Risto Volasen kotisivu

Oikeisto, vasemmisto ja keskusta siis säilyttivät Euroopan parlamentissa asemaansa, mutta laitaoikeiston protestipuolueet etenivät vahvasti läpi Euroopan. Italia on oma tapauksensa, mutta muutoin ajan henkeä kanavoitui etelässä myös vasemmalle.

Protesti tuntui myös Saksassa mutta vähäisempänä, koska se on hyötynyt viime vuosikymmenistä. Jytky tuntui vähiten Hollannissa ja Suomessa, koska siitä on jo saatu kokemuksia.

Suomessa on muitakin erityispiirteitä. Hallituspuolueista SDP on joutunut vaikeuksiin, koska sen kannattajat ovat kärsineet hallituksen toimista. Sen sijaan Kokoomuksen oasalta tilanne täyttää olleen toinen, ja monet näyttävät vielä kokeneen tietyn EU-euforian omakseen. Puolue myös yritti neljättä paikkaa Ukrainan ja Naton varjolla, mutta epäonnistui. Samaan lankaan meni myös Vihreät.

Katteetonta euforiaa ei missään muualla ole näkyvissä, mutta monet kyllä näyttävät ajattelevan, että EU voi jatkaa entiseen malliin. Enää ei kuitenkaan voi kiertää peruskysymyksiä. Onko Unionin ja sen jäsenvaltion suhde alun perin harkittu oikein? Onko EU:n kehittämismalli enää kestävällä pohjalla?

Maailmansodista järkyttyneet uuden Euroopan rakentajat kehittivät tulevaisuuden näköalan, finalitén, jonka pohjalta tehtiin vuoden 1957 Rooman sopimus.

Tuon ajan Euroopan visioissa sisämarkkinat ja yhteinen hallinto kehittyivät rationaalin komission johdolla alkaen hiilestä, teräksestä ja maataloudesta. Komissio oli saava lopulta legitimiteettinsä Euroopan parlamentilta – samalla kun sotiin syylliseksi leimattu ”valtio” oli jäävä vähitellen taka-alalle neuvostoonsa.

Jean Monnet tiivisti Euroopan uuden finalitén ytimekkäästi: ”Nous ne coalissons pas des Etats, nous unissons des hommes”. ”Emme kokoa yhteen valtioita, me yhdistämme ihmisiä.” Eurooppalainen demokraattinen valtio tulisi jäämään historiaan. Tämän idean mukaisesti Rooman sopimuksen ensimmäiseksi tavoitteeksi tuli ”jatkuvasti yhä läheisempi (sans cesse plus étroite, ever-closer) Euroopan kansojen unioni”.

Käytännössä tämä on merkinnyt eurooppalaisten elämismaailmojen jatkuvaa samanlaistamista keskitettyyn rationaaliin johtoon, joka myös pyrkii laajentamaan reviiriään jäsenyyksien ja yhteistyösopimusten avulla maan ääriin. Kun tällainen jatkuvia jännitteitä tuottava byrokratia kerran käynnistettiin, se jatkaa ikiliikkujana loputtomiin ”sans cesse”. Kun vapaat ihmiset eivät kuitenkaan koskaan tule sopeutumaan samaan muottiin, alkuperäisestä rauhan projektista on tulossa sisäisen ja ulkoisen rauhattomuuden projekti.

Kaikissa EU:n uusien sopimusten murrosvaiheissa jäsenvaltiot ja niiden neuvosto ovat kuitenkin turvanneet asemaansa, erityisesti suurimman valtion osalta. Seurauksena on ollut neuvoston, komission, parlamentin ja lukuisien euroelinten sekavat jännitteet, joiden julkisuuteen tuloa lähi viikkoina saadaan seurata.

Demokraattinen kunta ja valtio ovat Euroopassa ihmisyyden kehityksen suuria saavutuksia, joiden avulla kansalaiset ovat ottaneet vallan itselleen keisarilta, paavilta ja uuden ajan diktaattoreilta. Niitä ei noin vain luovuteta tämän päivän keskittäjille. Samalla jokainen tietää, että globalisoituneessa maailmassa on monia asioita, joita meidän eurooppalaisten on hoidettava yhdessä.

Keskustelu yksittäisistä askelista liittovaltioon tai siitä pois ei auta tai ratkaise Eurooppamme tulevaisuutta. Sitä ei myöskään voida jättää euforisen liittovaltiouskon tai sen ohjelmattoman protestoinnin varaan.

Euroopan Unionin ongelmat ovat perimmiltään sitä valtaviratana ohjanneiden kahden poliittisen aatteen ongelmia. Eurooppa tarvitsee nyt kolmatta tietä kansalaisia palvelevan eurooppalaisen sivistyshumanismin – ihmisyysaatteen – pohjalta. Se merkitsee desentralistista ohjelmaa, jossa kullakin tasolla kunnasta valtioon ja unioniin on niille asian laadun mukaan kuuluvat tehtävät.

-----------------------------------------

Ohjelman perusteita tässä: Kohti Euroopan kolmatta tietä.

Yleiskuva