkkinä uuden strategian menestymisestä: ”Meidän kykymme muokata maailman mielipidettä auttoi eristämään Venäjän…. Eurooppa ja G-7 liittyivät meihin määräämään sanktioita.” Samaan Yhdysvaltojen johtamaan kokonaisuuteen liittyivät omilla tavoillaan Nato, IMF, Etyj ”Tämä mobilisaatio… auttoi muodostamaan vastapainon Venäjän propagandalle, joukoille ja aseistautuneille militanteille.”

Hiljakkoin ilmestyneessä kirjassaan Stephen Sestanovitchin analysoi, miten Yhdysvallat toisen maailmansodan jälkeen on välillä edennyt Trumanin, Kennedyn ja Reaganin johdolla - ja sitten taas vetäytynyt.  Tältä kannalta presidentti Obaman hallinto näyttää nyt vetäytyvän sotilaallisesti, mutta pyrkivän jatkossakin edistämään länsimaisia arvoja laaja-alaisin liittoutumin ja keinonvalikoimin - tuettuna taustalta sotilaallisesti.

Näin Yhdysvallat tavallaan lähestyy Euroopan Unionia, joka myös kokee tukevansa omalla painollaan eteneviä ja houkuttelevia läntisiä arvoja, tosin lähes ilman sotilaallisia voimavaroja.

Presidentti Obaman opin taustalla on monen vuoden strategiatyö Yhdysvaltojen turvallisuusuhkista ja -mahdollisuuksista. Merkittävää on, ettei Ukrainan kriisin vuoksi linjaa ole muutettu enemmän perinteistä sotilasvoimaa korostavaan suuntaan.

Taustalla on myös amerikkalaisten laaja mielipide viime vuosikymmenen Irakin ja Afganistanin sotien jälkeen. Viesti on nyt merien yli, että koettakaa hoitaa asianne niin, ettei tarvitse tulla sotilaallisesti apuun. Ainakin jossain määrin näkyy myös perinteisen realistisen koulukunnan ajattelua lähtökohtana Yhdysvaltojen voimavarojen suhteellinen heikkeneminen.

Mutta kuten Ukrainan kriisi osoittaa, tämänkään historian vaiheen aikana länsimaisten arvojen eteneminen pehmeällä kärjellä kannoillaan sotilaallinen ulottuvuus, ei jatkossa ole mikään kevätretki.

Länsimaisuus on ollut satoja vuosia niskan päällä, mutta jo pitkään muistakin sivilisaatioista nousseet valtiot ovat koonneet voimiaan, alkaen monista islamilaisista maista, Kiinasta ja Venäjästä. Niidenkin uutta nousua vahvistaa usko siihen, että kukin niistä edustaa sekä puolustamisen että laajentamisen arvoista sosio-kulttuurista järjestelmää.

Alkaneella historian vaiheella ei ole vielä yhteistä nimeä, mutta sen piirteeksi on tulossa kaikkien osapuolten pyrkimys edetä - ja lopulta törmätä toisiinsa - kaikin sodan alapuolella käytettävissä olevin keinoin, takataskuissa sotilaalliset keinot. Itse rintamalinjojen ilmiötä kuulee nyt luonnehdittavan ”low intensity” tai ”hybridi” sodankäynniksi – tai tällä kotisivulla aikaisemmin keskinäiseksi puskemiseksi (ramming).

Presidentti Obaman sekä presidentti Putinin keväisen Krimin valtauksen jälkeisen puheen perusteella Ukrainan kriisi on lajissaan kuuman rauhan ajan paremminkin ensimmäinen kuin viimeinen. Siksi sen kokemuksia on erityisesti Suomen osalta analysoitava tarkoin.

Joitakin havaintoja voi esittää.

Ukrainassa tapahtumien ketjuna on ollut länsimaisuuden eteneminen pehmeällä tavalla kytkeytyneenä jatkossa mahdolliseen sotilaalliseen eli Naton etenemiseen, Venäjän sotilaallinen toiminta ylivoinalueellaan, lännen sotilaallisen vastauksen välttäminen paikan päällä ja vastaaminen ei-sotilaallisin keinoin laajalla rintamalla jolloin taas Suomi on Venäjän suhteen etulinjassa. Jos tästä tulee seuraavien vuosikymmenien kansainvälisten suhteiden malli, miten Suomi jatkossa toimii?

Toinen havainto on se, että pohjoisessa Euroopassa on pitkän työn tuloksena saavutettu kaikille edullinen vakaa tilanne, jossa myös Yhdysvalloilla on Naton kautta Baltian maiden takaajana sekä myös muiden jäsenyyksien ja kumppanuuksien kautta ärkeä rooli. Täällä ei myöskään ole kenelläkään mitään uutta voitettavissa - vakautta vaarantamatta eli aiheuttamatta ketjureaktiota. Miten kestävällä tavalla turvataan se, ettei sen enempää Yhdysvaltojen kuin Venäjän kehittyvä oppi suoraan tai niistä muualla seuraavien törmäysten seurauksena johda täällä toisen tai toisen puolen vetäytymiseen tai etenemiseen?

Yleiskuva